Suomessa on käyty viimeisten vuosien aikana vilkasta keskustelua kirjallisuuden representaatiosta: kuka kirjoittaa, kenen suulla, mitä ja kenelle.
Vaikka monimuotoisuutta on jo nähtävissä kirjallisuuden sisällöissä, se ei vielä juurikaan näy kirjailijoissa tai kustantamoiden henkilökunnassa. Valtaosin suomalainen kirjallisuus heijastaa yhä keskiluokkaisen valkoisen väestön näkökulmia ja ääniä. Muun kuin suomenkielisten kirjailijoiden asema on kirjallisella kentällä heikko. Tämä ilmenee esimerkiksi kirjailijaliittojen rakenteissa: Suomen Kirjailijaliitto hyväksyy jäsenikseen vain suomeksi kirjoittavia ja Finlands svenska författareförening vain ruotsiksi kirjoittavia kirjailijoita.
Konkreettisia esimerkkejä rakenteellisista ongelmista löytyy aivan viime vuosiltakin.
Vuonna 2019 irakilaistaustaisen Hassan Blasimin romaani Allah99 oli ennakkosuosikki Finlandia-palkinnon saajaksi. Ehdokkuus ei kuitenkaan ollut mahdollinen, koska sääntöjen mukaan Finlandia-ehdokkaiden on ilmestyttävä ensin Suomessa – tai yhtä aikaa Suomessa ja muualla. Allah99 oli ilmestynyt ensin arabiaksi pienen italialaiskustantamon julkaisemana ja vasta sen jälkeen WSOY:llä suomeksi.
Vaikka Blasim on Suomen kansalainen, asuu Suomessa ja hänen teoksensa liittyi Suomeen, Finlandia-palkinnon jakavan Suomen kirjasäätiön mukaan Blasimin romaani ei täyttänyt suomalaisen romaanin palkintokriteereitä. Syynä oli se, että Blasimin kirjaa ei tehty alun perin suomalaisille markkinoille, kommentoi Suomen kirjasäätiön pääsihteeri Helsingin Sanomille vuonna 2019.
Jotain muutoksia kansalaisuuden suhteen oli sentään tehty jo aiemmin: vuodesta 2010 lähtien Finlandia-palkinto voidaan myöntää suomalaiselle romaanille kirjoittajan kansalaisuudesta riippumatta.
Kielitaito ja maahanmuuttajakirjailijoihin kohdistuvat ennakkoluulot ja stereotyyppiset odotukset vaikeuttavat vuorovaikutusta ja näkyvyyden saamista.
Blasimin kaltaisia menestystarinoita on olemassa, mutta ne eivät edusta enemmistöä, sanoo monikielisen kirjallisuusyhteisön, Sivuvalon puheenjohtaja José Luis Rico.
”Kirjallisuusalalla on yhä suuria rakenteellisia ongelmia. Kielitaito ja maahanmuuttajakirjailijoihin kohdistuvat ennakkoluulot ja stereotyyppiset odotukset vaikeuttavat vuorovaikutusta ja näkyvyyden saamista”, meksikolaissyntyinen Rico sanoo.
Hänen luotsaamansa Sivuvalo syntyi tarpeesta tuoda esiin Suomessa asuvia eri maista muuttaneita kirjailijoita, jotka kirjoittavat muilla kielillä kuin suomeksi tai ruotsiksi. Yhteisö sai alkunsa, kun perulaissuomalainen runoilija Roxana Crisólogo alkoi tehdä kartoitusta Suomessa asuvista, muista maista muuttaneista kirjailijoista.
”Eri puolilla Suomea asuvat ammattimaisesti työskentelevät kirjailijat olivat pääosin arabian-, venäjän- ja espanjankielisiä, eivätkä näkyneet lainkaan suomenkielisellä kirjallisuuskentällä”, Crisólogo sanoo.
Selvityksessään Crisólogo haastatteli yhteensä 72 henkilöä, jotka ilmoittivat olevansa kirjailijoita. Todellisuus oli kuitenkin monimutkaisempi, hän sanoo.
”Vaikka moni haastattelemistani henkilöistä kirjoitti aktiivisesti, vain noin 10 prosenttia heistä täytti suomalaisten kulttuurilaitosten viralliset kirjailijuuden kriteerit, joihin kuuluu esimerkiksi yksi täyspitkä kustantamon julkaisema kirja”, Crisólogo sanoo.
Lisäksi kirjallisuuden kentällä on Crisólogon mukaan olemassa kriteerejä, joita ei lausuta ääneen.
”Tällainen on esimerkiksi se, että kirjailija on vakavasti otettava vasta sitten, kun häneltä on julkaistu suomennos.”
Crisólogo näkee, että kulttuurilaitosten tarkoitusperät ovat hyvät, mutta ne luovat käytännössä kaksitasoisen hierarkian: periaatteessa kaikki saavat kirjoittaa, mutta harva saa siitä tunnustusta tai taloudellista tukea.
”En tarkoita, että valtion tulisi jakaa apurahoja jokaiselle kirjailijaksi haluavalle, vaan että julkinen viestintä on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tämä voi johtaa harhaan ja hidastaa kirjailijoiden kehitystä.”
Crisólogoa huolettaa, että lukuisia apurahahakemuksia lähetetään turhaan, koska hakijat eivät tiedä, etteivät he täytä vaatimuksia.
”Suomenkielisillä kirjailijoilla kilpailu on kovaa, mutta heillä on selkeämpi käsitys siitä, mitä meriittejä vaaditaan ja miten niitä voi hankkia”, Crisólogo tähdentää.
Sivuvalo nostaa kirjailijoita esiin järjestämällä kirjallisuustilaisuuksia ja tarjoamalla kustantamoille muunkielisten kirjailijoiden teoksia suomennettavaksi. Lisäksi Sivuvalo järjestää espanjan- ja englanninkielisiä luovan kirjoittamisen työpajoja, joiden tavoitteena on tukea aloittelevia kirjailijoita.
Sivuvalo sai Koneen Säätiöltä apurahan vuosina 2013–2015 ja uudelleen vuosina 2023–2024. Tällä hetkellä Sivuvalolla ei ole rahoitusta.
Vuosien varrella yhteisö on saanut apurahoja myös TAIKE:lta ja sen jäsenet eri tahoilta henkilökohtaisiin projekteihinsa (muun muassa Niilo Helanderin Säätiö ja Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liitto).
Heidän mukaansa käännösapurahat keskittyvät ensisijaisesti kotimaisen kirjallisuuden vientiin ulkomaille ja kansainvälisten klassikoiden suomentamiseen.
Crisólogon mukaan moni maahanmuuttajakirjailija kokee verkostoitumisen suomalaisten kirjallisuusalan ammattilaisten kanssa vaikeaksi. Vaikka Suomessa asuukin aktiivinen joukko suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kirjailijoita, kotimaisten kirjallisuuspiirien ja maahanmuuttajakirjailijoiden välillä on havaittavissa eriytymistä.
Kääntäjä Tarja Roinila käsitteli vuonna 2007 esseessään stereotypioiden vaikutusta suomennosten suosioon. Hän vertasi Gabriel García Márquezin ja Julio Cortázarin suomennoskohtaloita ja totesi, että García Márquezin maaginen ja värikäs tyyli vastasi suomalaisten lukijoiden odotuksia Latinalaisesta Amerikasta, mikä selitti hänen suosionsa. Cortázarin avantgardistisempi tyyli taas johti vähäisempään kiinnostukseen, vaikka hän on merkittävä kirjailija espanjankielisessä maailmassa.
Sivuvalon Crisólogo ja Rico kokevat Roinilan havaintojen olevan yhä ajankohtaisia, sillä stereotypioiden muovaamat odotukset rajoittavat muunkielisten kirjailijoiden teosten julkaisua.
Stereotypioiden lisäksi Crisólogo ja Rico nostavat esiin haasteet käännösapurahajärjestelmässä. Heidän mukaansa käännösapurahat keskittyvät ensisijaisesti kotimaisen kirjallisuuden vientiin ulkomaille ja kansainvälisten klassikoiden suomentamiseen. Muunkieliset Suomessa asuvat kirjailijat ovat yleensä väliinputoajia tässä järjestelmässä.
Nigeriasta Suomeen muuttanut Hope Nwosu kokee hänkin suomalaisen kirjallisuuden kentän olevan yhä hyvin homogeeninen.
”Alalla näkyy pääasiassa kotimaisia, valkoisia kirjailijoita, vaikka Suomessa on jo paljon monimuotoisuutta ja erilaisia ääniä. Kirjoilla, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin suomeksi, ei nähdä samanlaista arvoa.”
Nwosun vuonna 2024 ilmestynyt englanninkielinen romaani SoldOut käsittelee ihmiskauppaa ja seksismin laajakantoisia vaikutuksia naisten elämään. Nwosu ei halua tulla profiloiduksi maahanmuuttajakirjailijana, mutta korostaa omien näkökulmiensa ja oman äänensä merkitystä.
”Haluan kertoa tarinoita, jotka usein jäävät kuulematta”, hän sanoo.
Vaikka SoldOut käsittelee aiheita – ihmiskauppaa ja sukupuolten tasa-arvoa – jotka koskettavat myös Suomea, Nwosun oli vaikea löytää kustantajaa, joka olisi uskonut englanninkielisen kirjan menestykseen Suomessa.
Lopulta Suomessa vuosia runoilijana toimineen perulaistaustaisen Zoila Forss-Crespo Moreyran perustama pienkustantamo Rosetta Versos näki käsikirjoituksen potentiaalin ja päätti julkaista sen.
Nyt Nwosu työskentelee luovan tietokirjaprojektin parissa ja suunnittelee myös novellikokoelmaa. Lisäksi hän tekee kuvataiteilijatyttärensä kanssa lastenkirjaa, jonka tytär kuvittaa.
Nwosu muistuttaa, että kirjallisuus voi ylittää kulttuuriset ja kielelliset rajat – mutta vain jos sille annetaan mahdollisuus.
”Älkää kadottako ääntänne, älkääkä laimentako sanomaanne,” hän neuvoo aloittelevia kirjailijoita.
Sivuvalon Roxana Crisólogo ja José Luis Rico ovat toiveikkaita, että muutos on tapahtumassa. Heidän mielestään esimerkiksi moniäänisen kirjallisuusyhteisön, Tekstin talon, perustaminen Helsinkiin on ollut iso askel oikeaan suuntaan.
Myös vaikkapa kirjakustantamo Otavan yhteistyö Ruskeat Tytöt LIT -hankkeen kanssa on ollut merkittävä kehitys kohti moniäänisempää kirjallisuutta.
”Rakenteelliset muutokset ovat välttämättömiä, jos suomalainen kirjallisuuskenttä haluaa aidosti heijastaa yhteiskunnan monimuotoisuutta”, Crisólogo sanoo.