Nopeasti huomaa, ettei Iina Soiri, 61, ole tyypillinen virkamies. Tai virkahenkilö, kuten hän asian korjaa.
“Israel suorittaa Gazassa kansanmurhaa, eihän siitä ole kahta sanaa”, hän toteaa ensiminuuteilla.
”Vielä hetki sitten uskottiin, että demokratia etenee. Yhtäkkiä meillä voi sanoa mitä vain. Ilmiselvää rasismia kutsutaan maahanmuuttokriittisyydeksi”, hän jatkaa hetkeä myöhemmin.
Iina Soiri tunnetaan Suomessa Afrikka-asiantuntijana, sillä hän on asunut mantereen eri maissa vuodesta 1991. Ennen nykyisiä EU-tehtäviään hän on toiminut esimerkiksi Pohjoismaisen Afrikka-instituutin johtajana sekä ulkoministeriön Team Finland Knowledge -verkoston erityisasiantuntijana.
Kesäkuussa hänestä kuoriutui myös romaanikirjailija. Esikoisteos Kun kaikki muuttuu muuksi (Reuna Publishing House Oy, 2025) on historian tapahtumia, autofiktiivisiä sekä kaunokirjallisia aineksia yhdistelevä kollaasi.
Kerroksia riittää myös, kun Soiri puhuu. Esimerkiksi Israelin–Palestiinan-konfliktin tämänhetkistä tilannetta hän vertaa sujuvasti 1990-luvun taitteeseen.
Silloin nuori Iina Soiri asui ensimmäistä kertaa eteläisessä Afrikassa ja rotuerottelun koneisto alkoi murentua.
Tosin yksi ratkaiseva ero aikakausissa hänen mukaansa on: Etelä-Afrikan apartheidin vääryys oli helppo nähdä kaukaakin, sillä ihmisten eriarvoinen kohtelu oli kirjattu lakiin.
Gazassa asia on hänen mukaansa monimutkaistettu, muun muassa puheella kahdesta valtiosta.
”Nyt meillä alkaa hämärtyä se, mikä on oikein ja väärin”, hän sanoo.
Pahinta on hänen mukaansa hiljaisuus.
“On kuin YK:ta ei olisi enää olemassakaan. Kukaan ei kuuntele.”
Opiskelijat alkoivat vaatia lisää opetusta Afrikasta sekä Etelä-Amerikasta.
Iina Soirin työura on ollut yhdistelmä päättäväisyyttä ja sattumia.
1980-luvulla hän opiskeli kansainvälistä politiikkaa Helsingin yliopistolla.
Elettiin kylmän sodan aikaa. Suomi tarkkaili Neuvostoliittoa ja opinnoissa ”laskettiin ydinkärkiä”.
Opiskelijoiden keskuudessa kupli myös toisenlainen energia: alettiin puhua esimerkiksi Namibian itsenäisyydestä. Opiskelijat alkoivat vaatia lisää opetusta Afrikasta sekä Etelä-Amerikasta.
Vuonna 1983 Suomeen perustettiin Eristetään Etelä-Afrikka -kampanja (EELAK), jonka pääsihteeriksi Soiri valittiin vuonna 1991.
Kampanja oli osa laajaa kansainvälistä solidaarisuusliikettä, mutta Soirille se oli myös portti maanosaan, josta Suomessa tiedettiin vähän.
Ylioppilasaktivismi vei hänet eteläisen Afrikan yliopistokampuksille, mielenosoituksiin ja kyläyhteisöihin. Tie jatkui työkomennuksille Namibiaan, Mosambikiin, Angolaan, Tansaniaan, Etelä-Afrikkaan ja Etiopiaan.
Matkan varrella nuoresta aktivistista tuli perheenäiti: Ensin Soiri adoptoi itseään vain 6 vuotta nuoremman namibialaisnuorukaisen Josephin. Myöhemmin eri vaiheissa syntyivät biologiset pojat, nykyään ammattijalkapalloilijana tunnettu Pyry Soiri sekä kymmenisen vuotta myöhemmin Juri Soiri.
Oli yö Namibian ja Etelä-Afrikan rajalla. Auton kuskilla oli ase.
Iina Soiri luuli sen olevan suoja häntä varten “mustia rosvojoukkoja” vastaan.
Totuus oli toinen: ase oli kuskin turvaksi.
“Jos valkoinen suurmaanomistaja olisi tullut yöllä paikalle, hän olisi ensimmäisenä ampunut sen mustan kuskin, koska hän ajattelisi, että tämä on kidnapannut valkoisen naisen.”
“Minä olin hänelle uhka. Vaikka luulin olevani hyvä pohjoismaalainen, olin silti valkoinen.”
Vuosikymmenten varrella Soiri on joutunut katsomaan itseään peiliin tavalla, jota elämä valkoisena Euroopassa harvoin tarjoaa.
Suuren osan aikuisikäänsä Soiri on ollut ihonvärinsä puolesta vähemmistössä mutta silti valta-asemassa.
Vastaavia oivalluksia valkoisuudesta hän toivoo kirjansa herättelevän suomalaisissa lukijoissaan. Esimerkiksi tarina aseistetusta kuskista on tallentunut kirjaan työstetyn alter egon ”Liinan” kokemukseksi.
”Mä en voi kuusikymppisenä valkoisena suomalaisena omia nuoren mosambikilaisen naisen hahmoa. Sen takia loin kirjaan tämän oman sivupersoonani Liinan”, hän sanoo.
”Halusin antaa tilaa namibialaisten ja mosambikilaisten naisten ajatuksille niin, että Liina oli siinä se, joka yritti ymmärtää.”
Afrikassa ei juurikaan piitata siitä, mitä Euroopassa tapahtuu.
Nyrjäytystä valkoiseen katseeseen Soiri kaipaisi myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Hänen mielestään esimerkiksi suomalaiset puhuvat Afrikasta yhä suhteessa siihen, mitä Eurooppa Afrikalta haluaa.
”Tuntuu, että me yritämme aina sovittaa Afrikkaa eurooppalaiseen maailmankäsitykseen. Verrataan, ovatko he nyt edistyneitä vai takapajuisia, onko heillä samanlaiset huonekalut kuin meillä”, hän sanoo.
”Me ollaan valkonormatiivisen, eurooppalaisen maailmankäsityksen vankeja.”
Hänen mukaansa toimivampaa yhteistyötä syntyisi, jos esimerkiksi sisäistäisimme, että Afrikassa ei juurikaan piitata siitä, mitä Euroopassa tapahtuu.
”Afrikka elää Afrikalle, afrikkalaiset elävät omille yhteisöilleen ja tärkeintä on Afrikan kehitys.”
Opittavaa eurooppalaisilla olisi etenkin yhteisöllisyydestä.
Esimerkiksi hän kertoo tarinan. Siinä afrikkalaiset puolitutut diplomaatit ajoivat lippuautoilla hänen äitinsä hautajaisiin Myllykoskelle, koska ”niin nyt vain tehdään”, suru ja ilo jaetaan. Siellä he istuivat olohuoneessa tunteja kuin tatit.
Suomalaisten läheisten suunnitelmana oli ollut vain pyörähtää paikalle, sanoa “otan osaa” ja poistua. Afrikkalaisten esimerkin vuoksi monet heistäkin jäivät koko päiväksi.
”Minulle itselleni on ollut hirveän tärkeä prosessi ymmärtää, että me olemme kaikki oman kulttuurimme, oman kasvatuksemme ja oman yhteiskuntamme tuotteita, mutta meidän täytyy pyrkiä dekolonisoimaan oma näkökulmamme”.
Siinä Iina Soiria auttavat nykyisellään lähellä olevat totuuden torvet.
”Minulla on afrikkalaiset lapset. Aina välillä, kun he hermostuvat, he sanovat, että ’sä et voi tajuta, koska sä oot valkoinen’.”