Jokainen meistä haaveilee hyvästä elämästä: siitä, että perusasioista ei olisi pulaa, arki rullaisi, läheisillä menisi hyvin ja elämästä voisi noin ylipäätään nauttia.

Voisiko sen tehdä niin, että emme samalla tuottaisi liikaa päästöjä, tuhlaisi luonnonvaroja
emmekä aiheuttaisi muiden lajien sukupuuttoa?

Tarkoittaisiko se paluuta menneiden vuosisatojen maailmaan, jossa elettiin niukkuudessa ja kuoltiin nuorina ja sairaina? Vai häämöttääkö tulevaisuudessa uudenlainen yhteiskuntajärjestelmä, jota emme osaa vielä kuvitella?

Ennen kuin kysymyksiin lähdetään hakemaan vastausta, on pakko käydä läpi ikävät faktat.

Ne voi tiivistää yhteen mielikuvaan: 18 500 Kheopsin pyramidia. Suunnilleen niiden painon verran – runsaat sata miljardia tonnia – maapallon asukkaat vuosittain käyttävät planeetan tarjoamia materiaaleja: ruokaa, puuta, fossiilisia polttoaineita, metalleja, mineraaleja. Suurin osa niistä ei uusiudu.

Vielä vuonna 1970 pyramideja tarvittiin vain 5 200.

Kulutuksemme tahti on siis kiihtynyt valtavaa vauhtia. YK:n ympäristöohjelman raportti, josta sadan miljardin tonnin arvio peräisin, kertoo, että kasvu jatkuu yhä.

Tilanne olisi helppo selittää väestönkasvulla, mutta se ei yksin riitä.

”Kulutus on kasvanut sotien jälkeen länsimaissa koko ajan. Ja se on isompi juttu kuin väestönkasvu”, sanoo kestävän talouden dosentti Michael Lettenmeier Helsingin yliopistosta.

”Väestönkasvusta tulee ongelma vasta sitten, kun se yhdistyy länsimaiseen kulutukseen, ja sitä tapahtuu nykyään yhä enemmän.”

Yksi käännekohta nähtiin suunnilleen vuoden 2000 tienoilla, kun vauraus alkoi monissa globaalin etelän maissa kasvaa. Materiaalien kulutus on kasvanut viime vuosina etenkin ylemmän keskitulotason maissa, esimerkiksi monissa Aasian maissa.

Kulutus on kasvanut sotien jälkeen länsimaissa koko ajan. Ja se on isompi juttu kuin väestönkasvu.

YK:n raportin mukaan syitä on monia: Elintaso on noussut, ja kasvavat taloudet ovat rakentaneet urakalla uutta infrastruktuuria. Samaan aikaan rikkaat maat ovat ulkoistaneet niihin omia resurssitarpeitaan vähentämättä omaa kulutustaan.

Seuraus on se, että luonnonvaroja tarvitaan yhä enemmän – enemmän kuin maapallolla oikeastaan on tarjota.

Se näkyy Suomessakin hyvin tunnetuissa Global Footprint Networkin ekologinen jalanjälki -mittauksissa. Sen viimeisimmän arvion mukaan ihmiskunta käyttää nykyään luonnonvaroja 1,8 kertaa nopeammin kuin luonto pystyy niitä tuottamaan. Tasapainoisessa tilanteessa oltiin viimeistä kertaa vuoden 1971 lopussa, niiden noin 5 200 pyramidin kohdalla.

Kulutusjuhla näkyy planeetan terveyden rakoilemisena: Ilmasto lämpenee. Saastuminen pahenee. Luonnon monimuotoisuus on uhattuna, ja maapallon historian kuudes suuri sukupuuttoaalto etenee. Maapallon toiminnan kannalta keskeisistä planetaarisista rajoista jo seitsemän on ylitetty. Jäljellä on enää kaksi.

Ongelmaan on vain yksi ratkaisu: meidän on kulutettava vähemmän.

On perusteltua puhua juuri meistä – siis meistä pohjoisen pallonpuoliskon asukkaista. Rikkaat maat käyttävät henkeä kohti noin kuusi kertaa enemmän materiaaleja ja aiheuttavat kymmenen kertaa suuremmat ilmastovaikutukset kuin matalan tulotason maiden asukkaat.

On myös perusteltua puhua juuri yksilöiden kulutuksesta. Esimerkiksi Suomessa kulutusperäisistä kasvihuonekaasupäästöistä noin 60 prosenttia tulee kotitalouksilta.

Tässä jutussa ei ole kuitenkaan tarkoitus syyllistää vaan selvittää, miltä elämä voisi näyttää, jos kuluttaisimme vain maapallon kantokyvyn verran. Olisiko se hyvää elämää?

Lopullista vastausta ei ole vielä olemassa, kertoo Tanskan teknillisen yliopiston apulaisprofessori Anders Bjørn.

”Se on jotakin, mitä yritämme nyt ratkaista. Tutkimusta tulee joka vuosi lisää.”

Bjørnin tutkimusalaa on absoluuttinen kestävyys. Se tarkoittaa, että kun arvioidaan vaikkapa tuotteen tai elämäntavan ekologista kestävyyttä, tarkastellaan kaikkia ympäristövaikutuksia, ei pelkästään hiilijalanjälkeä tai sitä, mikä olisi ympäristön kannalta ”vähän parempi” vaihtoehto.

Bjørnin ja hänen kollegoidensa tänä vuonna julkaisemassa tutkimuksessa selvitettiin, miten kohtuullinen aineellinen elintaso ja ympäristön kantokyky voitaisiin sovittaa yhteen.

Tutkimuksessa sovelletaan jo aiemmissa tutkimuksissa määriteltyä ”kohtuullisen” elintason määritelmää. Se on länsimaisesta näkökulmasta varsin minimalistinen.

Bjørn ei halua ihmisten tekevän sitä johtopäätöstä, että koska kestävä elämä vaikuttaa olevan mahdotonta, ei kannata edes yrittää.

Kaikilla olisi kyllä ruokaa sekä ruuanvalmistus- ja varastointimahdollisuudet. Jokaisella olisi älypuhelin ja jokaisessa kotitaloudessa olisi kannettava tietokone. Asuintilaa olisi kuitenkin vain 10 neliömetriä henkeä kohti. Lisäksi olisi 20 neliömetriä yhteistä tilaa. Käytännössä yksin asuvalla olisi siis käytössään 30 neliömetriä, nelihenkisellä perheellä 60.

Hygieniaan olisi käytettävissä 50 litraa vettä päivässä sekä vaatteiden pesuvesi. Uusia vaatteita saisi hankkia 2,7 kiloa vuodessa. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi yhtä takkia, yksiä farkkuja, yhtä mekkoa, yhtä kenkäparia, kolmea t-paitaa, neljää alusvaatekertaa ja neljää sukkaparia. Liikkuminen olisi nykyistä vähäisempää, ja se tapahtuisi polkupyörällä tai sähköisillä kulkuneuvoilla.

Bjørn kollegoineen laski, miten tällaisen elintason vaatima luonnonvarojen kulutus vaikuttaisi 16:een ympäristön kantokyvyn kannalta keskeiseen tekijään, kuten ilmastonmuutokseen, maankäyttöön, otsonikerrokseen, mineraalien ja metallien kulutukseen ja pienhiukkasmääriin.

Tulos: 13 kategoriassa pysyttäisiin raja-arvoissa, kolmessa ei. Kemikaalit saastuttaisivat vettä, ilmastonmuutos etenisi ja pienhiukkauksia pääsisi ilmaan liian paljon.

Toisin sanoen jopa ”minimielintaso” kuluttaa liikaa maapallon resursseja.

Se kuulostaa hieman masentavalta. Bjørn kuitenkin toppuuttelee ylitulkitsemasta tutkimustuloksia. Hän ei halua ihmisten tekevän sitä johtopäätöstä, että koska kestävä elämä vaikuttaa olevan mahdotonta, ei kannata edes yrittää.

Hänen viestinsä on pikemminkin, että tutkimusta tarvitaan lisää, sillä planetaarisiin rajoihin liittyy paljon epävarmuustekijöitä, samoin teknologiakehitykseen. Rajoja ei myöskään pidä tulkita mustavalkoisesti.

”Ei ole niin, että joko ollaan rajojen alapuolella ja kaikki on täydellistä tai että ollaan niiden yläpuolella ja kaikki on katastrofaalista.”

Siksi pienilläkin muutoksilla ja yksilötason teoilla on merkitystä.

Mikä yksilöiden kulutustottumuksissa sitten on erityisen tuhoisaa maapallon kannalta? Onko olemassa helppoja ratkaisuja, joiden avulla ympäristökuormitusta saisi alas?

Bjørn kollegoineen on yrittänyt selvittää myös sitä. Viime kesänä julkaistussa toisessa tutkimusartikkelissa laskettiin 23 elämäntapavalinnan ympäristövaikutukset. Viiteryhmänä olivat keskivertotanskalaiset, joiden kulutustottumuksissa on paljon samaa kuin suomalaisten.

Tarkoituksena oli kartoittaa ne toiminnot, joilla on paljon vaikutusta yksilön jalanjälkeen.

”Samalla halusimme kuitenkin tuoda esiin myös ne asiat, joista ihmiset ajattelevat, että niillä olisi iso merkitys, vaikka todellisuudessa ei ole”, Bjørn selittää.

Tulokset ovat yksiselitteiset: keskivertotanskalainen ylikuluttaa ronskisti melkein kaikkia luonnon tarjoamia palveluita. Jos niille olisi kiintiö tai budjetti, koko vuoden resurssit voisi törsätä aivan arkisina pidetyillä elämänvalinnoilla.

Esimerkiksi bensa-autolla ajaminen 28 kilometriä päivässä – keskivertoautoilijan kilometrimäärä Tanskassa – vie ilmastobudjetista 129 prosenttia.

Iso asunto – 54 neliömetriä per henki – kuluttaa luonnonvarabudjetin yli sataprosenttisesti ja vähän pienempikin suurimman osan.

Koko vuoden resurssit voisi törsätä aivan arkisina pidetyillä elämänvalinnoilla.

Sekasyöjän ruokavalio kuluttaa biodiversiteettibudjetin vuodessa 3,84-kertaisesti.

Sen sijaan sillä, missä lämpötilassa vaatteensa pesee tai millaisia ostoskasseja hankkii, ei ole kovin paljon merkitystä ainakaan verrattuna liikkumisen, asumisen ja syömisen aiheuttamiin päästöihin.

Se tuntuu hassulta, sillä taviskansalaisille suunnatuissa ympäristövalistuskampanjoissa korostetaan usein pienten valintojen tärkeyttä: valojen sammuttelua, kodin lämpötilaa.

Keskitymmekö niihin liikaa? Monissa tapauksissa kyllä, Bjørn sanoo. Hän kuitenkin ymmärtää, miksi kansalaisia kannustetaan nimenomaan pieniin arjen tekoihin, sillä vastuu ylikulutuksesta ei ole pelkästään yksilöillä. Liika syyllistäminen voisi johtaa vastareaktioon.

”Silti ajattelen, että tiedotuskampanjoissa pitäisi olla läpinäkyvä ja rehellinen sen suhteen, millaisen haasteen edessä olemme.”

Suomessa ei ole tehty aivan vastaavaa tutkimusta. Se kuitenkin tiedetään, että suomalaisten pitäisi leikata eri puolilla maailmaa aiheuttamansa hiilipäästöt kolmannekseen nykyisestä vuoteen 2030 mennessä ja enemmänkin, jos katsotaan uusimpia arvioita. Lähelle nollaa pitäisi päästä vuonna 2050.

Luonnon tarjoamien resurssien käyttöä pitää vähentää jopa 80 prosenttia. Tähän tulokseen päätyi Michael Lettenmeier vuonna 2018 julkaistussa väitöskirjassaan, jossa hän hahmotteli suomalaisten resurssijalanjäljen.

”Siinä on periaatteessa kaikki: rakentamisen sora ja hiekka, metallit, malmit, kaivosten sivukivet, fossiiliset polttoaineet, puu ja ruoka – kaikki materiaali, jota pyöritämme kulutuksen takia”, Lettenmeier luettelee.

Ainoastaan vettä ei ole laskettu mukaan.

Lettenmeierin tutkimustulos viittaa samaan suuntaan kuin tanskalaistutkimus. Suomalainen kuluttaa vuosittain keskimäärin 40 tonnia näitä materiaaleja, kun kestävä taso olisi kahdeksan tonnia.

Erityisen kestämätön on suomalaisten tapa liikkua paikasta toiseen. Liikkumista pitäisi vähentää, ja ennen kaikkea sen pitäisi muuttua joukkoliikennepainotteiseksi.

”Vuosittain olisi varaa 10 000 kilometriin, jos se tapahtuisi riittävän resurssitehokkaasti. Yksityisautoilun rooli ei voisi olla sellainen kuin nykyisin, vaan pitäisi liikkua pääosin julkisilla. Lentämistä ei nykymitassa saada mahtumaan hiilibudjettiin millään.”

Se johtuu siitä, että yksi kaukolento voi syödä melkein koko vuotuisen hiilibudjetin.

Toiseksi suurin merkitys on asumisella. Keskivertosuomalaisella on käytössään yli 40 asuinneliötä, kun kestävä taso olisi Lettenmeierin laskelmien mukaan 20. Asuntojen pitäisi olla resurssitehokkaita nollaenergiataloja ja hyödyntää aurinko- tai tuulivoimaa.

Etenkin ruokavaliomuutoksen vaikutukset ovat suuret, sillä ruuantuotanto vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan kuin ilmastonmuutokseen.

Kolmas iso tekijä on ruoka. Sen kulutusta pitäisi hieman vähentää, jätettä ei saisi syntyä ja ruuan pitäisi olla käytännössä kasviperäistä.

”Lihasta ja maidosta ei tarvitse luopua välittömästi kokonaan, mutta iso pudotus tarvitaan.”

Kaikki tämä veisi jo 83 prosenttia suomalaisten resurssibudjetista. Loppu jäisi esimerkiksi kotitaloustavaroihin ja vapaa-ajan viettoon.

Mitä tavallinen ihminen sitten voisi tehdä, jos haluaisi saada nopeasti jalanjälkensä pienemmäksi? Bjørn ja Lettenmeier ohjeistavat samansuuntaisesti: lopeta lentäminen tai lennä vähemmän, siirry kohti kasvipohjaista ruokavaliota ja luovu bensa-autosta, jos voit.

”Etenkin ruokavaliomuutoksen vaikutukset ovat suuret, sillä ruuantuotanto vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan kuin ilmastonmuutokseen”, Bjørn muistuttaa.

Kaikkea ei suinkaan tarvitse muuttaa. Tanskalaistutkimuksen mukaan pienen tai kohtuullisen siivun ympäristöbudjetista vievät esimerkiksi sellaiset kohtuudella harjoitetut asiat kuin pyöräily, junamatkustus, älypuhelimen käyttö, sähkövalot, jääkaappi, pesukone ja suihkussa käynti.

Ajatus kulutuksen radikaalista vähentämisestä on aineellisiin mukavuuksiin tottuneen länsimaalaisen näkökulmasta silti suoraan sanottuna hurja.

Vaikka onnistuisimme ylittämään kaikki siihen liittyvät asenteelliset, käytännölliset, poliittiset ja teknologiset esteet, on silti vaikea nähdä, millaista arki kestävässä maailmassa vaikkapa 50 vuoden kuluttua on.

Kuka enää voisi käydä töissä ja millaista työtä se olisi? Pystyisimmekö ylläpitämään nykyisenkaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa?

Keskeinen on myös kysymys talousjärjestelmästä. Voiko se enää nojata kasvuun?

Osa päättäjistä katsoo toiveikkaasti vihreän talouskasvun ja ”irtikytkennän” suuntaan. Se on teoria, jonka mukaan voimme yhä kasvattaa taloutta ja kulutusta mutta niin, ettei ympäristö enää kärsi.

Tutkijat ovat tämän ajatuksen suhteen kuitenkin skeptisiä.

”Olisihan se kiva. Ei kuitenkaan ole mitään näyttöä siitä, että talous voisi kasvaa ja luonnonvarojen käyttö samaan aikaan vähentyä. Hiilipuolella on ehkä jotakin näyttöä, mutta laajassa mitassa ei”, Lettenmeier summaa.

Tuleeko elämästä sitten samanlaista kuin esiteollisena aikana tai nykyisissä kehitysmaissa?

Meillä on kaikki edellytykset hyvään elämään planeetan rajoissa.

Ei välttämättä. Kohtuullisuutta Helsingin yliopistossa tutkiva Tina Nyfors muistuttaa, että juuri suomalaisilla vauraan maan asukkaina on erityisen hyvät mahdollisuudet siirtyä kestävään elämäntapaan. Rikkailla mailla on valtaa globaalin, kasvukeskeisen talousjärjestelmän muuttamisessa, ja enemmistöllä meistä on jo valmiiksi materiaalisesti kaikki hyvin. Toisin kuin monien muiden maiden asukkailla.

”Meillä on kaikki edellytykset hyvään elämään planeetan rajoissa. Se ei tarkoita, että kaikessa mentäisiin takaisin johonkin aiempaan, sillä nyt on olemassa paljon enemmän tietoa ja ratkaisuja.”

Sitä paitsi saatamme saada jotain tilalle.

Nyfors on kartoittanut väitöstutkimuksessaan Suomessa toimivan Kohtuusliikkeen kannattajien ymmärrystä kohtuudesta. Liike ajaa sellaista elämäntapaa ja sellaisen yhteiskunnan rakentamista, joka on linjassa ympäristön kantokyvyn kanssa.

Moni liikkeen aktiivi on hänen mukaansa kokenut elämänlaatunsa parantuneen kulutuksen vähentämisen seurauksena. Se voi esimerkiksi mahdollistaa enemmän vapaa-aikaa ja läsnäoloa.

”Kohtuus on saanut monet miettimään, mikä elämässä oikeasti on tärkeää, ja moni on päätynyt siihen, että läheiset ihmiset. On myös havaittu, että monet asiat hyvässä elämässä ovat ilmaisia tai lähes aineettomia.”

Kestävään elämäntapaan siirtyminen vaatiikin eniten ehkä sitä, että käsitys hyvinvoinnista määritellään uudelleen. Se ei voi enää tarkoittaa pelkkää aineellisesti korkeaa elintasoa.

”Nykypäivän hyvän elämän tavoittelu rakentuu itsekkyyden varaan”, sanoo Itä-Suomen yliopiston kestävän hyvinvoinnin professori Arto O. Salonen.

”Jos laajentaisimme näkemystä ihmisestä ja alkaisimme ajatella, että ihminen on myös olento, joka haluaa olla olemassa muita varten eikä ajattelisi vain itseään – niin siinähän se jo olisi.”

Salonen on Suomen johtavia kestävän hyvinvoinnin asiantuntijoita. Hän kritisoi ajatusta jatkuvasta talouskasvusta.

”Meillä on uskomattoman vahva narratiivi, jonka mukaan riittävästi on vähän enemmän kuin se, mitä meillä tänään on. Talousajattelumme lähtee siitä, että Suomi kärvistelee äärimmäisessä köyhyydessä. 80 vuotta sitten se oli totta. Nyt tilanne on täysin eri, ja silti politiikka on kuta kuinkin samaa.”

Hän tarjoaa talouskasvuriippuvaisen yhteiskunnan tilalle yhteiskuntaa, jossa ihmisen elämän merkityksellisyys syntyisi osallisuuden kokemuksesta, halusta vaikuttaa ja ottaa vastuuta ympärillä olevista ihmisistä, maailmasta ja tulevaisuudesta.

Pienissä neliöissä asuminen tarkoittaisi vähemmän siivoamista.

Kestävässä yhteiskunnassa kaikki työ tähtäisi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuun. Ruoka hankittaisiin paikallisemmin kuin nyt. Joukkoliikenne toimisi, eikä jokaista tavaraa tarvitsisi omistaa vaan voitaisiin lainata. Kansalaisfoorumit avaisivat vaikuttamismahdollisuudet jokaisen ulottuville.

Ja huolenpitomme piiriin kuuluisivat myös maapallon toisella puolella olevat ihmiset.

”Jos kaivos, josta kännyköidemme metallit louhitaan, sijaitsisi naapurissa, takuulla käyttäisimme kännyköitämme pidempään ja vaatisimme työntekijöille säällisiä olosuhteita”, Salonen sanoo.

Kulutuksen vähentämisellä olisi myös arkipäiväisempiä vaikutuksia. Michael Lettenmeier huomauttaa, että liikenneruuhkat vähenisivät. Pienissä neliöissä asuminen tarkoittaisi vähemmän siivoamista. Kasvisruokaan siirtyminen pidentäisi elinajanodotetta ja säästäisi terveyskuluja.

”Miksei kelpaa?” hän hymähtää.

Hän on ollut mukana hankkeissa, joissa on seurattu hiilijalanjälkeään pienentäviä kotitalouksia.

”Hämmästyttävän lähelle ihmiset ovat päässeet esimerkiksi vuoden 2030 tavoitetta. Ei se nyt loppujen lopuksi ole niin kummallista. Moni raportoi, että elämänlaatu parani vaikkapa sen takia, että ei tarvinnut enää kuskata lapsia harrastuksiin entisen hullunmyllyn tahtiin.”

Tässä kohtaa mieleen voi edelleen nousta skeptisiä ajatuksia. Miten yksilö pystyy tekemään näin valtavia elämäntapamuutoksia? Vaikka motivaatio olisi kunnossa, päätökset tehdään kuitenkin valtioiden johdossa ja yrityksissä. Kaikki tarvittavat muutokset eivät ole vielä edes mahdollisia.

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kotitaloudet eivät yksin ole vastuussa ympäristökriisin ratkaisemisesta. Kyse on vuorovaikutuksesta: kun yksilöt edes yrittävät elää kestävästi ja tuovat sen esiin, poliitikot uskaltavat tehdä päätöksiä ja yritykset tarjota tuotteita, jotka puolestaan mahdollistavat kestävämmän elämän.

”On jo olemassa poliittisia toimia, jotka ovat linjassa kohtuusajattelun kanssa, mutta niitä on otettu käyttöön hyvin vähän, sillä ne saattavat tuntua radikaaleilta ja hankalilta. Siinä juuri korostuu ruohonjuuritason tärkeys: yksilöiden teoilla kestävä elämä saadaan normalisoitua”, Nyfors sanoo.

Lettenmeierin mielestä hyvä esimerkki tästä ovat kasviproteiinit. Niiden tuotanto ja kulutus
ovat kehittyneet ikään kuin käsi kädessä.

On asioita, joiden suuntaan kannattaa lähteä, vaikka perille pääsy olisi epäselvää.

Lisäksi tarvitaan valtiota.

”Onko järkeä, että EU maksaa edelleen maidon tuotantotukia? Miksi liha saa saman alv-alen kuin kasvikset? Minkä ihmeen takia lentoliikenne ei maksa polttoaineveroa?”

Hän vastaa itse kysymykseensä: on liian paljon toimijoita, jotka hyötyvät nykyisestä systeemistä.

Ehkä kaikkein eniten tarvitaan rohkeutta.

Ja kuvittelukykyä, muistuttaa Salonen. Hänen mukaansa vaihtoehtoja on oikeastaan kaksi: voimme nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa – tai luoda itsellemme merkityksellisen elämän ryhtymällä ratkaisemaan ongelmia omassa elinympäristössämme.

”On asioita, joiden suuntaan kannattaa lähteä, vaikka perille pääsy olisi epäselvää.”