Nuoriso on aina ollut pilalla, mutta juuri tässä maailmanajassa aikuisten suhde nuoriin ja nuoruuteen tuntuu olevan erityisen kivulias.
Nuoriin liittyvien huolten lista on pitkä: älypuhelimet, some, pelaaminen, liian vähäinen lukeminen, mielenterveysongelmat, yksinäisyys, uupumus, energiajuomat, nikotiinipussit, therianit, roadman-kulttuuri.
Listalta puuttuu oikeastaan vain saatananpalvonta, joka oli omassa nuoruudessani aikuisten vakiohuolenaihe.
Huolipuhe ei ole tuulesta temmattua: Juuri nyt on tosiaan erityisen vaikeaa aikaa olla nuori. Ilmastonmuutos, luontokato ja luonnonvarojen ylikulutus kiihtyvät. Maailmanjärjestys rakoilee, talous sakkaa ja tulevaisuudennäkymät ovat epävarmat. Suoritusyhteiskunta vaatii menestymistä niin ihmissuhteissa, uralla kuin harrastuksissakin, eikä mikään oikein tunnu riittävän.
Kaikki tämä saa tutkimustenkin mukaan nuoret oireilemaan, ja siitä pitääkin olla huolissaan.
Väitän silti, että jatkuva huolipuhe kääntää huomion vääriin asioihin ja luo pahimmillaan itseään ruokkivan kehän.
Jos nuoret kehystetään hauraana, helposti särkyvänä ja epävakaana ihmisryhmänä, joka ei selviä oikein mistään eikä tee mitään oikein, ei ole kovin todennäköistä, että he haluavat tai pystyvät osallistumaan kestävämmän maailman rakentamiseen.
Samaan aikaan media pursuaa tarinoita synnynnäisistä menestyjänuorista, jotka innovaatioidensa ja teknologiaosaamisensa avulla korjaavat ”boomerien” pilaaman maailman.
Haluamme siis, että nuoret ratkaisevat kaikki ongelmat, mutta kerromme samaan hengenvetoon, ettei heistä ole siihen.
Vähempikin aiheuttaa ahdistusta ja paineita – ja mahdollisesti myös haluttomuutta toimia.
On maailman helpoin temppu päivitellä nuorten hirveyttä ja verrata heitä 30 vuoden takaiseen aikaan, kun maailma ja ehkä se oma ikääntyminen ahdistaa muutenkin.
Nuoriin kohdistuva huolipuhe kertoo aina jotakin aikakauden aikuisista ja heidän arvoistaan.
Ehkä globaalit haasteet ovat tällä hetkellä niin suuria, että on helpompaa vatvoa niiden vaikutusta nuoriin kuin alkaa oikeasti ratkoa niitä.
Sukupolvien välistä kuilua vahvistaa myös aikamme omituinen ilmiö: poteroituminen. Elämme aikaa, jona jokaisella on tarve identifioitua johonkin ryhmään, ja ikä on yksi tapa määritellä itseään.
On maailman helpoin temppu päivitellä nuorten hirveyttä ja verrata heitä 30 vuoden takaiseen aikaan, kun maailma ja ehkä se oma ikääntyminen ahdistaa muutenkin.
Jakolinjojen lyöminen sukupolvien väliin voi kuitenkin olla tuhoisaa. Juuri nyt pitäisi pikemminkin miettiä sitä, miten saada kaikenikäiset ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen.
Tehtävänjaon pitäisi olla kaikille selvä: aikuisten vastuulla on edes yrittää rakentaa sellaista maailmaa, jota myös seuraavat sukupolvet haluavat ja pystyvät tulevaisuudessa viemään eteenpäin.
Jos siinä onnistutaan, myös nuorille on helpompi välittää jatkuvien vaatimusten ja huolten sijasta myönteisempää viestiä: ehkä tästä jotenkin selvitään.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden tuottaja-toimittaja.