Olen huomannut saavani suurta mielihyvää mitä kummallisimmista asioista. Siitä, että mökin saunan vesipata on haljennut ja savuttaa siksi hieman lämmittäessä. Siitä, että saan ruisleipäpaketin muovipussin tyhjennettyä muruista ja solmittua siististi kaappiin odottamaan.

Tai siitä, että löydän joltain pudonneita hiuslenkkejä maasta. Että saan heittää ne pesupussiin ja koneeseen ja ottaa käyttöön.

Rakastan säästeliäisyyttä, kierrättämistä ja tavaroiden käyttämistä loppuun. Harva asia on yhtä miellyttävää kuin katsoa, miten jonkin tavaran elinkaari tulee päätökseensä ja se hajoaa atomeiksi. Otan mielelläni vastaan muiden vanhoja jämälankoja, puoliksi käytettyjä muistikirjoja ja viimeisiään veteleviä kodinkoneita.

Täysin omanlaisensa nautinto tulee siitä, kun keksin niin kutsutulle jätteelle uusia käyttötapoja. Laatikoissani pyörii koronatestien minigrip-pusseja, koska ne ovat käteviä vitamiinien kuljetukseen matkoilla. Vanhoista puuvillalakanoista ja kynttilännysistä taas saa pienellä askartelulla loistavia sytykkeitä. Uusi harrastukseni miniatyyrimaailmojen parissa on vienyt uusien käyttötarkoitusten keksimisen jälleen aivan uudelle tasolle.

Olen kuin nykyajan rippeiden raapija ranskalaisen kulttiohjaaja Agnès Vardan elokuvassa The Gleaners and I. Gleaner-sanalla – joka kääntyy kovin huonosti suomen kieleen – tarkoitetaan muun muassa Ranskan maaseudulla ennen runsaissakin määrin eläneitä ihmisiä, joiden tehtävä oli kerätä pelloilta rippeet varsinaisen sadonkorjuun jälkeen.

Wikipedian mukaan gleaning on toimintaa, jossa kerätään ylijäämäsato sen jälkeen, kun se on kaupallisesti korjattu tai sitä ei ole taloudellisesti kannattavaa korjata lainkaan. Gleaning jatkaa siitä, mihin markkinatalous loppuu.

Jos en tarvitse tuotetta itse, yritän keksiä, kuka tarvitsisi. Tärkeintä ei ole että minä saan tavaran. Tärkeintä on että tavara saa tarkoituksen.

Paradoksaalisesti niukkuus luo luovuuden runsautta. On helpompi valita siitä, mitä kaapissa milloinkin on, kuin valita kaikista mahdollisista vaihtoehdoista.

Olemme nimittäin sen ympäristöllemme velkaa. Niin kauan kuin fossiiliset energialähteet mahdollistavat meitä ympäröivän tavaranpaljouden ja ylläpitävät tuhoavaa ylikulutuskulttuuriamme, meidän on tehtävä luonnolle edes se palvelus, että käytämme jokaisen öljystä ponnistaneen muoviesineen loppuun asti. Vaikka kaiken maailman pyhiä tekstejä myöden meille vakuutellaan, että maat ja meret ja ilmat ovat ihmisen, haluaisin ajatella, että oikeastaan me olemme jotakin velkaa luonnolle ja siitä jalostetuille esineille.

Eeva Kilpi kirjoittaa kirjassaan Häätanhu: ”Ovea piti nostaa sekä avattaessa että sulkiessa. Se oli vino ja natisi pahaenteisesti mutta pysyi sentään koossa.” Kun ovi palvelee minua, miksi minä en sen viime metreillä palvelisi myös ihan vähän sitä? Mikä luontosuhde se sellainen on,
joka kulkee vain yhteen suuntaan?

Ajattelen tavaroista myös hivenen animistisesti: ajattelen, että niillä on jonkinlainen sielu. Jotenkin ne ovat jopa kiviä ja puun pätkiä sielukkaampia siksi, että ovat ihmisten tekemiä. Niihin on laitettu jokin inhimillinen ajatus. Jos en kanna loppuun niiden tarkoitusta, heitän roskiin myös ihmisyyttä ja siitä lähtenyttä energiaa.

Ja lisäksi se tuo hirveästi iloa, että kotoa löytyy kaikenlaista materiaalia erilaisiin luoviin projekteihin. Paradoksaalisesti niukkuus luo luovuuden runsautta. On helpompi valita siitä, mitä kaapissa milloinkin on, kuin valita kaikista mahdollisista vaihtoehdoista.

Jotta kaikki tämä ei olisi vain hallitsematonta hamstraamista, jossain kohtaa on osattava lopettaa. Äidin kaatopaikkakasasta pelastetun grillin paistoritilä tipahtaa toisinaan paikoiltaan, ja tiputtaa mukanaan liekkeihin myös juuri täydellisiksi kypsentyneet kesäkurpitsat ja paprikat. Tiedän, että jossain menee raja. Se voisi mennä menetetyissä kesäkurpitsoissa.

Jotta voi olla säästämistä, täytyy olla myös säästetyn käyttämistä pois. Vihkoihin raapustamista, kynttilöiden ja sytykkeiden polttamista. Kuluttamista, mutta asteen omavaraisemmin ja ympäristöystävällisemmin.

Minkään ei kuulu kestää ikuisesti. Ikuisuuden ja pikamuodin välillä on kuitenkin paljon aikaa ja varsin kestäviä tuotteita.

Enemmän kuin hyveellisiä tekoja ja näppärää vanhan fiksailua, säästämiseni takana on ympäristöahdistusta. Oman pienen talouteni pyörittäminen kiertotaloustyyliin vähentää sitä.

Mutta onko minun teoillani vaikutusta? Vai onko se edes oikea kysymys?

Olen jo aikaa sitten menettänyt tulevaisuuden, jonka ajattelin vielä kymmenisen vuotta sitten minulla olevan. Siis sen perinteisen: mieluisaa ammatin harjoittamista, itsensä toteuttamista, lapsia ja matkustelua, huolettomuutta ja hedonismia. Optimisimi ympäristökatastrofin edessä on tuntunut jo pitkään itsepetokselta.

Mutta pessimismi ei syö toivoa suihinsa. Filosofi Mara Van Der Lugt on ottanut käyttöönsä käsitteen toiveikas pessimismi. niin & näin -lehdessä hän kirjoittaa sen edellyttävän, että kamppailemme muutoksen puolesta vailla varmuuksia, odottamatta työmme tulokseksi muuta kuin tiedon siitä, että olemme tehneet sen mitä meiltä edellytetään moraalisina toimijoina muutoksen ajassa. Ei lainkaan mahdottoman kuuloista!

”Hauras hyve hauraalle ajalle”, hän toteaa.

Juuri niin ajattelen omassa pienessä utopiakuplassani samalla, kun viikkailen jo hauraita muovipusseja.