Kuka minä olen, mistä tulen ja mihin kuulun, ovat kysymyksiä, jotka vaivaavat toisinaan jokaista. Identiteetin pohdiskelu voi olla seesteistä, mutta se saattaa myös muistuttaa kärvistelyä myrskyn silmässä. Tällaista prosessia tutkii Irene Zidan esikoisromaanissaan Isäni appelsiininkukkien maasta.

Tarinan päähenkilö on toimittajana työskentelevä Amira Mansur, suomalaisen äidin ja palestiinalaisen isän tytär. Suhde isän kieleen, kulttuuriin ja sukuun on jäänyt hataraksi, samoin kun suhde isään ylipäänsä. Pikkulapsena yhteys oli mutkaton, mutta myöhemmin isän ja tyttären todellisuudet erkaantuivat toisistaan.

Etääntymiseen vaikuttivat osaltaan isän traumaattiset kokemukset ennen Suomeen muuttoa. Aika miehittäjän vangitsemana jätti mieleen parantumattomat haavat, ja se heijastui väistämättä myös perhe-elämään.

Lukija pääsee tilanteisiin, joista ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet ovat saaneet polttoainetta.

Amira paiskautuu keskelle identiteettikriisiä, kun palestiinalaisten ja israelilaisten konflikti jälleen leimahtaa. Uutisotsikot lävähtävät silmille ja läheiset patistelevat soittamaan isälle ja sukulaisille ”siellä jossain”, mutta Amira ei haluaisi ajatella koko asiaa. Hän on oppinut vaikenemaan, vaikka sisällä myllertää.

Kierroksia lisää se, että toimituksen ”takamaalla” työskennellyt Amira otetaan tuuraamaan ulkomaantoimitukseen. Hänen ajatellaan taustansa ansiosta ymmärtävän Lähi-idän tilannetta, mutta juttujen kasaaminen tulenarasta aiheesta vaatii tasapainottelua. Lähteitä on arvioitava ja tarkistettava yhä uudelleen ja kirjoittaessa sanat on valittava tarkoin. Silti netin syövereissä ryöpsähtää ja Amira joutuu maalittamisen kohteeksi.

Tarina rakentuu välähdyksistä, joissa valotetaan toisaalta nykyhetkeä, toisaalta mennyttä. Lukija pääsee tilanteisiin, joista ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet ovat saaneet polttoainetta. Uusi opettaja esimerkiksi kiirehtii tarkistamaan ainoastaan suomea puhuvalta Amiralta, mikä hänen kotikielensä on. Sama toistuu Amiran lapsen kohdalla päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelussa.

Teoksessa on paljon erilaista ainesta. On Amiran työhön ja henkilökohtaiseen taustaan liittyvää hankausta, on Amiran isän kokemuksia maahanmuuttajana Suomessa, on kuvausta yhdessäolosta sukulaisten kanssa kaukana etelässä. Elementit kuitenkin nivoutuvat toisiinsa melko mukavasti, eikä teksti tunnu sirpaleiselta.

Teemat ovat painavia, mutta romaanissa on myös tasapainottavaa ilmavuutta, rakkautta ja hellyyttä. Amira löytää myllerrysten jälkeen palasen itseään, eikä enää tunnu niin pahalta kertoa lapsille, että ukki ”on sellaisesta paikasta, jota kutsutaan Palestiinaksi”