Markku Jokisipilä
Poliittisen historian professori, Turun yliopisto
”Historian tulkinnat tuppaavat menemään uusiksi kerran 20 vuodessa”
Historiantutkimuksessa lähtökohtana pitää olla pyrkimys päästä mahdollisimman lähelle totuutta. Samalla pitää myöntää, että sataprosenttisen kattavaa totuutta ei ole mahdollista saavuttaa.
Tutkimustieto elää jatkuvasti, kun lähdetilanteet vaihtuvat ja tieto kumuloituu. Mikä tahansa tulkinta ei silti ole ok. Meillä on välineitä, joilla voidaan laadullisesti asettaa tutkimuksia paremmuusjärjestykseen.
Kun opiskelin maisteriksi, professori Jorma Kalela antoi neuvot, joita olen pyrkinyt noudattamaan: Pitää ensin tutustua itseensä ja myöntää, että on olemassa asioita, jotka voivat vaikuttaa omaan tutkimustoimintaan. Lähtökohdat tulee tehdä näkyväksi myös lukijalle.
Sanotaan, että jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tulkinnat tuppaavat menemään uusiksi kerran 20 vuodessa.
Nykyään puhutaan uudesta sotahistoriasta. Tutkimusta julkaistaan tavallisten ihmisten ja kotirintaman kokemuksista ja ylisukupolvisista traumoista.
Tein tohtorinväitökseni Suomen ja Saksan yhteistyöstä toisen maailmansodan aikana. YYA-Suomessa tulkinnat sovitettiin vallitsevaan yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Historiantutkimuksen tuloksia käytettiin argumenttina sen puolesta, että meillä pitää olla Neuvostoliiton kanssa hyvät naapuruussuhteet.
Ylimpänä tulkintamestarina heilui itse presidentti Urho Kekkonen, joka otti jopa suoraan kantaa yksittäisten tutkijoiden tuloksiin. 1990-luvulla vastareaktiona syntyi ilmiö, jota olen kutsunut ”uuspatrioottiseksi käänteeksi”. Puhuttiin esimerkiksi, että kesän 1944 suuret taistelut eivät suinkaan päättyneet sotilaalliseen häviöön vaan Suomen torjuntavoittoon.
Nykyään puhutaan uudesta sotahistoriasta. Tutkimusta julkaistaan tavallisten ihmisten ja kotirintaman kokemuksista ja ylisukupolvisista traumoista.
Tällä hetkellä meillä leijuu tietynlainen kiusaantunut hiljaisuus liittyen Venäjä-suhteiden hoitoon vuoteen 2022 saakka. Suhteita leimasi pyrkimys ymmärtää venäläisiä näkökulmia ja sitoa taloudellisen yhteistyön kautta Venäjää osaksi eurooppalaista yhteisöä. Voidaan kysyä, olisiko jo vuosituhannen taitteessa pitänyt ymmärtää Venäjän perusluonne suurvaltakaipuuta potevana ja sotilaalliseen aggressioon kykenevänä valtiona.
Lisäksi meillä on poliittisen korrektiuden piirissä olevia asioita, joista saatetaan kirjoittaa eri tavalla parin vuosikymmenen kuluttua. Itärajan tilanne on käynnistämässä kivuliasta pohdintaa siitä, voiko vallalla oleva ihmisoikeustulkinta mennä niin pitkälle, että se alkaa jo vaarantaa kansallisen turvallisuuden takaamisen. Kukaan maineestaan kiinnostunut tutkija ei kuitenkaan tällä hetkellä uskaltaisi ryhtyä tekemään tutkimusta tällaisella näkökulmalla.
Tanja Kohvakka
Väitöskirjatutkija, Åbo Akademi
”Oppilas voi läpäistä ongelmitta koko peruskoulun historian oppimäärän kuulematta vähemmistöistä”
Opetussuunnitelma antaa hyvät valmiudet opettajille opettaa monikulttuurista historiaa. Mutta opetussuunnitelma on löyhä.
Opettajalla on vahva autonomia. Meillä ei ole valtion taholta tarkastuksia oppikirjoihin. Koska opettaja voi myös päättää olla käyttämättä mitään oppikirjoja, riippuu opettajan arvoista ja tiedoista, mitä hän opettaa. Jos opettaja ajattelee, että vähemmistöhistoriasta puhuminen on vain uutta hömpötystä, oppilas voi läpäistä ongelmitta koko peruskoulun historian oppimäärän kuulematta vähemmistöistä.
Opetussuunnitelma antaa erilliset ohjeet saamelaisten ja romanilasten opetukselle, ja näistä ohjeista löytyy heidän historiansa painottamista. Mutta jos valtaväestöön kuuluvat eivät opi vähemmistöistä, se voi edistää ennakkoluuloja ja johtaa syrjintään.
Onko tärkeämpää opettaa kaksi vuotta antiikin kulttuureita lapsille, vai voisiko mahtua mukaan asiaa myös elävästä yhteiskunnastamme ja täällä asuvien ihmisten juurista?
Oppikirjoissa vähemmistöistä kirjoitetaan hyvin vähän. Suomen ja ruotsinkielisten oppikirjojen välillä on iso ero. Ruotsinkielisissä kirjoissa puhutaan suomenruotsalaisten lisäksi myös muista vähemmistöistä, vieläpä kriittisistä lähtökohdista. Esimerkiksi ruotsinkielisessä oppikirjasarjassa 7–8-luokille puhuttiin saamelaisten pakkosuomalaistamisesta, -steriloinneista ja rasismista.
Isoimmat vähemmistöt alkavat olla Suomessa maahanmuuton kautta syntyneitä ryhmiä. Koska historiankirjat ovat Eurooppa-keskeisiä, voisin kuvitella, että ulkopuolisuuden tunne kasvaa.
Historiantutkijat ovat viimeisinä vuosikymmeninä tuoneet esille, että monikulttuurisuus ei ole uusi asia Suomessa. Täällä on aina asunut alkuperäiskansa, ollut eri kulttuureita, kieliä ja uskontoja. Jos oppilas ei kuule tästä, osatotuus kuvataan koko totuutena.
Vastaus kritiikkiin kuuluu, että ei ole aikaa, historian opetussuunnitelma on täynnä.
Kyse on aina valinnasta. Onko tärkeämpää opettaa kaksi vuotta antiikin kulttuureita lapsille, vai voisiko mahtua mukaan asiaa myös elävästä yhteiskunnastamme ja täällä asuvien ihmisten juurista?
Kyse on myös opettajien jaksamisesta. Lasten ja nuorten pahoinvointi on lisääntynyt ja tämä näkyy opettajien arjessa. Siksi olisi hyvä, että ongelmaa ratkottaisiin opetussuunnitelmasta ja oppikirjoista käsin.
Monet vetoavat siihen, ettei heillä ollut tietoa ja siksi he eivät opettaneet asiasta. Kysymys kuuluu: missä vaiheessa kierre katkaistaan?