Kööpenhaminassa tuulee ja sataa lunta. ”Tanskalaisille tämä on lumimyrsky”, sanoo Kööpenhaminassa kotonaan istuva Mari Ahokoivu ja hörppää teemukistaan.

Helsingissä Laura Ertimo on juuri tullut perheensä kanssa uimahallista ja odottaa keittiöstä kumppaniltaan kahvikupillistaan. Tähän tapaan etäyhteyden avulla on syntynyt neljä lastenkirjaa sekä työtoveruus, jota kaksikko kutsuu jo ystävyydeksi.

Laura Ertimo: Lapsista ja nuorista puhutaan helposti yhtenä massana. Nuorten ilmastoliikehdinnän ja Fridays for future -liikkeen myötä joillekin on myös syntynyt käsitys, että aikuisten ja ei-aikuisten välillä kulkisi jonkinlainen huoli- ja tiedostavuusjuopa, vaikka eihän se niin mene. Lasten ja nuorten kesken on suuria eroja, mutta silti meillä kasvaa nyt sellaisia ikäluokkia, joille ilmastokriisi on aina ollut olemassa.

Mari Ahokoivu: Olen huomannut saman. Lapsettomana ihmisenä päivitän aktiivisesti omaa mielikuvaani lasten maailmasta nykypäivään, etten jumittuisi kuvituksissani omaan lapsuuteeni 80- ja 90-luvulle. Teen myös sarjakuvaa Koululainen-lehteen, joka tulee kyllä aina luettua kokonaan sen kolahtaessa postiluukusta.

Laura: Minulla on kotona 9- ja 11-vuotiaat lapset ja tapaan koululaisia myös kirjailijavierailuilla. Suomessa koululaitos nappaa aika tehokkaasti kiinni keskeisistä aiheista, minkä ansiosta lasten tietämys on ihan eri tasolla kuin vaikka viisikin vuotta sitten. Ilmastokriisin peruselementit lienevät siis monella koululaisella hyvin hallussa ja jotkut keski-ikäisille vähän hämäriksi jääneet kuviot opetetaan hyvin jo alaluokilla.

Mari: Minä tykkään Laura tavasta, jolla kirjoitat lapsille. Se ei ole lässyttävää alaspuhumista tai asioiden liikaa kaunistelua.

Laura: Kiitos. Olisi väärin ja lukijaa loukkaavaa kehitellä keinotekoista, perusteetonta positiivisuutta. Olen tässä asiassa ehkä tavallista tiukkiksempi. En hyväksy tiedon kutistamista lapsille sisäsiistiksi pakkaukseksi, jossa hankalista aiheista ei mainita halaistua sanaa, koska ne ovat aikuisten mielestä ”liian vaikeita”. Sillä tavalla aikuiset välttelevät selvittämästä itselleen perin pohjin vaikkapa, mistä hiilenkierron häiriöissä tai valtamerten happamoitumisessa on kyse ja samalla jättävät kantamatta emotionaalista taakkaa, jota surullinen tieto aiheuttaa. Samaan aikaan uskon, että nuoret ja vanhat lukijat kaipaavat mahdollisuutta nauraa vakavienkin aiheiden keskellä; sarjakuvat, mielikuvitushahmot ja kaiken absurdius vapauttavat tilaa naurulle.

Mari: Lauran kanssa tehdyn työn kautta minusta on tullut rohkeampi lukemaan kaikenlaista tietoa. Ennen saatoin ajatella, että joku asia on ”liian vaikea” ymmärrettäväksi.

Laura: Olemme Marin kanssa tunteneet toisemme viitisen vuotta. Alkusysäys meidän ystävyydelle oli vähän tylsän kuuloinen. Silloin vuonna 2018 IPCC oli julkaissut merkittävän, 1,5 asteen lämpenemistä ennustavan ilmastonmuutosraportin. Aihe nousi mediaan, mutta koululaisille ei ollut oikein kirjamuodossa mitään ajantasaista ilmastonmuutostietoa. Kirjakustantamo Inton kustannustoimittaja kysyi, haluaisinko kirjoittaa lapsille ilmastonmuutoksesta.

Mari: Minä en vieläkään tiedä, mistä Into Kustannuksen väki minut löysi. Olin siihen saakka tehnyt enimmäkseen sarjakuvaa.

Laura: Ennen kuin kuvittajaa edes etsittiin, epäröin aihepiiriin tarttumista. Piti kaivaa itsestä usko, että pystyn vastaamaan massiiviselta tuntuneeseen haasteeseen. Onneksi kuvittajaksi löytyi Mari ja me tapasimme ensimmäiselläkin kerralla tällä tavalla videopuhelussa.

Mari: Alku oli sellaista tunnustelua. Minä en silloin osannut edes ajatella, mitä sinun tapaamisesi tekisi uralleni. Taisin ajatella, että ei tuollaiseen kirjaan varmaan paljon kuvituksia mene. Ja viime vuonna meidät kutsuttiin työmme ansiosta linnan juhliin!

Laura: Marin aiemmat sarjakuvat innostivat minua ja sovimme, että tekisimme tietokirjan ainakin osittain sarjakuvamuotoon.

Mari: Ilmastokeijut ja mikäs menninkäinen…

Laura: Fossiilimenninkäinen…

Mari: Just se. Loit heti tosi symppiksiä hahmoja. Minusta on koko ajan tuntunut fiksulta, että emme tehneet kirjaa vakavuus edellä.

Laura: Sinä olet ihan mahtava luomaan valoa ja myönteistä tunnelmaa ilman, että tulisi ylisöpöä lässytystä. En tiedä, miten se tapahtuu, sillä et sinä ole sen positiivisempi kuin minäkään.

Mari: Meidän ihan ensimmäinen livetapaaminen tapahtui kirjastossa Oodissa. Kaikki meni nappiin. Kävi ilmi, että Lauran sisko on ollut koulussa kuviksenopettajani. Minua myös lähestyi kirjaston työntekijä, joka kysyi, olenko Mari Ahokoivu. Sellaista ei tapahdu muuten ikinä! Hän oli juuri lukenut kirjani Oksi ja tunnustautui fanikseni.

Laura: Työskentely kuvittajan kanssa auttaa kirjoittamisessani. Tukeudun Mariin. En varmasti ole helpoin tietokirjailija, koska en tee valmista käsikirjoitusta vaan lähetän keskeneräisiä tekstejä ja haluan koko ajan keskustella niistä.

Mari: Tämän työtavan ansiosta minäkin pääsen vaikuttamaan kokonaisuuteen enemmän. Sinulla on myös ilmiömäinen kyky ymmärtää minun kuvitusluonnoksiani.

Laura: Minulla on yleensä uusi idea jo mielessä, kun sinä tahkoat kirjan viimeisiä kuvituksia. Tällä tavalla yhteisiä kirjoja on syntynyt jo neljä.

Mari: Tästä on alkanut minulle ura lastenkirjojen kuvittajana.

Elämme visuaalisessa maailmassa, mutta kuvitusta aikuisille on vähän.

Laura: Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta puhutaan usein yhtenä kokonaisuutena vaikka se kattaa kaiken purtavista pahvisista ensikirjoista nuorten aikuisten romaaneihin, lastenrunouteen ja nuorten tietokirjoihin. Meidän kohderyhmämme ovat alakouluikäiset lapset.

Mari: Pyrin tekemään heille kuviin jatkuvasti jotakin hauskaa, joka ei silti vesitä tärkeitä aiheita.

Laura: Koetan itse olla tarkkana siitä, millä tavalla tuon tietoa tekstiin. Nuorena oppii nopeasti ja kaikenlainen tyhjä jankkaaminen aiheuttaa nopean vastareaktion. Ajattelen esimerkiksi, miten rasittavaa on kuulla ilmastokriisin perusteista muka uutena tietona, jos siihen on kasvanut pienestä pitäen. Nuorille voi olla rankkaa tajuta, miten paljon ristiriitaa on tiedon ja tekojen välillä.

Mari: Eka kirjamme Ihme Ilmat – Miksi ilmasto muuttuu? oli menestys ja sen käännösoikeudet on myyty 16 maahan.

Laura: Eri ihmiset, siis lapsetkin, reagoivat ristiriitaisuuksiin eri tavoin. Läheskään kaikki eivät jaksa puskea barrikadeille. Olen tosi iloinen, että teimme Marin kanssa uusimman tietokirjamme Mikä mahti. Siinä me esittelemme muun muassa diktaattoreja, jotka muuten kiinnostavat tosi monia nelos-kuutosluokkalaisia! Perusajatuksena on kuitenkin hahmotella vallankäyttöä monenlaisten vuorovaikutussuhteiden kautta.

Mari: Meillä on epäperinteiset aiheet ja seikkailemme äärirajoilla sen suhteen, mitä kirjassa voi ylipäätään tehdä. Välillä se on haparoimista. Työ vaatii suurta luottamusta työparin suhteen.

Laura: Meillä kävi melkoinen tuuri, kun saimme Koneen säätiöltä molemmille vuosiapurahan aika poikkeukselliseen projektiin. Nyt teemme yhdessä jotakin meille uutta ja Suomessakin harvinaista eli kuvitettua tietokirjaa aikuisille. Kuvitustaide on lastenkirjassa niin tavallista ja aikuisten kirjoissa niin harvinaista, että tilanne on oikeastaan aika hämmästyttävä – mistä kaikesta vain aikuisille suunnattua kirjallisuutta lukevat ihmiset jäävätkään paitsi!

Mari: Olen samaa mieltä. Elämme visuaalisessa maailmassa, mutta kuvitusta aikuisille on vähän. Myös lehdet ovat vähentäneet kuvituskuvan käyttöä, tai jos sitä on, siihen suhtaudutaan vain koristeena. Minua puistattaa myös tekoälyllä tehtyjen AI-kuvan määrä.

Uudessa työssä minua ehkä eniten jännittää, miten onnistun kääntämään kuvituksen aikuisempaan suuntaan niin monen lastenkirjojen parissa työskenneltyjen vuosien jälkeen.

Laura: Riittävä rahoitus on tarjonnut minulle sellaisen ylellisen tilanteen, että olen voinut rauhoittaa aikaa lukemiselle ja ihmisten tapaamiselle. Ei ole tarvinnut heti tuottaa tekstiä. Meillä on myös Marin kanssa joka keskiviikkoaamu pitkä videopuhelu, jossa puhumme laajasti kaikenlaista. Ja aina ihan lopussa havahdumme, että hei siitä kirjasta vielä…