Tämä talvi on ollut monella tapaa erityinen. Lunta ja pakkasta on Suomessa ollut välillä niin paljon, että se on kirvoittanut muistoja omasta lapsuudesta 1980-luvun itäisessä Suomessa. Pitkästä aikaa on ollut niin kylmä, että ulkona on joinakin päivänä voinut ainoastaan käväistä.
Mieli on kuitenkin ollut usein heidän luonaan, joilla ei ole sodan keskellä suojaa sen koommin kylmältä kuin kuolemalta.
Talvi on ollut erilainen myös siksi, että esikoiseni muutti syksyllä Kolumbiaan. Hän asuu nyt Bogotáa ympäröivien vuorien kupeessa ja ahmii elämää sisäänsä, vaikka ympärillä leijailee savu. Kun puhumme videopuheluita, olen viime viikkoina kuullut hänen kattonsa yli lentävien helikoptereiden putputuksen. Ne suuntaavat kohti palavia vuoria vettä ympärilleen ruiskuttaen. Paniikissa olevat eläimet pakenevat alas vuoren rinnettä.
Kolumbiassa on kuumempaa kuin koskaan viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Kuivuus on totaalista, sade ei vain tule, kymmenet tuhannet hehtaarit palavat. Ja tätä tapahtuu nyt joka puolella palloa: metsäpaloja, tulvia, kuivuutta, hirveitä pakkasia, epäinhimillisiä helteitä.
Luontokato laajenee, kalat katoavat merestä. Ghanassa, Tunisiassa ja Sisiliassa tilanne on akuutti, kuten saamme lukea ilmastolehden kuvareportaasista Rukous kalamiesten puolesta.
Tahdoimme tuoreiden näkökulmien rinnalla tarjota ennen kaikkea rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä voimme yksilöinä tehdä toisin, jotta ympäristö ja me itse voisimme paremmin.
Meille on jo vuosia kerrottu, että ilmastonmuutoksen edetessä sään ääri-ilmiöt tulevat lisääntymään. Nyt me elämme todeksi sitä.
Sotauutisten keskellä huoli ilmastosta on ollut vähän syrjässä, vaikka eihän se huoli minnekään ole kadonnut. Siitä on pikemminkin tullut jonkinlainen elämän pohjavire, ja meihin jokaiseen se vaikuttaa vähän eri tavalla.
Tiedämme senkin, ettei ilmastokriisi kohtele maailman ihmisiä tasavertaisesti. Kun ilmastonmuutos etenee, maailma ajautuu monenlaisiin myllerryksiin. Lopulta kaikki häviävät, mutta jotkut hävivät ehkä nopeammin ja enemmän. Mutta kuka tässä tilanteessa voittaa, kysyy Karoliina Knuuti jutussaan.
Ilmastoaiheisessa numerossa tahdoimme tuoreiden näkökulmien rinnalla tarjota ennen kaikkea rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä voimme yksilöinä tehdä toisin, jotta ympäristö ja me itse voisimme paremmin.
Toimittaja-tietokirjailija Julia Thurén perusti pienten lasten vanhemmille keskusteluryhmän, jossa huoli tulevaisuudesta jalostetaan yhteiseksi toiminnaksi. ”Jos uskomme, että paskaksi ja palamaan, ei tässä enää mitään voi tehdä, niin eipä tässä sitten mitään tehdäkään, siksi toivon ylläpitämien on tärkeää – kunhan se yhdistyy tekoihin eikä tyytymisen”, hän kirjoittaa.
Ilmastovaikuttajia esittelevässä jutussa Elokapinassa toimiva Annamaija Hakama sanoo viisaasti, että mikään keino vaikuttaa ilmastokriisin torjumiseen ei ole vääränlainen eikä liian pieni: ”Kaikki teot lasketaan, ja pääasia on, että jokainen tekee”.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.