Ramdhane Megdiche ei totisesti ole tietoinen ilmakehän kasvihuonekaasujen ja ilmaston lämpenemisen välisestä yhteydestä. Viisikymmentä vuotta Välimerellä kalastettuaan hän kuitenkin tuntee merensä läpikotaisin – eikä tunnista sitä enää entisekseen. Risuparrassaan, taukoamatta palava savuke huultensa välissä Megdiche sanoo, että meri kapinoi, ikään kuin se olisi päättänyt ryhtyä lakkoon.

Paikka, jossa hän syntyi ja jossa hän on viettänyt 62 vuotta elämästään, näyttää merkityksettömältä pisteeltä keskellä suurta Välimerta. Sitä se ei kuitenkaan ole: Chergui sijaitsee koko aluetta ravistelevan kriisin etulinjassa.

Etelä-Tunissiassa sijaitseva Chergui on Kerkennan saariston suurin saari. Sen ympärillä oleva meri tunnetaan Välimeren lastentarhana: sen matalassa merenpohjassa on runsaasti meriheinää, joka on antanut rikkaan kasvualustan mitä erilaisimmille kalalajeille vuosisatojen ajan.

Vedet ovat niin kalaisia, että kalastajat eivät perinteisesti mene kalaan, vaan pikemminkin odottavat kalojen uivan verkkoihinsa. Sharfiyaksi nimetty järjestelmä tarjoaa kullekin kalastajalle käyttöön tietyn merenrantakaistaleen. Kaistaleet rajautuvat palmunlehdillä tehdyin aidoin, joiden avulla kalat ohjautuvat ansoina toimiviin ruukkuihin. Kahdesti päivässä kalastajat käyvät tarkistamassa, mitä ruukkuihin on päätynyt.

Kalastajat ovat antaneet siniselle ravulle islamilaisen taistelijan mukaan lempinimeksi Daesh – onhan ravulla sama tuhoisa asenne.

Foinikialaisten kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten keksimä menetelmä ei kuitenkaan toimi enää. Ruukuista ei enää löydy kalmaria, mustekalaa tai ahvenkaloihin kuuluvaa meribassia. Nyt ruukut täyttyvät toiselta leveysasteelta tunnetulla eläimellä: sinisellä ravulla.

Tämä trooppinen äyriäinen kulkeutui Intian valtamerestä Suezin kanavan kautta ja löysi sopivan elinympäristön lämpimämmältä Välimereltä. Nyt se on meren kuningas: kun Megdiche ja hänen työtoverinsa nostavat ansojaan, niitä on jäänyt kiinni suuria määriä.

Kalastajat ovat antaneet siniselle ravulle islamilaisen taistelijan mukaan lempinimeksi Daesh – onhan ravulla sama tuhoisa asenne. Kalastajat tietävät kuitenkin, että sininen rapu on vain seurausta laajemmasta kriisistä. Jokin oli alkanut mennä pieleen jo ennen ravun ilmaantumista

Kalakannat olivat jo pienenemässä ja meri muuttunut päivä päivältä köyhemmäksi. Daesh-rapu oli viimeinen isku. Monet kalastajat ovat lopettaneet sharfiya-järjestelmän mukaisen kalastuksen ja hakeutuneet kauemmaksi uusien saaliiden toivossa. Jotkut ovat jopa alkaneet harjoittaa laitonta troolausta, mikä on paradoksaalista: he kiihdyttävät sitä kriisiä, joka vaikuttaa heidän omaan toimeentuloonsa.

Heidän lapsensa puolestaan ovat valinneet toisen tien: he ovat päättäneet olla seuraamatta isiensä polkua. Kalastuksen sijaan he purjehtivat kohti Lampedusaa uskottuaan valheellista tarinaa mukavasta elämästä Euroopassa.

Välimeren toisella rannalla kriisi on päivänselvä. Italian Sisiliassa, Trapanin satamassa, hiljaisuuden rikkoo vain lokkien kohina. Aikoinaan Trapani oli yksi Italian eloisimmista kalastajayhteisöistä. Nyt Alberto Cipollina seisoo laiturin vieressä. Koska hän on sokea, hän ei voi nähdä rappeutunutta satamaa, jossa hän on viettänyt suuren osan elämästään.

80-vuotias mies sanoo aloittaneensa kalastuksen isänsä kanssa ollessaan vasta kymmenen. Muutaman vuoden ajan hän matkusti valtamerten yli rahtilaivan kapteenina, minkä jälkeen palasi kotiin harjoittamaan isänsä hänelle opettamaa pienimuotoista kalastusta.

Cipollina muistaa Trapanin sataman täynnä veneitä, hän muistaa pimeällä merellä vietetyt yöt, kovan mutta kannattavan työn. Nykyään hänen poikansa Salvatore ja Giacomo ovat ottaneet ohjat käsiinsä, ja vaikuttavat viimeisiltä selviytyjiltä hajoavassa maailmassa. Hädin tuskin he saavat toimeentulonsa kalastuksesta: kalaa ei enää ole ja yötyöt pidentyneet. Mitä on tapahtunut?

Kaksikko syyttää delfiinejä, jotka syövät kaiken ja tuhoavat heidän verkkonsa. He syyttävät troolareita, jotka kalastavat umpimähkäisesti. Silti he katsovat Välimerta samalla nostalgialla kuin Tunisian Kerkennassa asuva kollegansa Megdiche. Virtaukset muuttuvat arvaamattomasti, vesi on oudon lämmintä. Meri on käymässä heille vieraaksi.

Välimeri on todellakin ilmastonmuutoksen hotspot: se lämpenee 20 prosenttia nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Etulinjassa elävät kalastajat ovat tietoisia siitä, että jotain mullistavaa on tapahtumassa. Eikä uhattuna ole ainoastaan heidän elinkeinonsa. Meri on elämän lähde, sillä on suuri kyky sitoa hiilidioksidipäästöjä. Lisäksi se on luonnon monimuotoisuuden aarrearkku. Merestä elävien ihmisten nyt havaitsema kriisi tulee koskettamaan koko rannikkovaltioiden väestöä eli noin 500 miljoonaa ihmistä.

Onko kyseessä paikallinen ilmiö vai globaali hätätilanne? Kaukana Atlantin valtameren vesillä Guinean lahden rannalla asiat eivät ole paremmin. Ghanan pääkaupungin Accran laitamilla Jamestown Beachillä kalastajat palaavat mereltä värikkäiden kanoottiensa kanssa. He liikkuvat ryhmissä rytmikkäästi, melkein tanssien ja hinaavat veneet rantaan liu’uttaen niitä rautasylintereitä pitkin. Kun kanootit on pysäköity, saalis puretaan ja se kulkee kädestä käteen.

Naiset huuhtelevat saaliin ja asettavat sen sitten esille puisille tarjottimille. Pienemmät kalat, kuten anjovis, myydään ämpäreittäin. Suuremmat on jaoteltu lajin mukaan. Hieman kauempana kukkulalla ryhmä naisia hiillostaa myymättä jääneitä kaloja ritilöiden päällä.

Löydämme Robert Nattey -nimisen miehen Jamestownin kuhisevien katujen keskeltä. Mies on yhteisönsä kävelevä muisti. Hän alkoi käydä merellä jo vauvana ja oppi uimaan ennen kuin osasi kävellä.

Kun hän kasvoi nuoreksi mieheksi, hänet opastettiin lukemaan vuorovesi, tulkitsemaan meren ääniä, ymmärtämään aaltojen kätkemiä mysteereitä. Hän tuntee meren paremmin kuin omat lapsensa, joita on yhdeksän – ja jotka ovat kaikki päättäneet olla kalastamatta työkseen.

Nattey ymmärtää lastensa valinnan. Hän sanoo, että olugin aika, joka tarkoittaa ga-kielellä ”yltäkylläisyyttä”, on ohi. Hän ei ole tiedemies, hänellä ei ole edes perustutkintoa. Mutta hänellä on kokemuksen tuoma viisaus: hän näkee meren lähettävän merkkejä, joita hänen on nykyisin vaikea tulkita.

Nattey katselee rannalla työskenteleviä ihmisiä ja osoittaa seinämaalausta, joka kuvaa Mami Wataa, kalastajien suojelusjumalaa. ”Rukoile kalamiesten puolesta”, Nattey näyttää sanovan jumalattarelle katseellaan. ”Vain ihme pelastaa heidät tässä särkyneessä maailmassa.”

Francesco Bellina (s. 1989) on Italian Palermossa asuva kuvajournalisti. Oheinen kuvareportaasi kumpuaa sisilialaisessa Trapanin kalastajakylässä kasvaneen Bellinan havahtumisesta kalastajien elinkeinon murrokseen.

”Tahdoin löytää perheeni historian uudelleen. Isäni sukulaiset olivat kalastajia ja isoäitini oikea tarinoiden aarrearkku. Pyysin häntä kertomaan minulle, millaista kalastajien elämä aikoinaan oli, ja sitten laajensin näkökulmaani paikkoihin, jotka tunnen Sisilian tavoin läheisiksi.”

Syntyi reportaasi, jossa nivoutuvat yhteen aikamme suuret ilmiöt: ilmastonmuutos, kaupungistuminen, koneistuminen, valta, siirtolaisuus, ihmisen luontosuhde.