Artikkelikuva
Kirjailija Risto Isomäki on toiminut kansalaisaktivismin parissa jo useammalla vuosikymmenellä. ”Kulttuurimme on mennyt lyhytjänteisempään suuntaan ja ihmisten on yhä vaikeampi nähdä asioiden suhteellisia merkityksiä. Samoin monilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla kyky priorisoida tavoitteitaan on heikentynyt", hän sanoo.

”Tähtään siihen, että olisin joka päivä pikkuisen väärässä ja voisin oppia jotain uutta” 

Omalle seurakunnalle saarnaaminen tai pelkkä hyvien eleiden tekeminen ei pelasta maailmaa, uskoo kansalaisaktivisti ja tietokirjailija Risto Isomäki. Mustavalkoisuuden sijaan nyt tarvitaan siltojen rakentamista hyvin eri tavoin ajattelevien ihmisten välille.

”Säpäkkä.” 

Se on adjektiivi, jolla kansalaisaktivisti ja tieto- sekä kaunokirjailija Risto Isomäki kuvailee omaa kevättä ja alkukesäänsä. Hän kertoo juurien juontavan aina 1980-luvulle asti.  

Silloin Brasilian suurmaanomistajat käyttivät raakaa ja systemaattista väkivaltaa Amazonia puolustajia vastaan, ja suomalaiset yhdessä ruotsalaisten kanssa aloittivat kampanjan syyllisten saamiseksi oikeuteen. Isomäki oli yksi kampanjaan osallistuneista. 

Sademetsien puolustamisen lisäksi rehun viljelyyn käytettyjä alueita pitäisi uudelleenmetsittää. Jo 20 prosenttia metsistä on hakattu ja saman verran ei pysty imemään tarpeeksi kosteutta. 

”Kaakkois-Amazonia on muuttunut merkittävästä hiilinielusta suureksi hiilipäästöjen lähteeksi. Kierre tuhoaa suuren osan sademetsistä, ellei sademääriä saada nousemaan.” 

Pian Brasialian uuden presidentin Luiz Inácio Lula da Silvan valinnan jälkeen 2022 pieni maa pohjoisessa sai yhteydenoton. Suomen hallitukselle ehdotettiin Amazonian pelastamiseen tähtäävää laajaa yhteistyötä Suomen ja Brasilian valtioiden kansalaisyhteiskuntien ja liike-elämän välillä. 

Palaveri aiheesta järjestettiin yhdessä ulkoministeri Pekka Haaviston ja kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnarin kanssa. Mukana olivat myös Kehitysyhteistyön palveluksekuksen Kepan entinen toiminnanjohtaja Folke Sundman sekä Jukka Pääkkönen ja Mika Rönkkö

Ehdotus oli Isomäen mukaan hieno ja herätti innostusta. Mutta sitten tuli eduskuntavaalit ja kaikki jäi auki. 

Ja kuuluhan Isomäen elämään muutakin säpäkkää. Alkuvuodesta häneltä ilmestyi teos Maailmanparantajan muistelmat (Into). 

Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan hengästyttävän paljon informaatiota ja jännittäviä tapahtumia sisältävä katsaus suomalaisten kansalaisjärjestöjen toimintaan ja siihen, miten maailmaa parannettiin erityisesti 80- ja 90-luvuilla.  

Isomäki kertoo aktivismiin heräämisestään ja omasta osuudestaan eri kampanjoissa – ja niitä riittää. 

Maailman parantajan muistelmia lukiessa tulee miettineeksi, kuinka kummassa ihminen on vielä lajina olemassa eikä maailma ole jo palanut.  

Esimerkiksi kylmän sodan aikaan ”maailmassa oli kymmeniä tuhansia upseereja, joista jokainen olisi milloin tahansa voinut laukaista ydinaseita”, ja parikymmentä tässä asemassa olevaa ihmistä ajautui vuosittain psykoosiin – pelkästään Yhdysvaltojen ilmavoimissa. 

Helsinkiläisen kahvilan nojatuolissa Isomäki puhuu kuin kirjansa. Vastaukset ovat täynnä yksityiskohtia ja koukkaavat sivupoluille kertomaan vaikkapa öljypohjaisen asvaltin korvaavan materiaalin kehittämisestä tai asbestin syöpää synnyttävästä mekanismista. 

Syy puhetta höystävien faktojen ja tutkimustiedon runsaudelle saattaa löytyä kirjasta. Isomäki kertoo joutuneensa kerran tilanteeseen, jossa toinen keskustelija pääsi yllättämään tiedoillaan. 

Silloin Isomäki päätti, ettei sama toistuisi, vaan hänellä olisi hihassaan aina jotain vähän enemmän. 

Prosenttiliikkeen tavoite oli, että ihmiset maksaisivat prosentin tuloistaan kehitysyhteistyötä tekevälle organisaatiolle. 

Isomäen aktiivinen halu auttaa ja tehdä jotain heräsi jo lukiovuosina.  

Kun tieto Kambodžan nälänhädästä levisi 1970-luvun lopulla, Isomäki kavereineen organisoi Lasten päivän juhlan esityksen, jossa yleisö ”ryöstettiin” Unicefin Kambodža-keräyksen hyväksi.  

Huoli kehitysmaista sai Isomäen liittymään Prosenttiliikkeeseen 1980-luvun alussa. Tavoite oli, että ihmiset maksaisivat prosentin tuloistaan kehitysyhteistyötä tekevälle organisaatiolle. 

”Prosentti-liikkeen kokouksessa syntyi ajatus palvelukeskuksen perustamisesta kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen kattojärjestöksi. Tämän idean Kepasta esitti ensimmäisenä kehitysmaatutkija Marja-Liisa Swanz.” 

Kepa aloitti 1985, ja Folke Sundmanilla oli Isomäen mukaan suuri rooli toiminnan käynnistymisessä. 

”Tulin mukaan Kepan toimintaan varsinaisesti 1989, kun minusta tuli Kepan toinen siviilipalvelusmies.” 

Muutama vuosi sitten Kepa yhdistyi toisen kehitysjärjestön Kehyksen kanssa, ja siitä tuli Fingo ry.

Nykyaikainen ympäristöliike on Isomäen mukaan nuori ja tottunut ajattelemaan liikaa, että kaikki ympäristöä suojelevat toimenpiteet ovat mahdollisia ja ne kaikki pitäisi toteuttaa heti. 

”Totuuteen sitoutuminen tarkoittaa myös sitä, että on valmis kyseenalaistamaan omat totuudet. Keskustelu on keskustelua vain silloin, kun kumpikin on valmis muuttamaan omaa mielipidettään”, Isomäki sanoo. 

Nykyään näkee hyvin paljon sellaista aktivismia, jossa ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota lopputulokseen, Isomäki pohtii. Ja se, muuttuuko mikään, ei edes tunnu olevan tärkeää. 

Yksi syy on hänen mukaansa yhä lyhytjänteisemmäksi muuttuva ja sosiaalisen median muokkaama maailma. Tämä johtaa siihen, että tehdään puolihuolimattomia tempauksia huomion saamiseksi ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta. 

Väkisinkin mieleen tulee taannoiset maalinheitot taideteosten päälle museoissa. 

”Jos tyydytään vain eleeseen ja huomioon, voidaan tehdä oikeastaan mitä tahansa. Jos taas halutaan saavuttaa todellisia tuloksia, toimia pitää miettiä huolellisemmin etukäteen.” 

Kirjassaan Isomäki korostaa, että toiminnalla pitää aina olla vaikutus, ja mielellään selvästi mitattava. Muuten tehdään pelkkää nollatulosta ja kaikkien aika menee hukkaan. 

”Kulttuurimme on mennyt lyhytjänteisempään suuntaan ja ihmisten on yhä vaikeampi nähdä asioiden suhteellisia merkityksiä. Samoin monilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla kyky priorisoida tavoitteitaan on heikentynyt.” 

Nykyaikainen ympäristöliike on Isomäen mukaan nuori ja tottunut ajattelemaan liikaa, että kaikki ympäristöä suojelevat toimenpiteet ovat mahdollisia ja ne kaikki pitäisi toteuttaa heti. 

”Se johtaa kyvyttömyyteen hyväksyä, ettei ympäristö ole ainoa asia maailmassa ja ettei kaikkea voi koskaan saada.” 

Yksi surullisin esimerkki tästä on valkoselkätikan tuhoisa suojeluprojekti. 

”Ympäristöjärjestöt onnistuivat hävittämään yli puolet tunnetuista pesäpaikoista suututtamalla maanomistajat perinpohjaisesti. Tärkeitäkin asioita on mahdollista ajaa tyhmästi ja niin, että saavutetaan täysin päinvastainen tulos kuin mitä oltiin hakemassa.” 

Isomäki pitää mahdollisena, että ympäristöjärjestöjen sekava kampanjointi metsien hiilinielusta ajoi vihreitä vielä 2019 tukeneet metsänomistajat äänestämään nyt kokoomusta ja perussuomalaisia. 

”Polarisaatio syvenee eikä katkeruus ole häviämässä. Tämä selittää oikeistopopulististen puolueiden suosion kasvua vauhdilla. Se herättää minussa huolta.” 

1980- ja 90-luvuilla sekä 2000-luvun alussa toimineet kansalaisaktivistit pääsivät todennäköisesti joissain asioissa parempiin tuloksiin kuin tämän päivän kollegansa ja poliitikot, summaa Isomäki kirjassaan. 

Tarkemman priorisoinnin lisäksi Isomäki nostaa esille kaksi muuta syytä.  

Ensinnäkin suuri osa aiemmista kansalaisaktivisteista hänen lisäkseen toteutti gandhilaista filosofiaa, johon kuului ehdoton väkivallattomuus ja toisella tavalla ajattelevien kunnioittaminen. Yhden asian liikkeet pyrkivät tekemään yhteistyötä kaikkien kanssa sulkematta ketään ulos. 

”Tarkoitus oli löytää yhteinen sävel niidenkin kanssa, jotka muissa asioissa olivat merkittäviä vastustajia”, Isomäki muotoilee. 

”Totuuteen sitoutuminen tarkoittaa myös sitä, että on valmis kyseenalaistamaan omat totuudet. Keskustelu on keskustelua vain silloin, kun kumpikin on valmis muuttamaan omaa mielipidettään.” 

Vaalien jälkeinen ilmapiiri ja somekeskustelu Suomessa on ollut hyvin kaukana gandhilaisuudesta ja halusta yhteistyöhön. 

”Eri tavoitteiden välillä on aina tehtävä kompromisseja, mutta sitä ei tahdota aina ymmärtää.” 

Huonoa kehitystä tukee nopea, konfliktihakuinen ja lillukanvarsissa roikkuva keskustelukulttuuri, joka jättää alleen tärkeät asiat. Esimerkiksi ilmasto on liian iso asia ajatella pienten riitojen rinnalla. 

Isomäki pitää nolona, että Suomi antoi hallituksensa kaatua EU-puheenjohtajakaudella ja vain kymmenen päivää ennen EU:n huippukokousta, jossa piti päättää suurista ilmastotavoitteista. 

Ja syy: riitely pääministeri Antti Rinteen postilakkoon liittyvästä lausunnosta – tai lauseesta. 

Toiseksi Isomäki nostaa aiempien kansanliikkeiden ja kansalaisjärjestöjen tavoitteen saada mukaan mahdollisimman paljon uusia ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Ei saarnattu valmiiksi uskovaisille ja jumituttu me ja nuo toiset -poteroihin. 

Jakolinjat näkyvät muun muassa ”rumassa puheessa” kaupunkien ja syrjäseutujen ihmisten välillä, sekä siinä, miten aiheellinenkin kritiikki EU:n valuvioista leimaa puhujansa perussuomalaiseksi. 

”Polarisaatio syvenee eikä katkeruus ole häviämässä. Tämä selittää oikeistopopulististen puolueiden suosion kasvua vauhdilla. Se herättää minussa huolta.” 

Vielä 80-luvulla olin täysin vakuuttunut, että ydinvoimaa tarvitaan ilmastonmuutoksen ja happosateiden torjumista varten.

Jos todellisen maailmanparantajan kyky on reflektoida omia ajatuksiaan rehellisesti, milloin Isomäki on kääntänyt takkiaan? 

”Vielä 80-luvulla olin täysin vakuuttunut, että ydinvoimaa tarvitaan ilmastonmuutoksen ja happosateiden torjumista varten. Enää en ajattele samoin, vaikka ydinvoiman kannatus Suomessa on kasvanut ennätyksellisen korkeaksi.” 

Nyt aurinkoenergia alkaa olla tuntuvasti edullisempaa kuin ydinvoima. Ja sotatilanteessa ydinvoima ei ainakaan lisää turvallisuutta, koska voimaloita on helppo sabotoida. Se on nähty Ukrainassa. 

Toinen merkittävä muutos Isomäen arvomaailmassa liittyy eläinten oikeuksien ymmärtämiseen. Aiemmin hän ajatteli, ettei eläimillä ole yksilöinä samaa arvoa kuin ihmisillä. 

”Kesti liian kauan hyväksyä, että minulla oli siinä asiassa näköharha. Se tekee minut surulliseksi.” 

Ajattelutapa muuttui dramaattisesti migreenikohtausten myötä. Voimakkaat kohtaukset veivät Isomäeltä kyvyn tuottaa ja ymmärtää kieltä. Se oli pelottavaa, mutta samalla kielen maailmasta pois putoaminen antoi hänelle mahdollisuuden kurkistaa eläinten maailmaan. 

Muutos omassa ajattelussa voi tapahtua yllättävällä tavalla, mutta sille pitää olla avoin. 

Kirjallaan Isomäki halua herättää toivoa. Se on välttämätöntä, koska ilman toivoa maailmaa ei ole mieltä yrittää parantaa. Ja vaikka prosessi Amazonia suojelemiseksi jäi vaalien alla kesken, Isomäki uskoo, että uudellakin hallituspohjalla mahdollisuuksia hyvien asioiden tekemiseen on. 

Ja sitten on kaikki ne pienet mahdollisuudet muutoksiin arjessa. Isomäki hymyilee. 

”Tähtään siihen, että olisin joka päivä pikkuisen väärässä ja voisin oppia jotain uutta.”