Verta, virtsaa, vettä. Erilaisia muitakin nesteitä, joista osasta voi olla epämukava puhua, mutta joita ilman ihminen ei voi elää. Sillä ilman nesteitä on vain kuivuutta.

Nesteet ovat vahvasti läsnä näytelmäkirjailija ja dramaturgi Marie Kajavan uusimmassa näytelmässä Undress me, then. Niin on myös kuivuus, sillä näytelmä käsittelee paimentolaiskansojen arkea ja selviytymistä eri puolilla Afrikan mannerta ilmastonmuutoksen aiheuttamien säämuutosten keskellä.

Mutta me olemme kahvilassa Punavuoressa ja edessämme on kahvilasta saatuja nesteitä – minun edessäni cappuccino ja Kajavan edessä kuumaa vettä.

Tapaamme lähellä teatteri Takomoa, jossa Undress me, then esitetään. Haastattelun aikaan ensi-iltaan, 7. lokakuuta, on jäljellä enää alle kaksi viikkoa.

Undress me, then perustuu dokumentaristiseen materiaaliin, jota Kajava on kerännyt keskustelemalla eri puolilla Afrikkaa paimentolaisten kanssa.

”Näytelmässä ulkopuolinen kysyy paimentolaisilta kysymyksiä ja tulkki välissä kääntää keskustelua, toimii jonkinlaisena suodattimena”, Kajava avaa.

Paimentolaisuus on kiinnostanut Kajavaa jo pitkään. Vajaa kymmenen vuotta sitten Kajava tapasi järjestötöiden yhteydessä kenialaisen, samburu-kansaan kuuluvan naisen. Hän keskusteli naisen kanssa pitkään paimentolaisarjesta ja ilmastonmuutoksen tuomista haasteista suhteessa perinteisiin elämäntapoihin.

Yhteys säilyi ja keskustelu jatkui myös ensitapaamisen jälkeen. Yksi asia johti toiseen ja seitsemän vuotta sitten Kajava matkusti ensimmäistä kertaa Keniaan.

”Halusin keskustella erilaisten maasai-paimentolaisten kanssa ja tehdä heidän kanssaan arkisia tekoja, paimentaa, kävellä, lypsää ynnä muuta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut maasait sinänsä vaan paimentolaisuus laajemmin elämäntapana. Se on sitkeä ja joidenkin tutkimusten mukaan kestävin tapa elää maapallolla.”

”Näin ihania ja huonoja esityksiä ja kaikkea siltä väliltä.”

Lapsuutensa Kajava vietti rauhallisella alueella Tuusulan ja Keravan rajalla. Hän hoiti hevosia, harrasti juoksua, sekä luki, kirjoitti ja kuvitti erilaisia tekstejä.

Hän vieraili usein Helsingissä enonsa teatterikriitikko ja ohjaaja Jukka Kajavan luona, joka vei sukulaistyttöään teatteriin.

”Näin ihania ja huonoja esityksiä ja kaikkea siltä väliltä. On ollut rikkaus, että olen voinut nähdä niin paljon kaikenlaista”, Kajava sanoo.

Maailmalle Kajava suuntasi jo 18-vuotiaana. Kohteeksi valikoitui Australia, koska hän halusi niin kauas kuin vaan voisi päästä – kuitenkin turvallisesti yksinmatkustavana nuorena naisena. Australiassa Kajava teki erilaisilla vapaaehtoistöitä leireillä, joissa tuettiin esimerkiksi lapsia, jotka olivat joutuneet hyväksikäytön uhriksi.

Jo tässä vaiheessa Kajava tiesi, että halusi kirjoittaa työkseen. Käytännöllisin reitti kirjoittajaksi oli hakea opiskelemaan journalistiikkaa. Sen hän tekikin. Parin vuoden toimittajan töiden jälkeen journalistiikan opinnot eivät tuntuneet enää tarpeellisilta, joten hän siirtyi opiskelemaan muun muassa luovaa kirjoittamista, kirjallisuutta ja kehitysmaatutkimusta.

Kajava jatkoi silti työtä muun muassa toimittajana ja tiedottajana. Hän kirjoitti esimerkiksi Helsingin Sanomiin ja teki yli kymmenen vuotta töitä ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalissa. Hän myös työskenteli ja asui eri puolilla maailmaa.

Journalistisissa töissä oli kuitenkin ongelmansa: niissä ei päässyt kylliksi syventymään kirjoittamiseen eikä käsiteltäviin aiheisiin.

Kajava haki Teatterikorkeakouluun muutamia kertoja, kunnes pääsi sisään vuonna 2010, 29-vuotiaana.

”En halua, että syntyy kuva, että minä olen tässä se, jolla on raskasta. Raskasta on niillä, jotka elävät näiden kokemustensa kanssa.”

Viitisen vuotta sitten  Kajava löysi itsensä tilanteesta, jossa hän teki yhtä aikaa järjestötöitä ja journalismia, kirjoitti näytelmiä ja toimi dramaturgina. Työtahti yhdessä muun elämän kuormitustekijöiden kanssa pakottivat hänet tarkastelemaan elämäänsä.

”Työ oli pitkään sellainen tapa, jolla arvioin itseäni. Määritin itseäni tekemisen kautta.”

Kajava kokee, että tällainen ajattelutapa liittyy vahvasti suomalaiseen kulttuuriin. Kun Suomessa kysyy joltakulta, mitä kuuluu, vastaus on usein, mitä ihminen on töissään tehnyt, ei vaikka mitä on syönyt tai mitä ajatellut.

Oma osansa on ollut silläkin, että Kajava on tehnyt töitä vaativien aiheiden parissa.

Kajava on kirjoittanut ihmisistä, joita on kidutettu ja ihmisistä, jotka ovat paenneet sotaa Eurooppaan ja selvinneet Välimeren ylityksestä, kun muut lautalla ovat hukkuneet. Hän on kirjoittanut ihmisistä, jotka ovat ”kadonneet” tai eläneet valtaosan elämästään sortavissa järjestelmissä vankileireillä tai epäoikeudenmukaisen tuomion vuoksi vankilassa.

Kun tapaa työssään säännöllisesti ihmisiä, joilla on elämässään tämänkaltaisia todella vaikeita tilanteita, jossain vaiheessa, ehkä vuosien myötä, työ voi muuttua hyvin raskaaksi.

”En kuitenkaan halua, että syntyy kuva, että minä olen tässä se, jolla on raskasta. Raskasta on niillä, jotka elävät näiden kokemustensa kanssa.”

Kajava kertoo löytävänsä nykyään onnellisuutta työn lisäksi muista asioista elämässään. Hänelle on yhä tärkeämpää se, millä tavalla hän asioita ja työtään tekee. Hän lepää parhaiten konkreettisen tekemisen äärellä, kuten upottamalla kätensä multaan tai pesemällä pyykit sangossa.

Lisäksi Kajava voi tehdä nyt juuri sitä mitä haluaa – syvälle pureutuvaa työtä teatterin parissa.

Kirjoitustyötä Kajava tekee pääosin Beninissä, Länsi-Afrikassa. Hän asuu siellä noin puolet vuodesta. Länsi-Afrikassa asuminen on saanut Kajavan ajattelemaan aikaa toisesta näkökulmasta. Aika tuntuu Beninissä päinvastaiselta kuin Suomessa.

”Ero on siinä, onko aika jotain, joka on meitä vastaan vai onko se meidän puolellamme ja onko sitä riittävästi.  Länsi-Afrikassa ajan kysymys, sen riittäminen tai riittämättömyys, ei aiheuta hätää tai jatkuvaa kiirettä ja kamppailua.”

”Meidän tietomme ja keinomme selviytyä maailmassa ei ole kaikissa tilanteissa hyödyllistä.”

Näytelmässä Undress me, then esitetään paimentolaisille kysymyksiä ajasta ja selviytymisestä. Mutta mitä paimentolaiset vastaavat?

”He vastaavat, että selviytymisen ytimessä on kyky sopeutua. Mukautuminen ilmastonmuutoksen keskellä on pakko, ei valinta. Itse olen oppinut paljon kuuntelemisen tärkeydestä. Paimentolaisvanhus sanoo näytelmässä, että ihmisen tapa kysyä ja kuunnella tekee hänestä viisaan”, Kajava kertoo.

Paimentolaisilta voi oppia myös paljon siitä, että olemme riippuvaisia toisistamme.

”Tekee hyvää tietää, että me ihmiset emme ole niin tärkeitä, vaan aika pieniä. Meidän tietomme ja keinomme selviytyä maailmassa ei ole kaikissa tilanteissa hyödyllistä.”

Kun haastatteluaika alkaa olla lopussa, Kajava saa Keniassa olevalta ystävältä ääninäytteen maasaiden puhumasta maa-kielestä. Ääninäyte ei ole täydellinen, mutta sen tulee kelvata. Klippiä odottavat Undress me thenin näyttelijät. Näytelmässä kun puhutaan kuutta eri kieltä, joista maa-kieli on yksi.

Kajava kuuntelee ääninäytettä ja kiittää sen lähettäjää. Sitten hän alkaa tehdä lähtöä, onhan hän istunut ensi-illan alla kahvilan nesteiden äärellä kokonaisen aamupäivän.

Vaikkei aika ole aina meidän puolellamme, tänään se tuntui olevan.