Hädänalaisten ihmisten määrä maailmalla on kasvanut suunnattomasti, ja kansainvälinen humanitaarinen apu on lähes kaksinkertaistunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Siltikään humanitaarinen järjestelmä ei kykene vastaamaan tarpeeseen. Se on kallis ja usein myös hidas.
Humanitaarisella alalla on myös rakenteellisia ongelmia, joista tulee pyrkiä eroon.
Ongelmat juontavat juurensa humanitaarisen avun kolonialistiseen historiaan. Karrikoidusti voi todeta, että valkoiset eurooppalaiset ovat kiertäneet maailmaa pelastamassa paikallisia ongelmilta, joista moni on länsimaiden itsensä luoma. Humanitaarisen sektorin nykyiset rakenteet heijastelevat tätä menneisyyttä, mistä syystä sitä onkin kutsuttu uuskolonialismin muodoksi.
Humanitaarisella alalla rahakirstua vartioivat erityisesti länsimaat. Ne päättävät miten rahaa jaetaan, ja kenelle. Usein länsimaisille toimijoille, kuten YK:lle ja tuhansille kansainvälisille järjestöille. Järjestöt tekevät työn kohdemaissa itse tai enenevissä määrin siirtävät työtä hakuprosessien kautta paikallisille järjestöille, jotka toimivat heidän puolestaan.
Paikalliset tuntevat kriisin, sen historian, tarpeet, kielen, muut paikalliset toimijat, sekä kulttuurin paremmin kuin kansainväliset asiantuntijat.
Järjestelmän kerroksellisuutta perustellaan kansainvälisten järjestöjen kokemuksella ja osaamisella ja sillä, että varojen väärinkäyttöä näin kontrolloidaan. Tämä on ymmärrettävää, mutta alan valtajärjestelmä toistaa ja ylläpitää globaalia epätasa-arvoa. Se antaa kansainvälisten järjestöjen määritellä kriisien narratiivit paikallisten puolesta. Rahaa kuluu hallintokuluihin, kun jokainen järjestö vie ketjussa oman siivunsa. Liian pieni osa päätyy paikallisille toimijoille ja kriisin keskellä eläville.
Alalla pyritään muutokseen. Uusin Alnapin raportti State of the Humanitarian System paljasti kuitenkin, ettei raha siirry paikallisille järjestöille sen paremmin kuin ennenkään, vaikka avustus olisi tehokkaampaa ja parempaa silloin, kun paikalliset ihmiset ja toimijat ovat sen keskiössä. Paikalliset tuntevat kriisin, sen historian, tarpeet, kielen, muut paikalliset toimijat, sekä kulttuurin paremmin kuin kansainväliset asiantuntijat.
Muutos on kuitenkin hidasta. Enemmän kuin paikallistuntemusta, humanitaarisella alalla arvostetaan kansainvälistä koulutusta, englanninkielen taitoa ja kykyä raportoida rahoittajille. Eriarvoisuus näkyy kansainvälisten järjestöjen sisäisissä hierarkioissa, joissa monet työtehtävät ovat korvamerkitty kansainväliselle työntekijöille.
Ajatusleikkinä voi pohtia miltä tuntuisi, jos sodan sattuessa Suomeen, meille saapuisi outo avustusjärjestelmä ja satoja toimijoita, jotka puhuisivat tuntematonta kieltä. Kansainvälinen rahoitus menisi heille ja heidän uraa tekeville ammattilaisilleen. Suomalaiset järjestöt yrittäisivät opetella uutta kieltä ja avustushakuprosesseja. Koska ulkomaalaiset järjestöt maksaisivat suomalaisia järjestöjä parempaa palkkaa, ne napsisivat osaajat pois paikallisilta toimijoilta. Palkka olisi silti pienempi kuin ulkomaisilla työntekijöillä, sillä paikallista tietotaitoa ei arvostettaisi samalla tavalla kuin ulkomaista osaamista.
Keskustelua alan ongelmista on käyty vuosikymmeniä. Mutta nyt kritiikistä on tullut kokonaisvaltaisempaa. Black lives matter -liike nosti dekolonaatio-keskustelun humanitaarisen alan keskiöön. Euroopassa kritiikki on noussut laajemman yleisön tietoisuuteen erityisesti Ukrainan sodan myötä, kun ukrainalaiset järjestöt ovat äänekkäästi kritisoineet kansainvälisten järjestöjen valtaa. Jokaisessa maassa, jossa humanitaarista työtä tehdään, löytyy turhautuneita paikallisia toimijoita, jotka kokevat kansainväliset järjestöt ja YK:n etäisiksi, rahanhakuprosessit monimutkaisiksi ja toimintatavat vaikeiksi ymmärtää.
Monet ajattelevat myös, että raha jakautuu väärin ja paikalliset toimijat saavat muruset kansainvälisten järjestöjen budjeteista. Vaikka palkat ovat tästä pieni osa, rikkaiden YK-työntekijöiden elämäntapa on heille päivittäinen räikeä esimerkki alan epäoikeudenmukaisuudesta.
Huoli avustuksen vähenemisestä on tuottanut puolustuspuheita, joiden mukaan kehitysyhteistyötä ja humanitaarista alaa ei tulisi kritisoida. Huoli on ymmärrettävää, mutta hiljentyminen ei edesauta alan tarvittavaa laajaa muutosta.
Suomessa humanitaarisen alan ongelmista on puhuttu verrattain vähän. Sitä on avattu valkoisen pelastajan -narratiivin kautta, joka korostuu hyväntekeväisyyskampanjoissa ja ilmentää ja ylläpitää nykyistä valta-asetelmaa. Hyväntekijät näyttäytyvät sankareina auttaessaan avuttomia paikallisia. Se on osa kolonialistista jatkumoa, jonka purkaminen vaatii valta-aseman tunnistamista ja ymmärryksen siitä, että valkoinen pelastaja -ilmiö on rasismin muoto, jonka kitkeminen vaatii laajoja rakennetason muutoksia. Hyväntekeväisyyskuvastot vaikuttavat auttamatta myös länsimaissa asuvien ei-valkoisten kokemaan rasismiin.
Globaali solidaarisuus ja kamppailu eriarvoisuutta vastaan on ihmiskunnan moraalinen ydinkysymys. Huoli avustuksen vähenemisestä on tuottanut puolustuspuheita, joiden mukaan kehitysyhteistyötä ja humanitaarista alaa ei tulisi kritisoida. Huoli on ymmärrettävää, mutta hiljentyminen ei edesauta alan tarvittavaa laajaa muutosta.
Kun järjestelmää halutaan muuttaa paikallisesti johdetuksi, ja siten myös tehokkaammaksi, kysymys kuuluu, miten luoda kannustimia kansainvälisille järjestöille muuttua? Mikä tulee olemaan niiden ja YK:n rooli? Globaalia eriarvoisuutta pitää pystyä vähentämään niin, ettei avustustyötä nykyisessä eriarvoistavassa muodossa tarvita. Paikallisten ihmisten tulee kyetä olemaan ratkaisijoina ja suunnannäyttäjinä tilanteissa, joissa kohtaavat kriisin tai köyhyyttä.
Merit Hietanen on humanitaarisen työn asiantuntija ja Ujuni Ahmed ihmisoikeusaktivisti.