Maailma on täynnä typeriä sananlaskuja ja onttoja hokemia. Mielestäni yksi on ärsyttävyydessään yli muiden. Se kuuluu ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”.

Sanonnan tarkoitus on hyvä. Sillä lohdutetaan ja sitä toistellaan voimalauseena. Hokeman käyttäjä vakuuttaa kuulijaa (tai itseään) siitä, että mikä hyvänsä suru, sairaus, vastoinkäyminen tai kohtuuton kokemus palkitaan, sillä jonain päivänä se on tehnyt kokijastaan vahvemman.

Hokemaa mukailevat sankaritarinat ovat elimellinen osa kulttuuriamme, joka ihannoi vaikeudet voittaneita superyksilöitä. Esimerkiksi elokuvat ja naistenlehdet pursuavat tarinoita ihmisistä, jotka ovat kukistaneet syövän, selvinneet avioerosta, nousseet köyhyydestä, kuntouttaneet itsensä vaikean vammautumisen jälkeen.

Läheisen menettäneiden inspiraatioyksilöiden kerrotaan nauttivan elämän pienistä iloista. Kierrätämme tarinoita syrjinnästään voimaantuneista vähemmistöjen edustajista, jotka ovat nykyään paitsi teflonpintaisia myös valtaväestöä empaattisempia.

Tutkimustiedon valossa ei pidä lainkaan paikkaansa, että huono-osaisuus, sairaudet tai syrjintä vahvistaisivat ketään.

En tietenkään väitä, etteikö tarinoilla vastoinkäymisten selättämisestä voisi olla myönteisiä vaikutuksia ihmisten jaksamiseen. Positiivisten kertomusten liiallinen määrä ei myöskään lukeudu aikamme suurimpiin ongelmiin.

Mutta hokeman sekä sankaritarinoiden lähempi tarkastelu paljastaa ainakin kaksi pulmaa tavassamme käsittää ihmisen kokemaa kurjuutta.

Ongelmista ensimmäinen on se, että tutkimustiedon valossa ei pidä lainkaan paikkaansa, että huono-osaisuus, sairaudet tai syrjintä vahvistaisivat ketään. Asia on pikemminkin päinvastoin.

On esimerkiksi hyvin dokumentoitu tosiasia, että lapsuudessa koetut traumat, kuten väkivalta, köyhyys, heitteillejättö tai koulukiusaaminen voivat jättää pitkäaikaiset jäljet ihmisen perusturvallisuuteen. Hauras perusturvallisuus voi oireilla elämässä esimerkiksi ylivireytenä, univaikeuksina, masennus- ja ahdistusoireina sekä vaikeutena muodostaa turvallisia ihmissuhteita. Myös ihminen, joka kokee jonkin traumaattisen kokemuksen aikuisena, on altis sairastumaan psyykkisesti.

Oli taustasyy mikä hyvänsä, esimerkiksi masennus on tutkimusten mukaan pitkäkestoinen ja sitkeä pirulainen. Se nakertaa ihmisen elämästä monesti vuosien edestä toimintakykyä, huonontaa itsetuntoa ja heikentää sosiaalisia verkostoja.

Jo pelkkä syrjivän kulttuurin olemassaolo heikentää tutkimusten mukaan vähemmistöihin kuuluvien voimavaroja.

Samoin syrjintä ei ole asia, joka lähtökohtaisesti tekisi kenestäkään edes pitkällä tähtäimellä vahvempaa.

Ensinnäkin suora syrjintä on ihan oikea este, joka on ylitettävä päästäkseen edes muiden kanssa tasoihin. Esimerkiksi ihonvärin tai vieraskielisen nimen vuoksi voi yhä tämän päivän Suomessa olla vaikeampi saada töitä tai edes asuntoa.

Lisäksi jo pelkkä syrjivän kulttuurin olemassaolo heikentää tutkimusten mukaan vähemmistöihin kuuluvien voimavaroja. Tällöin puhutaan vähemmistöstressistä.

Lääketieteellinen lehti Duodecim kuvaa vähemmistöstressiä krooniseksi, sosiaalisista ja rakenteellisista olosuhteista johtuvaksi kuormitukseksi. Stressiä lisäävät sen mukaan sekä syrjinnän kokemukset että niiden aiheuttama pelko, häpeä ja salaaminen.

”Vähemmistöstressi ei ainoastaan lisää mielenterveys- ja päihdeongelmien riskiä vaan on myös fyysisten sairauksien riskitekijä”, Duodecim tiivistää.

Äärimmäisimmässä mielessä vähemmistöstressi uhkaa saman lähteen mukaan kokijansa henkeä: homojen ja biseksuaalien itsemurhayritykset ovat kaksi kertaa yleisempiä kuin heterojen. Sukupuolivähemmistöjen kohdalla ne ovat vielä moninkertaisesti yleisempiä.

Paitsi että syrjintä tappaa, se jättää myös selviytyjät takamatkalle.

Eriarvoisuutta ei vähennä tippaakaan se, että inspiroidumme tarinoista, joissa joku selviää kohtuuttomista tilanteista, jos emme suutu ja ala vaatia kohtuuttomuuksiin muutosta.

Toinen ongelma hokemassa ja sitä tukevissa sankaritarinoissa onkin se, että ne laittavat kaiken toivonsa yksilöön, jonka rooliksi jää ponnistaa takamatkalta omin voimin.

Milloin muistat viimeksi lukeneesi, kuinka syrjivät ja sairastuttavat rakenteet olisivat yks kaks kaatuneet ja raunioista olisi kohonnut hengissä uljas vahvistunut ihminen? Todennäköisesti et koskaan.

Tässä piilee ongelma. Eriarvoisuutta ei nimittäin vähennä tippaakaan se, että inspiroidumme tarinoista, joissa joku selviää kohtuuttomista tilanteista, jos emme suutu ja ala vaatia kohtuuttomuuksiin muutosta.

Annan esimerkin: vammaisaktivistit ovat Stella Youngin jalanjäljissä nimenneet inspiraatiopornoksi ilmiön, jossa vammaton enemmistö kuluttaa omaksi viihteekseen
selviytymiskertomuksia vammaisista ja heidän urheista läheisistään.

Karrikoiden inspiraatiopornoa voisi olla vaikkapa somesisältö, jossa voimauttavan musiikin soidessa näytetään, kuinka vammainen ihminen selviytyy jostakin enemmistölle arkisista tilanteista, harrastaa vaikkapa liikuntaa, käy töissä tai menee naimisiin.

Inspiraatioporno terminä pyrkii kiinnittämään huomiomme siihen, että sääli ei ole liittolaisuutta. Sillä on tärkeä viesti, joka koskee kaikkia eriarvoisuuksia: jos vaikeuksien juurisyy on epätasa-arvoinen, kova tai kilpailullinen yhteiskunta, tilanne ratkaistaan yhteiskuntaa muuttamalla, ei terapoimalla yksilöitä.

Mitä kaikkea tuokin ihminen tuossa olisi voinut saada aikaan, millä kaikilla tavoin loistaa, jos hän olisi ollut vähänkin enemmän etuoikeutettu?

Myös omaan lähipiiriini mahtuu monenlaisia kokemuksia ja kohtaloita. Varmasti osa näistä kokemuksista on tehnyt tutuistani sellaisia huippuja tyyppejä kuin he ovat.

Vuosikausien hampaiden puremisen, itsekustannetun terapian ja vaikkapa jonkinasteisen downshiftaamisen tuloksena ihminen saattaa alkaa vaikuttaa viisaalta ja vahvalta.

Hinta jää näkymättömiin. Se näkyy aukkoina CV:ssä ja lovina lompakossa.

Toisinaan katson ympärilleni ja mietin, mitä kaikkea tuokin ihminen tuossa olisi voinut saada aikaan, millä kaikilla tavoin loistaa, jos hän olisi ollut vähänkin enemmän etuoikeutettu?

Mitä kaikkea ihmiset kaikkialla voisivatkaan saavuttaa, jos laikkaisimme hokemasta huoneentauluviisauksia ja pyrkisimme sen sijaan tasoittamaan tietä kaikilla niillä keinoilla, joita suinkin keksimme?