Pieni poika istuu tien varressa maitolaiturilla ja katsoo ohitseen kahteen suuntaan kulkevia autoja. Hän miettii, minne ne ovat menossa ja mistä tulossa. Mitä siellä jossain muualla on?

”Kasvoin pienessä Hiidenkylässä Pyhäjärven kunnassa Oulun alapuolella. Elinpiirini oli kirjaimellisesti kodin pihapiiri. Kuusivuotiaaksi asti se oli ainut maailma, jonka tunsin. Kauppakin oli monen kilometrin päässä”, sanoo tanssija-koreografi Alpo Aaltokoski, 68.

Sittemmin Aaltokoski on reviiriään kiitettävästi laajentanut, maita ja mantuja kiertänyt.

Nyt lokakuussa hän viettää Tanssin talossa 40 vuotta kestänyttä taiteellista uraansa. Kolmen soolon juhlassa kolme kansainvälistä naistanssijaa tulkitsee Aaltokosken sooloteokset Huominen ja Eilisen jälkeen ja Ethno Contemporary Ballet -ryhmän teoksen Fertility.

Ohjelma heijastelee Aaltokosken pitkäkestoista kulttuurivaihtoa ja laaja-alaista esiintymistoimintaa myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Jo 1990-luvulta alkaen Aaltokoski on rakentanut verkostoja erityisesti Latinalaiseen Amerikkaan. Yhteistyö alkoi Nicaraguasta ja jatkui myöhemmin Meksikoon ja Boliviaan.

Tästä osoituksena hän on kutsunut yhden teoksensa tulkitsijaksi vanhan ystävänsä, bolivialaisen Patricia ”Pachi” Sejasin, 68. Sejas tanssii teoksen Eilisen jälkeen vuodelta 2008.

Samalla kaksikko juhlistaa hedelmällistä yhteistyötään, joka jatkuu yhä.

”Eilisen jälkeen on hidastempoinen teos, joka vaatii vahvaa karismaa, energian pidättelyä ja taitavaa purkamista. Pachissa on pirskahtelevuutta, jota suomalaisissa tanssijoissa on harvoin”, Aaltokoski sanoo.

Väite pitää paikkansa. Tapaamme Kaapelitehtaalla, ja Cochabambasta Helsinkiin matkanneen Sejasin silmät tuikkivat tässä ja nyt -energiaa, josta hän tanssijana ammentaa.

Tanssi asuu meissä kaikissa. 

Tuo energia hänellä on käytössään myös opettajana. Siitä asti kun Sejas vuonna 1978 löysi kotimaastaan nykytanssin, hän on taidemuotoa tutkinut ja vienyt eteenpäin.

Sejas kuului Bolivian ensimmäiseen nykytanssiryhmään, jossa hänen työnsä perustana on ollut tutkia ”jokaisessa meissä asuvaa tanssia” ja pyrkiä kehittämään ainutlaatuista, henkilökohtaista ilmaisukieltä.

”Alusta saakka tanssi on ollut myös väline yhteiskunnalliseen muutokseen”, Sejas sanoo.

Bolivia on tanssiva maa, Sejas sanoo. Kansa tanssii kymmeniä erilaisia kansantansseja arjessa ja juhlassa. On vaikkapa afrobolivialaiset Saya, Caporales ja La Morenada sekä Tinku ja Tobas – ja toisaalta esmerkiksi kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa ja globaalistikin suositut salsa, cumbia ja reaggaeton.

Tanssien universumissa nykytanssille jää kuitenkin oma tärkeä tilansa. Toisin kuin edellä mainitut tanssit, se antaa toisella tavalla mahdollisuuden aistia ja tuntea ja välittää tunnetta, ilmaista kaikkea mitä sisällämme ja ympärillämme on, Sejas muistuttaa.   

Sejas sanoo, että tanssi ”asuu meissä kaikissa”. Oman taiteellisen työnsä ohella hän luotsaa Cochabambassa omaa Danzaviva-tanssikouluaan ja kuuluu Torrico Zamudion -taideyhteisöön. Niin ikään Sejas tekee yhteistyötä paikallisen Illa-kansalaisjärjestön kanssa, joka keskittyy taiteeseen yhteiskunnallisen muutoksen työkaluna osana kasvatusta. Illan projekteja toteutetaan niin urbaaneissa yhteisöissä kuin maaseudulla.

 Ahdistuin ja kysyin itseltäni, mitä helvettiä teen täällä, kun täällä tarvitaan leipää ja teitä eikä mitään tanssia.

”Näen jatkuvasti, miten yhä uudet lapset ja nuoret löytävät itsensä nykytanssin avulla, tulevat tietoisemmaksi itsestään ja maailmasta.”

Työpaja- ja opetustoiminnassaan Sejas puhuu ihmisestä kokonaisuutena. Hänen mukaansa tanssissa olennaisia ovat herkkyys, luovuus, spontaanius, mielikuvitus ja tarve kertoa oma tarina.

Näkökulma on vahvasti humanistinen. Taide toimii välineenä tehdä ihmiset nähdyiksi ja kuulluiksi.

Maailma kaikkine väreineen, haasteineen ja ristiriitoineen jysähti Aaltokosken tajuntaan ensimmäisellä matkalla Nicaraguassa vuonna 1994, jossa hän sai opetettavakseen paikallisia tanssijoita.

”Managuassa kurjuus iski silmille. Maa oli ollut pitkään sisällissodan näyttämö ja sen infrastruktuuri oli pitkälti tuhottu. Ahdistuin ja kysyin itseltäni, mitä helvettiä teen täällä, kun täällä tarvitaan leipää ja teitä eikä mitään tanssia.”

Vastaus kysymykseen ja turhautumiseen tuli nuorelta tanssia opiskelevalta pojalta: ”Olen köyhä, mutta pitääkö minun olla myös henkisesti köyhä?”

Aaltokoski ymmärsi, että kulttuuri ja taide ovat elintärkeitä ihmisen selviytymiselle.

Syntyi teos De Una Semilla (1995), jossa Aaltokoski tahtoi mennä ”kaiken ytimeen, karsia kaiken turhan pois”.

Emme voi antaa tilaa vain nuorille kehoille ja heidän näkökulmilleen.

Ajatus tanssista ihmisyyden työkaluna ja poikkeuksellisena ilmaisukanavana yhdistää syvällä tasolla Aaltokoskea ja Sejasia.

”Ajattele, pystyn keskustelemaan Pachin kanssa sanomatta sanaakaan! Voin ymmärtää häntä aivan täysin ilman puhetta ja kohdata hänet kokonaisena, paljaana.  Pääsen syvemmälle ja lähemmäs, koska tanssiessa ihmisen on pakko olla auki. Sanat voivat valehdella, mutta keho ei koskaan.”

Kahdelle liki seitsemänkymppiselle tanssijalle myös ikääntyvä keho on hedelmällinen instrumentti.

”Koko eletty elämä näkyy kehossamme, koko oma historiamme”, Aaltokoski sanoo.

Aaltokosken aloitteesta vuonna 2023 syntyi myös 50+-tanssikollektiivi, jotta näyttämöllä nähtäisiin eri-ikäisiä kehoja ja vanhempien ihmisten tulokulmia elämään ja maailmaan.

”Kaikenikäisten ihmisten pitää löytää samaistumispintaa näyttämöltä. Emme voi antaa tilaa vain nuorille kehoille ja heidän näkökulmilleen. Ja toisaalta: parikymppinen ei vielä osaa uskottavasti käsitellä tiettyjä aiheita, koska vasta elämänkokemus antaa sen kyvyn.”

Sejas sanoo, että Boliviassa nykytanssin kenttä tekee tiivistä yhteistyötä muiden taidemuotojen kanssa. Kun eri taiteenlajit tuodaan yhteen, tanssi jalkautuu sielläkin yhä uusille yleisöille.

Tanssiteosten aiheet kumpuavat ympäröivästä todellisuudesta, arjen asioista, kansanperinteestä: vaikka kankaan kudonnasta tai ihmisistä kaupungin kaaoksessa ahtautuneina minibusseihin.

Omassa teoksessaan Indignado (2014) Sejas käsitteli suuttumusta ja turhautumista, joita aiheuttavat yhteiskunnalliset ongelmat, erityisesti koulutuksen puutteet.

Olemme koko elämämme laiturilla. Odottamassa jotain, lähdössä jonnekin, tulossa jostain. Ja sitten lopulta siellä viimeisellä laiturilla.

Sejas käyttää paljon espanjan kielen sanaa tejidos.  Sen voisi kääntää kudelmaksi tai vaikkapa verkostoiksi, jotka ovat bolivialaisille ihmisille ja taiteilijoille perustavanlaatuisen tärkeitä.

”Arkemme ja erityisesti taiteellisen työmme tekeminen on jatkuvaa taistelua. Maan sosiopoliittinen tilanne on hyvin vaikea eikä valtio tue työtämme taiteen saralla. Tanssitaiteilijoiden ja muiden taiteilijoiden välinen yhteistyö mahdollistaa sen, että nykytanssi pysyy elinvoimaisena Boliviassa.”

Ja verkostoitumassa ja kudelmaa luomassa tässä ollaan siis nytkin: Suomessa, Helsingissä, Kaapelitehtaalla.

Esitykset Tanssin talossa ovat Sejasin edessä ja pari työpajaa suomalaisille tanssijoille ennen paluuta kotiin Cochabambaan.

Aaltokoski suunnittelee puolestaan seuraavaa reissuaan Boliviaan ja tekee jo uutta teostaan, jonka nimi on Mies laiturilla.

Ensinhän oli se pieni poika siellä maitolaiturilla, jonka kirjoitin jutun alkuun.

”Olemme koko elämämme laiturilla. Odottamassa jotain, lähdössä jonnekin, tulossa jostain. Ja sitten lopulta siellä viimeisellä laiturilla”, Aaltokoski sanoo.

Tästä hienosta kuvasta ja teemasta voisi syntyä kuvataidetta, runoutta tai teatteria.

Mutta nyt siitä on kehkeytymässä tanssia.

Alpo Aaltokoski Company: Kolmen soolon juhla Tanssin talossa Kaapelitehtaalla (Pannuhalli) 27.-31.10.

Lisätietoja: https://www.tanssintalo.fi/ohjelma/alpo-aaltokoski-company-kolmen-soolon-juhla