Sinäkin olet varmasti kuullut tarinan kehitysavusta. Se on tarina köyhästä etelästä ja rikkaasta pohjoisesta, joka hyvää hyvyyttään ponnistelee, jotta köyhyys saataisiin poistettua maailmasta.
Vuonna 2021 maat lahjoittivat globaalisti kehitysyhteistyöhön 185,9 miljardia dollaria. Suomen valtion osuus tästä oli dollareiksi muutettuna noin 1,4 miljardia. Kun summaan lisätään kaikki niin kutsuttuun globaaliin etelään suuntautuvat lainat ja investoinnit, summa nousee peräti kahteen biljoonaan dollariin vuodessa. Luvussa on kakkonen ja 12 nollaa.
Silti jotenkin ongelmat eivät poistu, tietyt köyhät maat eivät kehity, köyhyyttä ei saada hävitettyä. Joka vuosi uutiskuvissa näkyy aliravittuja lapsia.
Tästä voi helposti seurata päätelmä: jos kehitysapu on veden kantamista kaivoon, syynä on oltava, että köyhät sotkevat asiansa itse. Hoidetaan me siis omat ongelmamme, ja antaa muiden ratkaista omansa.
Tässä tarinassa ja sitä seuraavassa päätelmässä on vain yksi vika.
Se nimittäin antaa ymmärtää, että meillä ei ole mitään osuutta siihen, miten köyhyys näihin maihin on syntynyt ja miksi sitä ei edelleenkään, kaikesta kanavoidusta rahasta huolimatta saada poistettua.
Ja tämä nyt ei ole aivan totta.
Kysymys, miksi maailmassa on köyhyyttä, on tietysti jättisuuri. Edes jonkinlaisen selityksen jäljille pääsy vaatii videopuhelun neljälle kehityksen ja talouden asiantuntijalle, joista kolme on työuransa ajan keskittynyt nimenomaan Afrikan tilanteeseen.
Miksi Afrikan? Koska Kiinan noustua köyhyyden keskittymästä keskiluokkaiseksi yhteiskunnaksi, Maailmanpankin mukaan 56 prosenttia äärimmäisen köyhistä eli Afrikassa jo vuonna 2015. Afrikan väkiluku kasvaa myös nopeimmin. Ennustetaan, että vuosisadan loppuun mennessä jopa 40 prosenttia maailman ihmisistä asuu Afrikassa.
Jos siis haluaa visioida, miten köyhyys poistetaan maailmasta, on syytä kysyä, miten se poistetaan Afrikasta.
Neljä videopuheluihin vastaavaa asiantuntijaa ovat taloustieteen tohtori Ritva Reinikka, taloustieteen tohtori Pertti Haaparanta, Euroopan unionilla työskentelevä David Korpela ja kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo ry:n innovaatioasiantuntija Mika Välitalo.
Kysymys saa jokaisessa puhelussa kaksiosaisen vastauksen. Ensinnä luetellaan tutut syyt. Maan instituutiot ovat puutteellisia. Infrastruktuuri on kehittymätön, koulutusjärjestelmissä riittäisi parannettavaa, on korruptiota ja konflikteja.
On esimerkiksi vaikea vaurastua, jos pankkiyhteyksiä tai oikeuslaitoksen turvaamaa omaisuudensuojaa ei ole, opettajat eivät ilmesty töihin tai maata johtava despootti kahmii rahaa taskuihinsa. Vielä vaikeampaa se on, jos maassa riehuu sisällissota.
Näistä selityksistä voi seurata tulkinta: kun ongelmat ratkaistaan, köyhyys poistuu. Projekteissa aletaan rakentaa kouluja ja klinikoita, lähetetään maanmittauslaitos kaavoittamaan ihmisille ja yrityksille tontteja.
Mutta kun keskustelun kääntää kysymykseen siitä, miksi näitä ei alun alkaen maassa ollut, vastaukset käyvät mielenkiintoisiksi.
”Meillä on kohtuullisen paljon näyttöä siitä, että kolonialismi loi esteet kehitykselle ja että se on hidastanut talouskasvua köyhissä maissa”, Pertti Haaparanta sanoo.
Miten kolonialismi näin teki, on monimutkaisempi kysymys.
Pikakelaus taakse, pysäytys ja zoomaus. Vuosi on 1949, Yhdysvaltain presidentti Harry S. Trumanilla on puhe pidettävänä.
Maailma Trumanin ympärillä on myllerryksessä. Toinen maailmansota on päättynyt vain muutamaa vuotta aiemmin, ja kansainvälinen yhteisö kaipaa kipeästi uusia visioita siitä, miten maailma tulisi järjestää.
Kun Truman kirjoitti puhettaan, noin 450 vuotta kestänyt siirtomaavallan aika oli sekin jäämässä taakse. Kuten historiankirjat nykyään kuvailevat, sen aikana eurooppalaiset ja heidän jälkeläisensä ryöväsivät Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa, Intiaa ja montaa muutakin kolkkaa maailmassa.
Ennen siirtomaaisäntien saapumista monet näistä alueista olivat ihan hyvin toimeentulevia, ainakin sellaisilla mittareilla, joita siihen aikaan oli mielekästä käyttää. 1400-luvun lopun eurooppalaiset taas olivat nykystandardein melkoisenkin kurjaa sakkia: esimerkiksi keskimääräinen eliniänodote oli vain noin 30 vuotta.
Vertailusta nykypäivään tulee tarkoitushakuinen maku. Silti on perusteltua sanoa, että railo Euroopan ja globaalin etelän alueiden elintasojen väliin alkoi syntyä tässä kohtaa.
Yksityiskohtiin on mahdoton mennä tässä, mutta suunnilleen seuraavaa tapahtui: Kolonialistit määräsivät valtaamansa alueet louhimaan ja viljelemään yksinkertaisia raakamateriaaleja, jotta oma väestö sekä kotimaan maapinta-ala voitiin valjastaa jalostuneemman teollisuuden tarpeisiin. Siirtomaiden väestöä vietiin orjiksi, esimerkiksi puuvillaplantaaseille Amerikkaan.
Vuosisatojen ajan monet nykyään vauraat maat kasvattivat talouksiaan ja teollisuuttaan siirtomaidensa luonnonvarojen ja orjatyövoiman turvin.
Trumanin versiossa historia katkesi. Siirtomaahistorian tilalle syntyi tarina: ’hetkinen, täällähän on köyhiä maita, voi parkoja, mehän autetaan!’
Siirtomaa-ajalla silloiset suurvallat myös jakoivat esimerkiksi Afrikan keskenään. Ne piirsivät rajat uudelleen, eikä uusilla rajoilla ollut paljoakaan tekemistä alueiden silloisten yhteisöidentiteettien kanssa.
”Tämä on johtanut siihen, että Afrikassa on ollut paljon enemmän sotia kuin meillä”, Pertti Haaparanta sanoo.
David Korpelan mukaan konflikteja on lisännyt myös se, että siirtomaa-ajalla maiden hallintojen yksi olennaisin tehtävä oli pitää paikallisväestö kurissa.
”Siirtomaavallan aikana esimerkiksi heimoeliitti tai vähemmistöryhmä nostettiin asemaan, josta se pystyi kontrolloimaan muita. Vielä nykyäänkin maanosassa kiistellään siitä, kuka saa alistaa ja ketä.”
Vuonna 1949 Truman sitten piti kuuluisan ulkomaanpolitiikkaa visioivan puheensa. Siinä hän ehdotti, että vauraat maat voisivat auttaa etelän köyhiä maita kehittymään. Suunnilleen tässä ajassa ja paikassa sijaitsee nykyaikaisen kehitysaputarinan alku.
”Trumanin versiossa historia katkesi. Siirtomaahistorian tilalle syntyi tarina: ’hetkinen, täällähän on köyhiä maita, voi parkoja, mehän autetaan!’ ”, sanoo Mika Välitalo.
Kertomus oli länsimaissa jättimenestys.
”On täysin eri asia antaa apua pyyteettömästi kuin kertoa ihmisille, että me ollaan tehty mittavaa vahinkoa, nyt pitäisi korvata”
Pikakelaus takaisin vuoteen 2023. Nyt reilut 70 vuotta Trumanin puheen jälkeen, suurin osa meistä uskoo aidosti, että teemme kehitysyhteistyötä hyvää hyvyyttämme, koska jostain meistä riippumattomasta syystä toiset ovat paljon köyhempiä kuin me.
Mika Välitalon mukaan esimerkiksi meidän suomalaisten kansallisessa tarinassamme elää sitkeänä käsitys, jonka mukaan olemme rakentaneet maamme tyhjästä omin käsin.
”Me ei nähdä, että me olemme olleet osa sitä länsimaista kokonaisuutta, jossa tänne on virrannut valtavia määriä resursseja ja sen päälle on rakennettu tämä talouskasvu. Menestyksessämme on paljon, mistä voidaan taputtaa itseämme selkään, mutta ilman siirtomaahistoriaa ei oltaisi millään tässä”, hän sanoo.
Jos koko kuva nähtäisiin, seuraisi Välitalon mukaan joukko kiusallisia kysymyksiä. Silloin esimerkiksi pitäisi alkaa puhua kehitysavun sijaan korvauksesta.
”On täysin eri asia antaa apua pyyteettömästi kuin kertoa ihmisille, että me ollaan tehty mittavaa vahinkoa, nyt pitäisi korvata”, Välitalo sanoo.
Kolonialismin hyötyä on vaikea laskea rahassa, mutta kehitysapuun verrattuna puhutaan toisesta mittaluokasta. Esimerkiksi ekonomisti Utsa Patnaikin vuonna 2018 julkaiseman tutkimuksen mukaan Iso-Britannia hyötyi pelkästään Intiasta noin 45 biljoonan dollarin verran. Nykyisensuuruista globaalia kehitysapua pitäisi maksaa siten 242 vuotta pelkästään tämän kattamiseksi.
Lisäksi orjuudelle käypää korvaushintaa voisi olla loukkaavaa edes yrittää laskea. Miten muutetaan dollareiksi ihmisen elämä?
Mutta onko meidän sukupolvemme kaikesta tästä vastuussa?
”Voidaanko sanoa, että me eurooppalaiset edelleen riistetään Afrikkaa? Ei. Euroopan syyttäminen liittyy siihen, että kun haastetaan Afrikan maiden eliittiä, eliitti lyö takaisin kaikella mikä irtoaa”, sanoo David Korpela.
”Enemmän Afrikkaa riistävät Kiina ja Persianlahden maat. Puhutaan kolonialismin toisesta aallosta. Tehdään hämäriä kauppoja eliitin kanssa. Maksetaan lahjuksia, jotta voidaan aika härskisti viedä resursseja.”
Tässä jutussa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että etsitään syyllisiä maailman kurjuuteen. Tässä jutussa on kyse yrityksestä ymmärtää, miksi köyhät pysyvät köyhinä.
Monien köyhien maiden rooliksi maailmantaloudessa on vakiintunut siirtomaa-ajalta tuttu raakamateriaalien tuottaminen.
Siinä auttaa matematiikka. Vielä tänäkin päivänä tapahtuu nimittäin merkittäviä ”tulonsiirtoja” globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen. Ja kun niille lasketaan jonkinlainen arvo, piirtyy alun tarinasta melkoisesti poikkeava kuva.
Esimerkiksi monen köyhän maan kehitystä on tuettu ja tuetaan yhä lainoilla, ja näiden lainojen lyhennyksiä ja korkoja virtaa globaaliin pohjoiseen. Joidenkin kehityksen kannalta sinänsä tarpeellisten lainojen ehtoihin on lukeutunut erilaisia talouskuriohjelmia sekä markkinoiden avaaminen kansainvälisille yhtiöille ja sijoittajille.
Tästä on seurannut lieveilmiöitä. Esimerkiksi sellaisia, että monien köyhien maiden rooliksi maailmantaloudessa on vakiintunut siirtomaa-ajalta tuttu raakamateriaalien tuottaminen, sillä kansainvälisen kaupan sääntöjen mukaisesti ne eivät ole voineet suojella kotimaan teollisuuttaan tuontitulleilla.
Se ei ehkä ole kenenkään ”vika”, sillä nämä säännöt ovat samat kaikille. Myös vaikkapa suomalaisille, joiden tekstiilialan työpaikat Kiina-ilmiö imi lähivuosikymmeninä Aasiaan. Mutta tyhjästä tilanne ei ole syntynyt.
”Kilpailuasetelma on vaan niin eri tasolla. Jos Afrikan mantereella ei ole modernia firmaa, joka pystyisi kilpailemaan, niin tottakai kansainvälinen firma tulee ja myy tuotteita, joita ihmiset haluaa. Afrikan talous pohjautuu edelleen aika pitkälti raakatuotteisiin. Lisäarvo tulee siellä, missä jalostetaan tuotteita eteenpäin”, David Korpela selittää.
Köyhyyden ja olemattoman sosiaaliturvan vuoksi monissa kehitysmaissa riittää myös halpaa työvoimaa valmistamaan länsimarkkinoille edullisia vaatteita ja tavaroita. Tämä tietysti lisää työllisyyttä alueilla, mutta hyödyttää myös meitä.
Joka vuosi köyhät maat myös menettävät verotuloja esimerkiksi verovälttelyn tai kansainvälisten yritysten siirtohinnoittelun tuloksena.
Rahaa virtaa myös pohjoisen pallonpuoliskon veroparatiiseihin. Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan matalan tulotason maat menettävät niiden vuoksi verotuloja noin 200 miljardia dollaria vuodessa; eli sekin noin 21 miljardia enemmän, kuin mitä ne vastaanottavat kehitysapuna. Yhteensä veroparatiisit rokottavat maailman verokertymiä noin 500–600 miljardia vuosittain.
Lisäksi hyödymme köyhistä maista suuntautuvasta aivovuodosta – sellaisesta, että paremman elämän toivossa Suomeen saadaan vaikkapa houkuteltua muualla koulutettuja hoitajia.
Rahavirtatilastoille voidaan nyt esittää tarkentava jatkokysymys: kuka jää voitolle?
Tukevatko nämä etelästä pohjoiseen suuntautuvat rahavirrat vielä nykyäänkin enemmän meidän talouskasvuamme kuin me tuemme etelän köyhyyden vähentämistä?
Antropologi Jason Hickel laski vastausta tähän kysymykseen kirjassaan The Divide – A Brief Guide to Global Inequality and its Solutions. Hän sai tulokseksi: vuosittain nettona noin 3 biljoonaa dollaria enemmän virtaa kehittyvistä maista rikkaisiin maihin kuin päinvastoin. Summa on 16 kertaa koko vuoden 2021 kehitysapu globaalisti.
Hickelin laskelmaa on vaikea täysin varmistaa. Haastatellut asiantuntijat kuitenkin tuntevat kirjan esittelemän ison kuvan.
”En ole lukenut kirjaa, mutta ajatus on tuttu, ja hän on pitkälti oikeassa”, vahvistaa David Korpela.
”Kuva ei ehkä ole ihan noin karu, jos lasketaan myös esimerkiksi diasporan tekemät rahalähetykset, mutta kyllä meidän pitää katsoa peiliin. Kehitysyhteistyö on niin pieni pisara ja me hyödymme järjestelmästä.”
”Hickelin laskelma näyttää yleiskuvan, nuolet ovat tässä se pääasia. Jos menen kadulle ja haastattelen sataa vastaantulevaa ihmistä, ylivoimaisesti suurin osa vastaa, että me ollaan niitä, jotka auttavat: rahaa virtaa vain pohjoisesta etelään”, sanoo Mika Välitalo.
Laskelmat eivät kerro, mitä tiedoilla pitäisi tehdä. Asioiden helpottamiseksi oletetaan kuitenkin tässä, että haluamme poistaa maailmasta köyhyyden. Maailma ilman köyhyyttä kuulostaa paratiisilta. Millainen ihminen ei kannattaisi ajatusta?
Rahaa on kuitenkin rajallisesti ja tulevalla vaalikaudella sen käytöstä tullaan käymään kiivasta väittelyä. Esimerkiksi perussuomalaiset on jo puolueena ilmoittanut, että heidän leikkauslistaltaan kehitysyhteistyömäärärahat voisivat löytyä vaikkapa kokonaisuudessaan.
Voitaisiinko köyhyyden poistoa edistää yhä, jos kehitysyhteistyöstä nykymuodossaan luovuttaisiin ja keskityttäisiin tilkitsemään näitä Hickelin ylöspäin suuntautuvia nuolia?
Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä vaikea toteuttaa, sanovat asiantuntijat. Ensinnäkin kehitysyhteistyötä tarvitaan pelikentän tasoittamiseksi, kunnes vuodot on tilkitty.
Tilkitsemisen aloittaminen veroparatiiseista sopisi asiantuntijoista jokaiselle.
”Sitä minäkin suosittelen, että länsimaat lopettaisivat kaikki nämä veroparatiisit”, sanoo Ritva Reinikka.
Nyt esimerkiksi Ukrainan sodan myötä asia on käynyt hänen mukaansa ajankohtaiseksi.
”Olen lukenut nyt useamman Venäjän vallanpitäjiä käsittelevän kirjan, joista käy ilmi, kuinka Lontoo finanssikeskuksineen mahdollisti Venäjän resurssien ryöstämisen. Sodan myötä siihen on puututtu ja sanottu ääneen, että ’voi kauhea, me ollaan otettu niitä oligarkkien rahoja’”.
Jos Afrikan mailta itseltään kysyttäisiin, millaista tukea ne haluaisivat, Ritva Reinikan mukaan vastaus olisi: investointeja.
”Avunantajan lähtökohta on yleensä äärimmäinen köyhyys. Eivät maat halua pelkästään tästä puhua, ne vastaavat, että me haluamme bisnestä! Meidän väestömme kasvaa, tuottavat työpaikat ovat yrityksissä, mikseivät teidän firmat tule ja investoi työpaikkoihin.”
Reinikka lähettää linkin Econofact-sivuston artikkeliin, joka osoittaa, että talouskasvu on ollut erittäin toimiva keino köyhyyden vähentämisessä. Artikkelin laskelmissa köyhyyden vähentyminen korreloi tiukasti maan mediaanitulon kasvun kanssa. Talouskasvu lähes kaikissa maissa nosti siis käytännössä aina sen väestöä myös köyhyydestä.
Globaali kuva saattaa kuitenkin olla maakohtaisia tilastoja vähemmän mairitteleva.
Brittiläinen ekonomisti David Woodward kävi läpi talouskasvun ja köyhyyden hävittämisen suhdetta World Economic Review:ssa julkaistussa artikkelissaan, jonka nimi voisi vapaasti suomennettuna kuulua: ”Absurdia kasvua: Globaali kasvu, epätasa-arvo ja köyhyyden poistaminen hiilidioksidipäästöjä rajoittavassa maailmassa.”
Siinä Woodward heittää lukijan eteen läjän taulukoita, jotka näyttävät, että globaalisti talouskasvun hedelmät saavuttavat vuosi vuodelta heikommin kaikkein köyhimmät ihmiset.
Nykyään vain 5 prosenttia BKT:n kasvusta siirtyy maailman köyhimmälle 60 prosentille ihmisistä. Sen sijaan loput 95 prosenttia talouskasvusta hyödyttää ainoastaan rikkainta 40 prosenttia. Vielä köyhien keskuudessakin hyöty jakautuu epätasaisesti siten, että kaikkein köyhimmät hyötyvät kaikkein vähiten.
Näistä tiedoista Woodward laskee, että mikäli Kiinaa ei oteta mukaan ennusteeseen, köyhimpien nostaminen 5 dollarin päivätulotasoon, eli noin 150 dollarin kuukausiansioon, veisi nykymuotoisesti jakautuvan talouskasvun avulla vuoteen 2224. Kukaan nyt elävistä tai syntyvistä köyhistä ei tätä todistaisi.
Samassa ajanjaksossa parempiosaisten ihmisten tulot kasvaisivat räjähdysmäisesti. Maailmassa, jossa äärimmäinen köyhyys olisi poistettu, keskimääräinen BKT olisi yli 1,3 miljoonaa dollaria. Kasvu olisi nostanut siis keskimäärin joka toisen ihmisen multimiljonääriksi.
Tuloksiin pääseminen edellyttäisi myös rajattomien resurssien maapalloa: globaalisti kulutuksen pitäisi kasvaa 2000-kertaiseksi.
Nämä kaikki ovat epärealistisia odotuksia, eikä Woodwardin tilastomatematiikka olekaan oikeasti mikään ennustus siitä, miten asiat tulevat kehittymään.
Lisäksi, kuten Ritva Reinikka opponoi, Woodwardin lähestymistapa on hyvin ”makroekonominen”. Se laskee isoista, globaaleista talousluvuista keskiarvoja ja tekee niistä ennusteita. Oikeasti maailma on aina monimutkaisempi ja maiden tilanteet ovat erilaisia.
Woodwardin pohdinnan arvo ilmeneekin ennen muuta tulosten absurdiudessa. Vaikka kaikki muuttujat pidettäisiin mahdollisimman suotuisina, köyhyys ei ole häviämässä, mikäli pelisääntöjä ei muuteta.
”Köyhimpien maiden talouskasvua on pakko tukea, sillä köyhyys aiheuttaa niin paljon negatiivisia asioita. Mutta nykymuodossaan ja niin epätasa-arvoisena kuin se on, talouskasvu ei pysty maailmasta köyhyyttä poistamaan”, Mika Välitalo summaa.
Päinvastoin: artikkelissaan Woodward päättelee, että kun otetaan huomioon kulutuksen aiheuttamien ilmastotuhojen kulut, on todennäköistä, että köyhimmille ja talouskasvun tavoittelemisesta tälle tasolle olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.
Voidaanko talouskasvua sitten tavoitella loputtomiin, jos se tehdään kestävästi?
”Tähän sanon, että fine, tehdään sitten niin. Silloin katsotaan raja-arvoja. Onko todella niin että päästöt alenevat, ei vain maan rajojen sisällä, vaan myöskin ulkoistetut päästöt? Eikä katsota pelkkää hiilidioksidia, vaan kaikkien luonnonvarojen kulutusta ja maan- ja vedenkäyttöä”, Mika Välitalo luettelee.
Tästä niin kutsutusta ”irtikytkennästä” uutiset ovat hänen mukaansa huonoja: näin ei ainakaan nykytieteen ja teknologian keinoin ole tapahtumassa. Talouskasvua ei saada irti luonnonvarojen ylikulutuksesta.
Välitalon mukaan tilanne on siis jälleen epäreilu. Vauraat maat tuottivat hiilipäästöjä, kun kasvattivat omat taloutensa, mutta nyt ilmastonmuutos tuo eteen kasvun rajat myös niille, joiden kehitys suotuisissa oloissa olisi vasta edessä.
”Nyt, kun jaetaan kakkua, että kuka saisi saastuttaa, on vaikea sanoa afrikkalaisille, että te ette saisi. Mutta ei voida niinkään edetä, että annetaan lupa, koska sehän tuhoaisi vielä enemmän”, David Korpela sanoo.
Miltä maailma näyttäisi, jos ”kehitysapu” köyhistä maista rikkaisiin loppuisi?
Lyödäänpä siis rahavirtakarttaamme vielä yksi nuoli tai jonkinlainen kaiken peittävä pyörre: päästöt.
Mitäpä jos me suurimmat saastuttajat unohdamme kehitysavun ja vain lopetamme päästöt ja annamme siten tilaa talouskasvulle muualla? Olisiko se kustannustehokkaampi tapa poistaa köyhyyttä maailmasta kuin kehitysyhteistyö?
”Ei toi välttämättä huono ajatus ole. On täysin perusteltu kysymys, miten on järkevintä käyttää tätä rahaa niin, että siitä olisi eniten hyötyä”, Korpela sanoo.
”Ilmasto-ongelmien ratkaiseminen on yksi hyvä kanava, jolla voidaan kehitysmaita auttaa, sanoo myös Pertti Haaparanta.
”Ei minulla ole mitään sitäkään vastaan, että meitä rangaistaan ja joku toinen saa pikkasen lisätä omia päästöjä. Mehän niitä tuotetaan kaikkein eniten. Ei meillä ole mitään oikeutta siihen, eiköhän me olla kaikki tasa-arvoisia. Globaalisti pitäisi kaikki päästöoikeudet jakaa uudestaan ja tukea samalla Afrikan siirtymistä uusiutuviin luonnonvaroihin.”
Oikeasti tämäkin keino köyhyyden vähentämiseksi tarkoittaisi rahaa: sitä vain suunnattaisiin eri kohteisiin kuin nykyään. Todennäköisesti omien päästöoikeuksiemme leikkaus haittaisi myös omaa talouskasvuamme.
Mihin suuntaan hyvänsä kurkotamme, vaikeita kysymyksiä riittää. Ehkä ei ole sittenkään niin ihme, ettei köyhyys ole vielä kadonnut.
Lyökäämme siis ajatuskokeen nimissä hanskat tiskiin ja unohtakaamme koko tavoite. Miltä maailma näyttäisi, jos lopettaisimme kehitysyhteistyön?
Asiantuntijoiden vastauksissa toistuu seuraavaa: joidenkin kaikkein hauraimmilla alueilla elävien ihmisten elo kävisi kurjaksi, peräti mahdottomaksi. Kriisiapu on välttämätöntä henkien turvaamiseksi, ja se myös ehkäisee nykyistä suurempaa pakolaisuutta.
”Afrikan sarvessa on pakolaisleireillä 12 miljoonaa ihmistä. Jos he eivät saisi vettä ja ruokaa, he lähtisivät liikkeelle. Eivät ihmiset jäisi kuolemaan”, David Korpela sanoo.
Monelta sellaiseltakin, jonka henki ei riipu avustusjärjestöistä, loppuisi koulu, terveystarkastukset tai vähintäänkin harrastus. Näköalattomuus lisääntyisi.
Tehdään kuitenkin tasapuolisuuden nimissä toinenkin ajatuskoe. Oletetaan, että köyhillä mailla olisi keinonsa antaa meille samalla mitalla takaisin.
Miltä maailma näyttäisi, jos ne tilkitsisivät kertaheitolla kaikki etelästä pohjoiseen suuntautuvat rahavirrat ja ”kehitysapu” köyhistä maista rikkaisiin loppuisi?
”Me oltaisiin suuressa kriisissä. Hinnat nousisivat reippaasti. Ei kyettäisi ylläpitämään tätä elintasoa, tuotteita ja kulutusta. Pitäisi palata taas pohtimaan keskenämme, kuka hoitaa, kuka tekee tuotteet. Vaatisi aika isoja rakenteellisia muutoksia yhteiskuntaan”, David Korpela summaa.
”Jos muuttaisimme köyhyyttä ylläpitävät talouden rakenteet, köyhät maat pystyisivät paremmin nousemaan tasavertaisiksi kumppaneiksi ja tuottamaan itse vaurautta”, sanoo Mika Välitalo.
Tarve kehitysyhteistyölle loppuisi.