Sillä maailma hukkuu paskaan/ Me vain luemme lehtiä./ Pitäis nopsaan laulaa rastaan,/ jos se meinaa ehtiä.
Nämä Hymyile Miss Universum -kappaleen säkeet ovat runoilija Jarkko Laineen kynästä, ja ne lauloi levylle Rauli Badding Somerjoki vuonna 1970.
Samana vuonna synnyin.
Tämä tarkoittaa, että ainakin koko minun elinaikani ajan maailma on ollut hukkumassa paskaan. Minulla, tavallisella keskiluokkaisella suomalaisella, on ollut aina kaikkea. Maailman mittakaavassa se tarkoittaa: liikaa.
Vanhemmillani ei vielä ollut: he syntyivät sodan jalkoihin ja elivät lapsuutensa pulavuosina.
1980-luvun nousukausi opetti suomalaiset hamuamaan tavaraa ja kaikkea turhaa. Vanhempani rakensivat omakotitalon ja hankkivat lapsilleen slalomvehkeet. Leipäkonetta meillä ei onneksi ollut, vaan kotitalousopettajaäitini teki leivät perinteiseen tapaan.
Keskiluokka määritti noihin aikoihin sen, mistä tuli yhä tänä päivänä vallitseva yhteiskunnallinen normi: omakotitalo, kesämökki, purjevene, lemmikkieläin, kaksi työssäkäyvää aikuista, pari lasta, pari autoa.
Juuri kukaan ei matkan varrella pysähtynyt miettimään, onko tässä yltiöpäisessä omistamisessa kenties hitusen liikaa. Rikkaimmat totesivat: kai sitä ihminen voi itse tienaamillaan rahoilla tehdä mitä vain?
Harva miettii, mitä kulutusjuhla ympäristölle aiheuttaa. Harva miettii vieläkään, miten on mahdollista, että ketjuliikkeen t-paita tai Ikean sänky voi maksaa niin vähän.
Tulimmeko ajatelleeksi, että vaurastumisemme voisi olla pois jonkun toisen hyvinvoinnista?
Myös me suomalaiset olemme kertoneet itsestämme tarinaa, jonka mukaan olemme nousseet köyhyydestä yksin. Samalla uskomme, että teemme kehitysyhteistyötä hyvää hyvyyttämme, koska jostain meistä riippumattomasta syystä toiset ovat paljon köyhempiä kuin me.
Se ei pidä paikkaansa.
Tulisiko kaikilla maailman ihmisillä olla oikeus vastaavaan kasvutarinaan, jonka me olemme saaneet elää?
Luettuasi uusimman Maailman Kuvalehden myös sinun näkökulmasi suureen kertomukseen vauraudestamme saattaa olla hiukan erilainen kuin tähän asti. Lukujutussa kysymme, miksi meillä on niin paljon ja köyhät pysyvät köyhinä.
Kaikki jutun antamat vastaukset eivät lainkaan imartele meitä.
Myös minulle on ollut kipeä paikka ymmärtää, että vaurastumisemme ei olekaan pelkästään hieno uutteran kansakunnan kasvutarina. Sillä on ollut ja on yhä kova hinta. Olimme ja olemme osa köyhdyttävää koneistoa. Globaaliin etelään antamamme kehitysapu on pelkkiä hiluja verrattuna nykyisestä maailmanjärjestyksestä saamaamme hyötyyn.
Nyt etenevä ilmastonmuutos tekee tästä railosta aiempaa syvemmän, sillä se nostaa eteemme kysymyksen: tulisiko kaikilla maailman ihmisillä olla oikeus vastaavaan kasvutarinaan, jonka me olemme saaneet elää? Vai aiommeko toimia muiden kasvun portinvartijoina ja jaella niukkuutta ennen muuta muille?
Reilumpaa olisi, että me opettelisimme pois tästä kaiken omistamisesta. Se on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi minulle, monelle.
Tässä lehdessä esittelemme monta ajattelijaa, jotka viitoittavat tietä.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja