Tittelit eivät tunnu riittävän. Suvi Auvinen, 38, on vallannut taloja, kiertänyt maailmaa nukketeatterin kanssa ja antanut suomalaiselle anarkismille kasvot. Auvinen itse on ratkaissut ongelman kutsumalla itseään ammattiaktivistiksi.

Nyt Auvinen ottaa vierailijat vastaan konsulttitoimisto Ellun Kanoissa. Kun hän aloitti yritysvastuun asiantuntijana vuonna 2019, se kirvoitti kriittisiä kommentteja: Nytkö hän loikkasi vihollisleiriin? Mitä tekemistä anarkistilla on kokoomustaustaisen konsulttipajan kanssa?

”Mikä on parempi paikka vaikuttaa kuin vihollisleiri? Kuka jättää sellaisen tilanteen käyttämättä?” Auvinen kysyy.

Auvinen on aina halunnut vaikuttaa siellä, missä hänen taidoistaan on eniten hyötyä. Kun resurssit ja kyvyt muuttuvat, myös vaikuttamisen tavat muuttuvat. Sitä paitsi: anarkistien kokousekniikat ovat Auvisen mukaan ylivoimaisia, niistä on hyötyä myös yritysmaailmassa.

”Onhan se silti aika uskomaton vitsi, että olen täällä. Kun tulin Elluille, ihmisillä oli outoja kuvitelmia minusta, pyydeltiin esimerkiksi anteeksi kertakäyttöisiä muovikuppeja.”

Auvinen ei syytä kertakäyttökuppien käyttäjiä. Hänen työtään on havaita isot linjat ja nähdä yritysten usein harjoittaman viherpesun läpi.

Oli kyse sitte anarkismista tai konsultin työstä, Auvisen tähtäimessä on sama tavoite: kärsimyksen vähentäminen maailmasta.

”Tärkeintä on, että itse tiedän, mitä olen tekemässä ja miksi. En tee tätä todistellakseni muille mitään tai kerätäkseni hyväksyntää.”

Auvinen näkee oman paikkansa tulkkina yritysten ja aktivistien välillä, eräänlaisena rauhanneuvottelijana kahden todellisuuden välissä.

”Yleensä yritykset eivät ymmärrä, mitä aktivistit haluavat. Tehtäväni on sanoittaa, että itse asiassa yritykset ja aktivistit haluavat usein samoja asioita, mutta eri lähtökohdista.”

Normaali ei ole muuttumaton tila, vaan se on aina neuvoteltavissa.

Auvinen on pitänyt taukoa haastatteluista, mutta nyt hän tekee poikkeuksen: hän haluaa päästä puhumaan eläimistä.

Auvinen on tunnettu vegaani, ja veganismi teki hänestä myös yrittäjän. Auvinen perusti Vegemessut, pohjoismaiden suurimman kasvisruokatapahtuman, vuonna 2017 yhdessä Karry Hedbergin kanssa. Alkupääoma oli pyöreät nolla euroa.

”Jouduimme pummaamaan kavereilta 40 euroa bensarahaa että pääsimme tapaamaan näytteilleasettajaa”, Auvinen muistelee.

Silti Vegemessut onnistuivat oli odotusten: vuosittaiset kävijämäärät hipoivat pian kymmentätuhatta.

”Oli selvää, että vegehomma räjähtää pian käsiin. Isompi massa liikahteli. Halusimme muuttaa ihmisten käsitystä siitä, mikä on normaalia, ja luoda tapahtuman joka kutsuu kaikki mukaan.”

Auvinen uskoo, että kun ihmisten ajatukset normaalista saadaan muuttumaan, mikä tahansa tulee mahdolliseksi.

”Normaali ei ole muuttumaton tila, vaan se on aina neuvoteltavissa.”

Eläinoikeusliike syntyi Suomessa 1990-luvulla. Auvinen kokee olevansa sen kasvatti, vaikka oli tuolloin vielä liian nuori osallistuakseen toimintaan. Kun hän kuuli ensimmäisistä turkistarhaiskuista vuonna 1995, hän oli 11-vuotias.

”Pidin aivan selvänä, että kyseessä on moraalinen kysymys ja että eläimillä on oikeus päästä pois häkeistä. Ei ollut mitään syytä, miksi eläimiin pitäisi enää nykyään pukeutua.”

”Vegebuumia” ajaa nyt moni asia. Taustalla vaikuttaa 90-luvulla alkanut eläinaktivismi, ja sittemmin sitä on kirittänyt etenkin kasvava tietoisuus ilmastokriisistä.

Yksi oleellinen muutos on tapahtunut eläinoikeusliikkeen sisällä, Auvinen sanoo. Puritanismista on luovuttu. Vegaaneja on yhä vain noin viisi prosenttia väestöstä, mutta iso muutos on tapahtunut niin sanotussa ”fleksaamisessa”. Kyselytutkimusten mukaan jopa 44 prosenttia suomalaisista haluaisi lisätä kasvisruoan määrää ruokavaliossaan.

”On parempi, että suurin osa syö edes välillä vegaanisesti kuin että pieni osa on puritaaneja. Kun kasvissyönti lisääntyy, ihmisten on mahdollista ottaa huomioon, että kyseessä ovat muunlajiset eläimet eivätkä mitkään nimettömät lihakimpaleet.”

Kun se tulee syliin, se tekee sen omilla ehdoillaan. Kun Auvinen katsoo sitä silmiin, takaisin katsoo joku, ei jokin.

”Runo on täysin oma persoonansa, jonka elämä, kokemus ja ajatukset ovat ihan erilaisia kuin itselläni, mutta eivät yhtään vähemmän arvokkaita.”

Näin Auvinen kuvaa lähintä eläinsuhdettaan. Tuulispään eläinsuojelukeskuksessa asuva Runo on Auvisen kummilammas, joka on syntynyt alun perin tuotantoeläimeksi.

Toinenkin rakas eläin Tuulispäässä oli: Kaneli-kukko. Auvinen muistaa hyvin, miten kukko hyppi yhdellä jalallaan hänen syliinsä.

”Kun silitin Kanelia, koko kukon keho rentoutui. Se oli yksi niistä voimakkaista hetkistä, kun tajusin, miten paljon pahaa ihmislaji tekee muille eläimille, ja silti voimme saada toisen eläimen luottamuksen.”

Kun Auvinen puhuu eläimistä, hän herkistyy.

”Ihmisen suhteen muihin eläimiin ei tarvitse olla sitä, mitä se nyt on. Isoin muutos vegaaniksi ryhtymisessä on se, että hyötysuhde eläimiin loppuu ja eläimet voi nähdä yksilöinä eikä kulutushyödykkeinä. Silloin on vähemmän yksin maailmassa.”

Auvinen kertoo aina olleensa eläinrakas. Hän epäilee, että suurin osa ihmisistä on, söivät he lihaa tai eivät.

”Suhteemme eläimiin on vinksahtanut: olemme ostaneet täysin se ajatuksen, että on eläimet, joita rakastetaan, ja ne joita voidaan syödä ja hyödyntää.”

Suuri osa maailman ongelmista johtuu ihmiskeskeisyydestä, Auvinen sanoo.

”Olemme erotelleet ihmisen ja luonnon toisistaan. Jos olisimme enemmän kosketuksissa eläimeen sisällämme, maailma olisi ihan erilainen. Nyt tarvitaan isoa mullistusta ajattelutavassamme. Sukupuuttoaalto koskettaa suoraan myös ihmistä, kaikki lajit ovat osa samaa biomassaa.”

Sukupuuttoaalto ja ilmastokriisi ovat aiheita, joiden kanssa Auvinen on tekemisissä päivittäin.

Jos Auvinen saisi valita, hän tekisi jotain muuta kuin istuisi palavereissa yritysten kanssa. Mutta Auvinen ei koe, että hänellä on vaihtoehtoa. Yrityksiin vaikuttaminen on liian voimakas keino jättää käyttämättä.

”Vanhemmuus on tuonut mukanaan kiireen tunnun. Lapsille pitää jättää elinkelpoinen planeetta. Kaikki lapset ovat meidän lapsiamme.”

Auvinen uskoo, että niiltä, joille on annettu paljon, pitää myös vaatia paljon.

”Länsimaisena vanhempana olen sen velkaa, että teen tulevaisuuden eteen kaikkeni. Ei minulla ole moraalisesti mitään muuta mahdollisuutta.”

Usein Auviselta kysytään, eikö kaikki tunnu toivottomalta.

”Näen työssäni paljon ihmisiä, jotka haluavat hyvää. Totta kai silloin pitää yrittää! Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Paljon on vielä tehtävissä ja pelastettavissa.”

Tässä mielessä Auvinen on siis optimisti. Hän myös tiedostaa millenniaalien erityisen paineen.

”Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka näkee ilmastonmuutokset seuraukset, ja viimeinen joka pystyi elämään lapsuutensa välittämättä näistä asioista. Nyt meillä on asemia yhteiskunnassa, nyt on se hetki, jolloin meidän sukupolven täytyy lunastaa paikkansa maailmassa.”

Auvinen on aina osannut käyttää ääntään. Hän on tarkoituksella pelannut itsensä paikkaan, jossa häneltä odotetaan paljon. Paine on välillä kova.

Paras lohtu löytyy eläimistä. Auvinen on eläinmeemien suurkuluttaja.

Seuraava palaveri häämöttää jo, mutta yhden videon ehtii aina katsomaan. Auvinen näyttää suosikkiaan: siinä joukko sokerioravia liitää ilman halki ja laskeutuu kuvaajan kädelle.

Sokeriorava on Auvisen kestosuosikki. Sitten tulevat opossumit, laiskiaisvauvat ja saukot.

”Kun kaikki tuntuu raskaalta, katson pörröisiä eläimiä. Se auttaa aina.”