Suomalaisnainen viettää kuukauden vapaaehtoistyössä orpokodissa kehittyvässä maassa. Nainen pelaa ja leikkii lasten kanssa ja lahjoittaa orpokodille myös tarvikkeita. Lapset vaikuttavat nauttivan huomiosta, jopa kiintyvän naiseen. Kuukauden jälkeen nainen palaa kotimaahansa täynnä iloa hyvästä työstään maailman köyhien lasten hyväksi.

Tällaisia ylistäviä tarinoita hyväntekeväisyyteen aikaansa ja rahaansa lahjoittavista altruistisista yksilöistä olemme tottuneet lukemaan lehdistä ja blogeista.

Mutta mitä jos kuulisimme samalla, että suuri osa orpokodin lapsista ei itse asiassa ollutkaan orpoja, vaan ostettu, lainattu tai jopa huijattu vanhemmiltaan, jotta hyvän tekemisestä haaveileville turisteille riittäisi hoivattavia? Tai että orpokodeista on tullut turistikeskuksissa hyvä bisnes, jossa kysyntä synnyttää lisää orpokoteja?

Juuri tällaisia auttamisen riskejä ruotii tänään julkaistava toimittaja, tietokirjailija Mari Mannisen uusin teos Hyvät aikeet. Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? (Atena 2020). Alun kertomus suomalaisnaisesta on tiivistys yhdestä kirjan lukuisista esimerkeistä siitä, mikä hyvän tekemisessä voi mennä mönkään.

”Tämä on aihe, josta Suomessa toimittajat ovat kirjoittaneet ihan liian vähän”, Manninen sanoo.

Hänen mukaansa hyvän tekemisen kriittistä tarkastelua tarvittaisiin lisää, sillä ihmisen voi olla vaikea itse päätellä, mitä riskejä näennäisesti niin hienoon asiaan kuin auttamiseen voi liittyä.

”Orpokotiturismi on hyvä esimerkki tästä. Itsekin ajattelin aikanaan, että jos jokin on hyvää, niin se, että menee auttamaan johonkin köyhän maan orpokotiin. Tuntui, ettei mitään sitä parempaa voi tehdä!”

Onko auttaminen jotain, mitä teemme vaikuttaaksemme muiden silmissä hyviltä ihmisiltä?

Tähän tiedontarpeeseen tänään julkaistava tietokirja vastaa sekoittamalla palettiin roppakaupalla harmaan sävyjä.

Kirjassa kuljetaan henkilökohtaisella otteella aina Herttoniemestä Beniniin ja steissillä kerjäävistä romaneista norsufarmille Laosiin. Ote on pohdiskeleva, ja kysymyksiä esitetään enemmän kuin annetaan suoria vastauksia.

Valittuun lähestymistapaan on syynsä. Nimenomaan hyvän tekemisen ristiriitaisuudet ovat kiehtoneet Mannista itseään lapsuudenkodistaan saakka.

”Vanhempani olivat tiukkapipoisia ja moralistisia. Heidän mielestään hyvä ihminen ei juo ollenkaan viinaa, tekee asiat tietyllä tavalla ja on kunnollinen, on työ ja omistusasunto. Tällaista he saarnasivat lapsilleen”, hän kertoo.

Kuitenkin vanhemmat auttoivat ihmisiä, jotka eivät täyttäneet näitä kriteerejä.

Pienen lapsen maailmassa se tuntui kummalliselta. Miksi autamme niitäkin, jotka eivät ole kunnollisia? Onko auttaminen jotain, mitä teemme vaikuttaaksemme muiden silmissä hyviltä ihmisiltä?

Kirjan kysymykset ovat poikkeuksellisen ajankohtaisia korona-aikaan: naapuriapu kukkii, mutta taloudellisen tuen jakaminen herättää myös närää.

”Nyt kun olen tehnyt tämän kirjan, minulla on rauha sielussa auttamisen suhteen. Toivon, että kirja voi auttaa lukijaa löytämään omia vastauksiaan.”

”Miten sokeita olemme sille, kuinka harvoin tavis oikeasti mitään auttaa ryntäämällä katastrofipaikalle.”

Tueksi etsintään tai ainakin pahimpien kompastuskivien välttämiseen Manninen tarjoilee joitakin suoria vinkkejä. Orpokotiturismin karttamisen lisäksi muistiin voi painaa esimerkiksi sellaisen säännön, että kerjääville lapsille ei saa ikinä antaa mitään.

”Ei, vaikka lapsi näyttäisi kuinka köyhältä ja ilo almusta vaikuttaisi kuinka suurelta.”

Jos nimittäin lapsi tienaa kerjäämällä perheelleen vaikkapa aikuista paremman tulon kadulla, syntyy perheessä herkästi päätelmä, ettei lasta kannata pitää koulussa.

”Lapsi muuttuu kouluttamattomaksi aikuiseksi, joka ei sitten taas ehkä saa rahaa edes kerjäämällä. Katu ei ole lapselle myöskään terve ja hyvä ympäristö”, Manninen sanoo.

Tällaiset selkeät esimerkit ovat kuitenkin kirjassa harvassa. Päinvastoin Mannisen mukaan pieni määrä pahaa on hyvän tekemisen sivutuote, ja tämä pitää vain hyväksyä.

”Kun lähtee auttamaan, ei voi aina tietää lopullisia tuloksia. Se on siinä mielessä riskibisnes”, hän sanoo.

”Menenkö hoitamaan sieluni haavoja ja kokemaan, että olen hyvä ihminen?”

Jotta tuloksena syntyisi kuitenkin enemmän hyvää kuin pahaa, tulee taustatyöt tehdä huolella. Jo avustuskohteen taustojen penkomisella googlesta pääsee Mannisen mukaan pitkälle. On hyvä varmistua ainakin siitä, ettei tiedossa ole aiempia väärinkäytöksiä.

Mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan peiliä.

Nimittäin kirjan teon aikana Manninen kertoo itse yllättyneensä eniten siitä, kuinka laajaa ja toisaalta onttoa koko vapaaehtoisturismi on.

”Siitä, kuinka vahvasti nykypäivänä moni ajattelee, että pitää itse päästä henkilökohtaisesti auttamaan jonnekin ja se on uljasta. Ja miten sokeita olemme sille, kuinka harvoin tavis oikeasti mitään auttaa ryntäämällä katastrofipaikalle.”

”Ainakin Suomessa on tässä kohtaa sokea piste. Me viihdytämme itseämme auttamisen parissa”, hän sanoo

Jokaisen ’hyväntekijän’ pitäisi siis malttaa pysähtyä pohtimaan myös sitä, miksi ylipäätään haluaa auttaa. Kirjassa motiivien perkaamiseen on varattu sivukaupalla tilaa.

”Jos minä itse haluan mennä johonkin muuhun kulttuuriin, mikä minulla on siinä pontimena? Menenkö hoitamaan sieluni haavoja ja kokemaan, että olen hyvä ihminen?” Manninen kysyy.

Toki empatia on sekin Mannisenkin mukaan iso tekijä. Toisin kuin Kärpästen herra ja vallalla olevat talousteoriat antavat ymmärtää, me ihmiset olemme oikeasti hyviä ja haluamme auttaa. Ihmisyhteisöt myös arvostavat avuliaita yksilöitä, sillä yhteen hiileen puhaltaminen on ollut ja on yhä kilpailuetu.

Mutta taustalla vaikuttaa usein liuta syitä, joita emme tule ajatelleeksi. Niistä yksi on se, että auttamisesta tulee hyvä mieli.

”Saamme samoja kiksejä auttamisesta kuin lasillisesta viiniä tai hyvästä seksistä”, hän sanoo.

Parasta olisi jättää käytännön avustustyö ammattilaisten käsiin. Mieluiten vieläpä jonkin ison ja tunnetun järjestön.

Jos ihan oikeasti vain haluaa auttaa maailman hätää kärsiviä, Mari Mannisen mukaan parasta olisi etsiä jokin lahjoituskanava – eli jättää käytännön avustustyö ammattilaisten käsiin. Mieluiten vieläpä jonkin ison ja tunnetun järjestön.

”Ne ovat julkisuuden vahtimia, joten niillä on pakko olla hyvät hallintokäytännöt”, hän sanoo.

Tällainen auttaminen on ehkä paljon tylsempää kuin kuokka kädessä ramboilu, mutta tarjoaa samalla hyvän tilan pohtia omia motiivejaan. Haluanko oikeasti auttaa vai hakea seikkailuja tai nostaa pisteitäni ystäväpiirini edessä?

Pieniä toimijoitakin voi toki harkita, ainakin jos on valmis tekemään taustatyönsä kunnolla. Laatu ja ammattimaisuus nimittäin vaihtelevat myös kehitysyhteistyökentällä. Vaikka tarkoitus olisi kaikin puolin hyvä, ei kaikilla toimijoilla ole välttämättä osaamista miettiä, miten apu kannattaisi parhaalla tavalla toteuttaa.

Tähän liittyen Manninen pitää kummallisena sitä, että monet sanovat, että eivät halua auttaa isojen järjestöjen kautta, koska ’ne ottavat niin paljon välistä’.

”Eräs tuntemani järjestöalan ammattilainen sanoi minulle, että hän ei ikinä lahjoita sellaiseen, joka sanoo, että sata prosenttia menee perille. Silloinhan siitä ei jää yhtään mitään kirjanpitoon tai siihen, että varmistetaan, että apu kohdentuu oikein.”

”Siinä ei ole mitään järkeä, että tällainen toimittaja lähtee jonnekin kuokkimaan maata, kuten olen itse tehnyt.”

Jos taas haluaa kaikesta huolimatta itse lähteä maailmalle, olisi Mannisen mukaan hyvä selvittää, olisiko omalle osaamiselle käyttöä jonkin tunnetun järjestön kautta.

On esimerkiksi sellaisia ammatteja – kuten vaikkapa lääkäri tai arkkitehti – joiden osaajista vaikkapa joissain tietyissä kehittyvissä maissa on pulaa.

”Mutta hirveän harvassa maassa tarvitaan oikeasti jostain Pohjois-Euroopasta tuotuja lapiomiehiä tai lastenhoitajia. Siinä ei ole mitään järkeä, että tällainen toimittaja lähtee jonnekin kuokkimaan maata, kuten olen itse tehnyt”, Manninen sanoo.

Mahdollisuuksia hyvän tekemiseen löytyy lisäksi lähempääkin.

”Voi miettiä, mitä minä voin muuttaa omassa elämässäni ja kulutuksessani. Esimerkiksi ilmastonmuutos aiheuttaa maailmassa paljon pahaa ja tuhoa”, Manninen sanoo.

Läheltä, pääkaupunkimme keskustasta, löytyy myös yksi kirjan harvoista suorista suosituksista.

Toisin kuin Manninen itsekin ajatteli ennen kirjansa tekoa, se on se, että kerjääville romaneille saa ja kannattaa lahjoittaa rahaa.

”Vastaus on yksinkertainen. Raha ei mene minkään liigan taskuun, vaan se oikeasti auttaa kerjääjää itseään ja sen lähipiiriä. Se on ihan hyvä tapa auttaa!”

Mari Manninen

•  on vuonna 1971 syntynyt Helsingin Sanomien toimittaja, joka oli muutaman vuoden virkavapaalla Pekingissä. 
• Mannisen yhden lapsen politiikasta kertova tietokirja Yhden lapsen kansa voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016.