Elokuva pyörii, yleisö on hiljaa. Kukaan ei kiinnitä huomiota muutaman katsojan käyttämiin kuulokkeisiin ja niistä kuuluvaan pieneen ääneen. Elokuvaa katsovat eivät tiedä, että osa yleisöstä on sokeita. He eivät näe mitä valkokankaalla tapahtuu – ainakaan niin kuin muut sen näkevät. Mutta se ei estä heitä kokemasta elokuvaa.

Jorge Lanzagortan, 28, näkö alkoi huonontua 15-vuotiaana. 20-vuotiaana hän oli jo sokea. Tuskin kukaan olisi tuolloin uskonut, että muutaman vuoden päästä miehestä tulisi elokuvantekijä. Nyt hänet tunnetaan projektistaan Cine para imaginar, ”Mielikuvien elokuvaa”, jossa elokuvia tulkataan sokeille.

Lanzargota sanoo löytäneensä itsensä elokuvatyön avulla. ”Kun sokeuduin, olin hukassa myös henkisesti. Nyt en ole enää varma, haluaisinko palauttaa näköni”, hän sanoo.

Mies epäilee, että näkevänä hän unohtaisi kaiken oppimansa ja menettäisi sen rikkauden, jonka on saanut sokeuduttuaan.

”Nuorena minua kiinnosti vain hauskanpito. Ilman elämänmuutostani olisin varmaan jatkanut biletystä.”

Viestintää opiskellut Lanzagorta alkoi tehdä opiskelutovereidensa kanssa kuvailutulkkauksia nelisen vuotta sitten. Vaikka Euroopassa ja Yhdysvalloissa ne ovat jo arkipäivää, Meksikossa menetelmästä ei tiedetty vuonna 2011 vielä mitään.

Haasteena yleisön löytäminen

Nuorten erikoinen projekti huomattiin pian. He olivat ja ovat maansa ainoita kuvailutulkkeja. Meksikossa tuotetaan vuosittain 100–150 elokuvaa, joista Cine para imaginar tulkkaa noin kymmenesosan.

Luulisi, että 112 miljoonan asukkaan maassa riittäisi tulijoita sokeiden näytöksille, mutta yleisön löytäminen on ollut hankalaa.

”Yllätyimme, kuinka vaikeaa on ollut levittää sanaa. Monet sokeat elävät köyhyydessä, joten kulttuuritapahtumat ovat heidän ulottumattomissaan. Niinpä päätimme lähteä maaseudulle ihmisten koteihin kertomaan uudesta mahdollisuudesta. Siinä tunsi itsensä jonkinlaiseksi evankelistaksi”, Tania Briseño sanoo.

Nyt kun projekti on saanut huomiota, ryhmällä on varaa palkata ammattilaisia. Kuvailutulkkaus vaatii erikoistaitoa, jota opiskellaan monissa maissa jopa yliopistotasolla. Osa työstä tapahtuu kuitenkin yhä talkoovoimin.

Kun ryhmän työstä alettiin kirjoittaa lehdissä, yhteistyöehdotuksia alkoi tulla suoraan elokuvantekijöiltä.

”Oli uskomatonta, kun ihannoimamme ohjaajat ja näyttelijät tarjoutuivat tulkkaamaan elokuvia ilmaiseksi.”

Yksi heistä oli huippudokumentaristi Everardo González. Dokumenttielokuvien tulkkaus on fiktioita haastavampaa, koska ne nojaavat usein visuaaliseen materiaaliin. Ohjaajan tarjoama apu on korvaamaton: hän tietää parhaiten, mitkä asiat ovat tärkeimpiä ja minkä voi jättää kuulijan mielikuvituksen varaan.

”González on tunnettu vahvoista yhteiskunnallisista aiheistaan, jotka ovat meillekin tärkeitä. Yhteiskunnallinen tasa-arvo on tämänkin projektin ydin.”

Sokeat tekstittävät kuuroille

Alussa keskittyminen yhteiskunnallisiin aiheisiin oli kuitenkin koitua projektin tappioksi. Vaikeista ihmiskohtaloista kertovat dokumentit olivat yhteiskunnan reunalla eläville katsojille liikaa. Sokeat katsojat halusivat tulla elokuviin samoista syistä kuin kaikki muutkin – viihtymään.

Ryhmän ensimmäinen ei-kotimainen kuvailutulkkaus valmistuu vuoden vaihteessa: argentiinalainen klassikko Yo, la peor de todas.

Kuvailutulkkauksia on alettu tehdä myös Perussa, Chilessä, Kolumbiassa ja Venezuelassa.

Lanzagorta voi olla ylpeä itsestään. Nyt sokeat voivat nauttia elokuvista, samassa salissa näkevien kanssa. Seuraava haaste on jo erikoisempi: sokea elokuvatekijä aikoo kirjoittaa elokuvatekstitykset kuuroille.

”Herkkyytensä vuoksi sokeat ovat siinä erityisen hyviä”, hän vakuuttaa.