TIMO SANTALA
Izabel Cardoso Pinto ei puno koreja enää pakon edessä.
Basilian sademetsä, Urucureán pieni joenvarsikylä, kypsän hedelmän imelä tuoksu, leveäharteinen mangopuu ja sen alla koria punova nainen.
Tumman lilaksi ja lämpimän oranssiksi värjätyt palmunlehvät puikkelehtivat naisen sormissa, suu hymyilee ja puhuu kilpaa.
Izabel Cardoso Pinto oppi äitinsä työtä seuraten punomaan, aivan kuten hänen omat kahdeksan lastaan oppivat käsityön ottamalla mallia häneltä.
”Luojan kiitos, elämä on helpottunut omasta lapsuudestani”, Cardoso huokaa.
Hän muistaa punoneensa yön pimeässä äitinsä ja sisarensa kanssa suuria koreja, jotta perhe olisi saanut lisätuloja koulunkäyntikustannuksiin. Kovatöisestä korinpunonnasta ei tienannut tarpeeksi, toisinaan ei edes tekokustannusten verran. Oli kuitenkin yritettävä, vaihtoehtoja ei ollut.
Vaikka koulu on nykyään maksutonta ja hallitus tarjoaa perhetukea, Cardoso punoo yhä, muttei enää pakon edessä.
Cardoso on punonut itsensä myös koko kylän yli kolmikymmenpäisen käsityöryhmä TucumArten johtoon. Ryhmä koostuu pääosin naisista, jotka tekevät tucumã-palmun lehdistä koreja, pannunalusia ja koristeita, kuten jo monet edelliset sukupolvet.
Erotuksena menneeseen on se, että paikallisen kansalaisjärjestön avulla urucureálaiset ovat onnistuneet yhdistymään tiiviiksi ryhmäksi ja saaneet töitään myyntiin useisiin Brasilian kaupunkeihin ja Yhdysvaltoihin.
Lisätuloilla naiset ovat onnistuneet kohentamaan paitsi omien perheidensä, myös koko kylän oloja.
Eivätkä TucumArten vaikutukset jää vain Urucureán kylään. Ryhmän työ edustaa kestävää sademetsätaloutta vaihtoehtona suurmetsätaloudelle. Korien materiaalit ovat kaikki peräisin luonnosta: tucumã-palmun lehvät ja väriaineet, kuten punainen urucum ja violetti capiranga. Kasveja kerätään tarpeen mukaan pieniä määriä, ympäristöä pysyvästi vahingoittamatta.
Brasilia on yksi maailman suurimmista hiilidioksidipäästöjen tuottajista ja valtaosa näistä päästöistä tulee juuri Amazonin metsäkadosta. Mikäli paikalliset eivät pysty elättämään itseään kotikylissään ja suojelemaan asuinalueitaan, tulee suurmetsäteollisuus ajamaan heitä yhä kaupunkien köyhyyteen ja metsää tulee kaatumaan nykyiseen tapaan.
Cardoso sen sijaan aikoo pysyä Urucureássa. ”Tämä on meidän kylämme kulttuuria, jonka haluan siirtyvän sukupolvelta toiselle.”
Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 7-8/2010.