maaliskuu 2008 - Maailman Kuvalehti

Kehitysyhteistyön pääpalkintona parempi elämä

TUULA TUISKU HONKANEN

Kehitysyhteistyö – jo pelkkä sana jakaa ihmiset hanakasti eri leireihin. Toiset kannattavat varauksetta, toiset koko käsite saa irvistelemään.

Kannattajien leiri on paljon sankempi. Kun ulkoasiainministeriö viime kesänä selvitytti suomalaisten suhtautumista ja tietoja kehitysyhteistyöstä, piti vastaajista 89 prosenttia kehitysyhteistyötä joko melko tai erittäin tärkeänä.

Kehitysyhteistyölle on tarjolla monia perusteluja. Se nyt vaan on oikein. Rikkailla on velvollisuus. Silkkaa lähimmäisenrakkautta. Vanhojen vääryyksien korjaamista. Maailmankaupan tasapainottamista.

Perinteisten perustelujen ohelle voisi lainata puolustuspuheenvuoron ihmisten välistä kanssakäymistä koskevasta tutkimuksesta: suurinta osaa ihmisistä epäreiluus näyttää yksinkertaisesti ottavan päähän.

Yhteistyö vaatii enemmän

Ajassa oleva ei enää unissaankaan päästä suustaan sanaa ”kehitysapu”, vaan puhuu kehitysyhteistyömäärärahoista.

Sanahirviön käyttöönotossa ei ole kyse vain hiusten halkomisesta, vaan siihen kiteytyy kokonaisen ajattelutavan muutos: ei uskota, että ulkopuolisen tarjoama ja sanelema apu pystyisi ratkaisemaan köyhien maiden ongelmia. Paikallinen tieto ja tuntemus on saanut vankan jalansijan kehityksestä päätettäessä.

Apu on paljon helpompaa kuin yhteistyö. Yhteystyö vaatii paljon enemmän – myös rahoittajilta.

Harva ammattilainen osaa kertoa muille oman alansa yksityiskohtia ymmärrettävin termein, eivätkä kehityksen ammattilaiset tee poikkeusta. Pohdinta siitä, miten Pariisin deklaraation seuranta ja Accran valmistelu sujuu, voi olla ajankohtaista, muttei aina helppotajuista asiaan vihkiytymättömille.

Samalla kun osa kehitysyhteistyötä tekevän järjestön väestä toimii ammattislangin maailmassa, miettii toinen siipi markkinointia ja sitä, miten voidaan parhaiten myydä asia suurelle yleisölle.

Koko alan tavoite on niin valtava, että huimaa: parannetaan elämänlaatua ja hengissäpysymisen mahdollisuuksia. Sen rinnalla vaikkapa yritys myydä kännykkä jokaiseen taskuun tuntuu aika vaatimattomalta.

Vaikka ammattilaisten kieli ja avun painotukset vaihtelevat, perusongelmat säilyvät: miten saadaan lapset kouluun, terveydenhuolto kaikkien ulottuville ja aikuiselle mahdollisuudet tienata tarpeeksi perheen elättämiseksi.

Suuntaa etsimässä

Kumppanuudesta ja tasa-arvosta on puhuttu jotakuinkin siitä lähtien, kun teknisen avun traktorit alkoivat ruostua pelloille vuosikymmeniä sitten. Kuka oikein määrää, mitä tehdään? Ja kuka parhaiten tietää, millä köyhempien maiden olot saadaan paranemaan?

Kumppanuudella tarkoitetaan sitä, että sekä rahoittaja että rahojen vastaanottaja yhdessä päättävät, mitä niillä tehdään. Periaatteessa siis mitään, mitä kumpikaan osapuoli ei halua tehtäväksi, ei myöskään tehdä.

Kun suomalaisten asenteita kehitysyhteistyöhön selvitettiin, suurimmalla osalla haastatelluista ei ollut kovin selvää kuvaa siitä, mihin kehitysyhteistyöllä tarkalleen ottaen pyritään.

Kansainvälisellä tasolla vuosituhannen vaihteessa sovitut vuosituhattavoitteet olivat ensimmäinen kerta, kun kaikki osapuolet saatiin samaan pöytään sopimaan siitä, mitä kehityksessä oikein tavoitellaan: esimerkiksi äärimmäisen nälän ja köyhyyden poistamista ja peruskoulutusta kaikille.

Se, mitä tavoitellaan, ei vielä kerro, miten tavoitteeseen päästään. Kehitys jos jokin on aihe, jonka suhteen riittää arvoristiriitoja.

Aids-viestejä a:sta ö:hön

Hiv/aids on inhimillinen tragedia, jonka leviämistä ja vaikutuksia pitäisi hillitä. Tästä ollaan yhtä mieltä, ja myös yhdessä kahdeksasta vuosituhattavoitteesta on siihen sitouduttu. Mutta siitä, miten epidemialle pistetään jarrut, ei niin vain päästäkään yksimielisyyteen.

Hiv/aids-työssä näyttäytyy kehitysyhteistyön ja arvojen liitto harvinaisen selkeänä. Mitä lähempää seksuaalisuutta sivutaan, sen vahvemmin eri toimijoiden arvot sanelevat suuntia.

George W. Bushin valtakaudella Yhdysvaltain hiv-rahoituksen reunaehtoihin on kuulunut se, ettei kondomia saa valistuskampanjassa nostaa keskeiselle sijalle, vaan rahoitusta itselleen haluavien ohjelmien täytyy sitoutua neuvomaan myös seksistä pidättäytymiseen ja uskollisuuteen.

Moni muu hiv-valistusta tekevä ja rahoittava taho uskoo ennemmin tutkijoihin, ja painottaa kondomien merkitystä tartuntojen leviämisen estämisessä.

Seurauksena on viestien kakofonia maissa, joissa hiv-valistusta tehdään. Keskenään ristiriistaiset ohjeet myös syövät tehoa toisiltaan.

Jos a + b on c, niin…

Avun ehdollistamisesta on taitettu peistä pitkään. Mitä ehtoja voi kehitysrahoitukselle kohtuuden nimissä laittaa?

Kansainväliset rahoituslaitokset eivät ole tavanneet kainostella ehtojen kanssa. Viime vuosikymmenten rakennesopeutusohjelmat sanelivat tiukasti sen, mitä rahoituslaitosten tukea tarvitsevat valtiot saivat tehdä.

Arvot ja ehdot näkyvät myös rahoituskentän pienempien pelureiden päätöksissä, vaikkakin hienovaraisemmin. Onhan valtioiden välisessä kehitysyhteistyössä kysymys verovaroin kerätyistä rahoista, jonka käytöstä rahoittajamaat joutuvat tekemään äänestäjilleen selkoa.

Valtioiden välisessä kehitysyhteistyössä suuntaus on ollut hankemaailmasta kohti laajempia kokonaisuuksia. Yksittäisten hankkeiden sijaan nyt puhutaan sektoriohjelmista ja suorasta budjettituesta, jotka takaavat rahoitusta saaville maille entistä suuremman vallan päättää, mitä maassa tehdään. Samalla vapautuu varsinaiselle työlle aikaa, joka ennen kului tuhansien projektien raportoinnissa.

Tänään vaadimme tätä

Kehitysyhteistyötä ei tehdä ulkopuolisilta vaikutteilta suojatussa laboratoriossa, vaan nopeasti muutuvassa maailmassa. Kun yhteiskunnalliset ja kansainväliset olot muuttuvat, muuttuvat myös avun tarpeet – ja vaatimukset. Esimerkiksi Suomi vaatii, että sen rahoittamissa ohjelmissa huomiodaan tasa-arvo sekä naisten ja tyttöjen oikeudet.

Kun vuonna 1965 ulkoministeriön yhteyteen perustettiin kehitysaputoimisto, Suomi näytti erilaiselta. Naisen ei ollut sopivaa käydä yksin ravintolassa ja homoseksuaalisuus oli niin rikos kuin sairauskin. Nykysuomessa nainen pääsee ravintolan ohella myös maan päämieheksi, ja samaa sukupuolta olevat voivat rekisteröidä parisuhteensa.

Ei ihme, että kehityksen vastaanottajapuolella olevat valtiot eivät aina pysy suunnanmuutoksissa mukana.

Viime kädessä kysymys on vastuusta. Kenelle varojen käytöstä oikein pitäisi olla vastuussa? Suomalaiselle veronmaksajalle? Vai niille ihmisille, joiden elämää verovaroin yritetään parantaa?

Hätäapu näkyy

Kehityksessä on kolme keskenään erilaista vaihetta, jotka arkipuheessa usein niputetaan ”kehitysavuksi”.

Medianäkyvyyden kautta tutuinta on katastrofitilanteissa annettava humanitaarinen apu. Sen tavoitteena on pelastaa henkiä ja auttaa kriisin välittömien seurausten selvittämisessä. Humanitaarisen avun tarpeet ovat selkeitä: vettä, ruokaa ja suojaa, välttämättömiä terveyspalveluja.

Hätäavun lähdettyä seuraa jälleenrakennuksen aika. Siinä pyritään korjaamaan perusrakenteet sellaiselle tasolle, että kriisin jälkeistä elämää voidaan taas elää jotakuinkin samoin kuin ennenkin.

Kehitysyhteistyöstä puhutaan, kun tarkoitetaan pitkäkestoisempaa työtä. Sillä luodaan pohjaa paremmalle arjelle ja tulevien kriisien ehkäisylle. Mediassa se näkyy paljon hätäapua harvemmin, sillä hidas puurtaminen ei taivu helposti otsikoiksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Pienet auringot sodan yllä

On vaikea kirjoittaa romaanista, joka on suuri. Moni määrittävä lause pienentäisi sen.

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on nykymaailman romaani. Se vie lukijansa Afganistaniin, 1960-luvulta 2000-luvulle, sotien ja burkhien taa peitettyjen pettymysten, miehisen ylivallan, jatkuvan pelon, mutta ennen kaikkea ystävyyden ja suuren ymmärryksen maailmaan.

Tarina alkaa kauan sitten.

Kaksi eri-ikäistä naista, Mariam ja Laila päätyvät molemmat nuorina tyttöinä saman miehen, Rashidin vaimoiksi. Heidän elämäntarinansa kietoutuvat yhteen, ja heidän voimansa myös. Henkisen ja fyysisen väkivallan ja jatkuvan alistamisen keskellä naiset elävät unelmoiden paremmasta.

Tuhat loistavaa aurinkoa on muodoltaan runollinen, mutta naiivi se ei ole: värikäs kielenkäyttö, taustalla ailahteleva rakkaustarina – ne ovat ennemminkin kuin pakollisia hengähdystaukoja. Titanicit, leijat ja vihreät silmät ovat niitä samoja, joiden avulla uskoisin sodan ja katastrofin keskellä elävien ihmisten jaksavan todellisessakin elämässä.

Itsestäänselvien väkivallan, tasa-arvon tai rakkauden teemojen lisäksi Tuhat loistavaa aurinkoa löytää tärkeää pinnan alta: se on mielestäni tunnelmaltaan lähes järjettömällä tavalla armollinen. Kirjailija onkin sanonut kirjoittaneensa teoksen rakkaudesta Kabuliin.

Enkä tarkoita armollisuudella hyväksymistä tai anteeksiantoa. Ei, kyse on ennemminkin armosta ja ajasta. Sodat, sanat, valinnat määrittävät ihmisten elämää – ja ehkä myöhemmin ymmärrämme ohkaisen seitin, jonka mukaan elämä on muovautunut.

Sitä kutsutaan kohtaloksi.

Tarinaekspertti Hosseini on syntynyt ja elänyt lapsuutensa Kabulissa, mutta asuu nykyisin Kaliforniassa. Hänen perheensä anoi turvapaikkaa Yhdysvalloista vuonna 1980, juuri sisällissodan ja kommunistien vallankaappauksen jälkeen.

Hosseinin rooli on siis olla lähellä ja kaukana, samaan aikaan. Se näkyy romaanissa: hän tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan poliittiset ulottuvuudet, ilmapiiri ja arkisetkin kysymykset ovat tarkkoja. Toisaalta suhde ihmisiin ottaa kenties tarvittavankin etäisyyden. Tuo etäisyys ei ole kylmä – se on pikemminkin

katse, joka tietää.

Tuosta tiedosta soisi jokaisen nykyihmisen piittaavan. Kun kyseessä on Afganistan, jokaisen soisi tietävän myös, että tarina ei ole historiaa vaan nykypäivää. Talebanit jyräävät, eikä kukaan ole vieläkään keksinyt lohdutusta lapselle, joka uskoo, että äpäryys on kohtalo, että mitään ei voi vaatia.

Hosseinin esikoinen, Leijapoika, nähdään Suomessa elokuvateat-tereissa. Myös Tuhannen loistavan auringon elokuvaoikeudet on jo myyty. Kirjailijan suosio on ilo-

sanoma jo siinäkin mielessä, että ehkä kaiken murskaavan kyynisyyden arkkua on vihdoin raotettu.

Tällaisen kirjan jälkeen on vaikea lukea uutta. Se on niin kaunis, että sattuu ja niin kauhea, että sattuu. Se kysyy, kuinka monta sanaa jää elämän aikana sanomatta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Ekologisinta maailmanmatkailua

”Ekologisuus on nykypäivänä trendi”, toteaa Hilla Rudanko. ”Samaan aikaan etenkin nuorilla on semmoinen maailmanmatkaaja-ihanne, että halutaan olla vapaita ja nähdä erilaisia paikkoja.”

Tästä ristiriidasta kolmannen vuoden arkkitehtiylioppilas Rudanko jalosti idean, joka palkittiin viime joulukuussa Teknillisen korkeakoulun ideakilpailun parhaana. Työn nimi on Travelling without moving, matkustaminen ilman liikkumista.

”Tarkoituksena on mahdollistaa matkailu virtuaalisesti niin, että

matkailija saisi matkan hyödyt ja kokemukset liikkumatta mihinkään”, Rudanko selvittää.

Mistään elokuvasta tai tietokonepelistä ei kuitenkaan ole kyse, sillä mukaan pitää saada mahdollisimman monipuolisia aistikokemuksia, kolmiulotteisuutta ja ennen muuta mahdollisuus vuorovaikutukseen.

”Käytännössä tämä voisi toteutua esimerkiksi videokameroin varustettujen isojen screenien avulla, joiden välityksellä voisi kommunikoida toisen screenin luona oleville ihmisille”, Rudanko visioi.

”Tekniikan kehittyessä ideaa voisi vielä viedä eteenpäin niin, että matkustaja ilmentyisi kohteessa esimerkiksi projisoituna hahmona, jolla olisi kädet ja kasvot ja joka pystyisi jopa liikkumaan.”

Käytännön sovellusten suunnittelu vaatii monenlaista osaamista. TKK:lla käynnistyikin viime kuussa monivuotinen opiskelijaprojekti, jossa eri alojen teekkarit yhdessä kehittelevät ideakilpailun parhaita ehdotuksia eteenpäin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Rakkaudesta jalkapalloon

Cássio furtado, 27

Toimittaja, Brasilia

”Läpi historian, elämässä ja erityisesti urheilussa Argentiina on ollut maa, jota rakastamme vihata. Argentiinalaisten pöyhkeys tekee heidät hauskoiksi. Kummallista kyllä argentiinalaiset pitävät itseään palana Eurooppaa joka, valitettavasti, päätyi Etelä-Amerikkaan. Kauhea, kauhea vahinko. Argentiinalaiset pitävät itseään fiksumpina, hienostuneempina ja parempina kaikessa.

Mutta, myönnän, ettei olisi niin hauskaa olla brasilialainen, jollei meillä olisi tätä naapuria, joka valitsee tangon ennen salsaa, Maradonan Pelén ja Buenos Airesin Rio de Janeiron edelle.

Ja kun minua ei päästetä kiusoittelemaan tällä tavalla myönnän myös rakastavani Argentiinassa matkustamista ja maan upeaa ruoka- ja viinikulttuuria!”

Mariano Griva, 36

Jatko-opiskelija, Argentiina

”Leikkimielellä sanoisimme, että Brasilian voi tiivistää heidän omaan sanontaansa ’O mais grande do mundo’. Käännös olisi ‘paras tai suurin maailmassa’.

Etelä-Amerikan suurin maa tuntuu kuvittelevan, että mahtavuus käsittää myös kaiken muun. Niinpä he sanovat, että heillä on kauneimmat naiset Etelä-Amerikassa (väärin!), parhaat jalkapallojoukkueet (ne ovat ehkä tehokkaimmat, mutta eivät teknisesti lajinsa parhaita). On kuitenkin yksi asia, jossa brasilialaiset ovat ylitse muiden – heillä on maailman suurin ego. Brasilialaisten ego tuntuu joskus olevan yhtä suuri kuin heidän maansa.

Maiden välisestä kilvoittelusta varmasti 95 prosenttia liittyy jalkapalloon. Brasilialaisten ystävieni kanssa me rakastamme jalkapalloamme.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Kahlittu Mekong

TIMO KURONEN
Mekong-joen valuma-alueella elää yhteensä noin 55 miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa on maanviljelijöitä.

Thaimaan uunituore pääministeri Samak Sundaravej ilmoitti helmikuun alussa, että hän aikoo toteuttaa suunnitelman veden pumppaamiseksi Mekong-joesta Koillis-Thaimaan keinokastelua varten. Useita miljardeja euroja maksava hanke vaatisi maanalaisia tunneleita, valtavia pumppuja ja tekojärviä, joista vesi ohjattaisiin lähes puolen Suomen kokoiselle alueelle.

“Jos en olisi pääministeri, minulla ei olisi mahdollisuutta ajaa tätä hanketta eteenpäin”, Samak sanoi. “Valtion viranomaisten on autettava sen toteuttamisessa. Kansalaisjärjestöjen vastustuksesta en välitä.”

Aiemminkin monet Thaimaan poliitikot ovat lupailleet vastaavia suurhankkeita. Niillä he ovat saaneet kalastettua viljelijöiden äänet alueella, jonka maataloustuotantoa rajoittaa puolet vuodesta kuivuus. Maan keinokasteluviraston mukaan megahanke ei tosin kannata taloudellisesti, vaan kasteluvettä saataisiin halvemmalla sadekauden vettä varastoivien tekolampien verkostosta.

Samakin suunnitelma kuvastaa Mekongin valtioiden johtajien näkemystä, että joki on saatava tehokkaaseen käyttöön, jottei sen vesi valuu hukkaan. Mekongin rikkaan kalaston sekä suistoalueiden maatalouden kannalta on kuitenkin tärkeää, että joen luonnolliseen virtaamaan puututaan mahdollisimman vähän.

Aiemmin toteutetut patohankkeet ovat vähentäneet kuivan kauden virtaamaa Mekongissa. Tämä on johtanut suolaisen meriveden tunkeutumiseen Etelä-Vietnamin riisivainioille.

Yksityinen raha houkuttaa

Amerikkalaiset insinöörit suunnittelivat patoja Mekongin pääuomaan jo 1960-luvulla, mutta Vietnamin sota ja kylmä sota pysäyttivät alueelliset kehityssuunnitelmat kymmeniksi vuosiksi.

Sitten talousyhteistyö virisi uudelleen, mutta lamaantui Aasian talouskriisin takia vuosikymmen sitten. Kiina tosin aloitti Mekongin vuoristoisen yläjuoksun patoamisen.

Mekongin alajuoksun patorakentamisen portit avasi vajaat kolme vuotta sitten Maailmanpankki, kun se takasi lainat Mekongin sivujoen Nam Theunin NT2 -padolle Laosissa. Yhdessä Aasian kehityspankin (ADB) kanssa Maailmanpankki sai Laosin yksipuoluehallituksen vakuuttuneeksi siitä, että vesivoimalat ovat paras ase sisämaavaltion köyhyyden poistoon.

Laos innostui asiasta ja pyrkii nyt tosissaan Kaakkois-Aasian voimanlähteeksi. Maassa toimii kuusi suurpatoa, neljä on rakenteilla ja kymmenkunta odottaa rakennuspäätöstä. Suunnitteilla on lisäksi noin 50 muuta vesivoimalaa. Suurin osa sähköstä on tarkoitus myydä Thaimaahan ja Vietnamiin.

International Rivers -järjestön Mekong-kampanjoijan Carl Middletonin mukaan Nam Theun -hankkeen hyväksyminen kesti niin pitkään, ettei kehityspankkien raha enää kiinnosta Laosia.

”Maailmanpankin ja ADB:n sosiaali- ja ympäristökriteereiden vuoksi niiden päätöksenteko on raskasta, hidasta ja kallista. Nyt Laosin ja Kambodzhan hallitukset saavat hyvin edullista rahaa Kiinalta. Investoijat hankkivat puolestaan lainoja kotimaidensa yksityisiltä pankeilta, joilla ei ole sosiaali- ja ympäristöperiaatteita eikä niiden päätöksenteko ole avointa.”

Malesialainen Mega First Corporation ehdottaa Don Sahongin patoa Mekongin vesiputouksille Etelä-Laosiin. Kansalaisjärjestöjen ja tutkijoiden mukaan Don Sahongin pato voisi olla kuolinisku Mekongin rikkaalle kalakannalle.

Pääuoman padot vievät elinkeinon

Viime toukokuussa yli 30 kalatutkijaa lähetti varoituksen Mekongin rantavaltioiden viranomaisille. ”Don Sahongin padon sijainti on pahin mahdollinen, sillä se on kalojen vaelluksen maksimaalisessa keskittymässä. Sahong on ainoa paikka, missä Kambodzhasta ylävirtaan kutemaan nousevat kalat pääsevät helposti vesiputousten ohi. Pato voisi viedä pohjan kalastukseen perustuvilta elinkeinoilta kaikissa neljässä Mekongin alajuoksun maassa”, tiedemiehet totesivat.

Hieman alempana Kambodzhan Kratien maakunnassa kiinalainen China Southern Power Grid -yhtiö tutkii Samborin jättipadon toteuttamista. Suurin piirustuslaudalla oleva ehdotus eli 3 300 megawatin pato olisi peräti kymmenen kilometriä pitkä. Pato jakaisi uhanalaisen Irrawaddyn delfiinin asuinalueen kah-teen osaan.

Pääuoman patosuunnitelmat ovat lisänneet yhteistyötä myös alueen kansalaisyhteiskuntien välillä. Etenkin kambodzhalaiset kalastusosuuskunnat ovat heränneet puolustamaan yhtä maan tärkeimmistä elinkeinoista. Mekongin kalansaaliit ovat vuosittain noin 1,5 miljoonaa tonnia, peräti viidennes koko maailman makeanveden saaliista.

Viime marraskuussa noin 200 kansalaisjärjestöä 30 maasta vetosi jokivarren neljän maan yhteistyöelimeen Mekong-jokikomissioon, jotta se hillitsisi pääuoman padonrakennusintoa. “Vaikka komission tehtävänä on estää ja minimoida Mekongin vesivaroihin kohdistuvan kehityksen ja käytön haitallisia vaikutuksia, se ei ole vielä informoinut alueen asukkaita jokeen liittyvistä suunnitelmista”, vetoomuksessa sanottiin.

Laosin padot aasialaistuvat

Laosin ensimmäisen suurpadon Nam Ngumin rakensivat 1980-luvulla venäläiset. Sittemmin padonrakennuksessa ovat olleet mukana muun muassa Norjan valtionyhtiö Statkraft ja Ranskan Electricité du France, joka on nyt rakenteilla olevan NT2:n pääinvestoija.

Tuoreimpien patohankkeiden takana ovat eurooppalaisten sijaan aasialaiset yhtiöt. Laosin padoista ovat kiinnostuneet ainakin kiinalaiset ja vietnamilaiset valtionyhtiöt sekä thaimaalaiset yksityisyritykset.

Sivujokien ohella nyt tutkitaan pääuoman patoamista. Thaimaalainen yritys tutkii 1 260 megawatin Sayabouryn padon toteutettavuutta Pohjois-Laosissa. Reilun sadan kilometrin päässä Paklayn 1 320 MW:n padon rakentamista pohtivat kiinalaiset Sinohydro Corporation ja China National Electronics.

Nykyään Laosin ei tarvitse tukeutua patohankkeissa länsimaiseen rakennusapuun. “Länsimaiset konsulttiyhtiöt ovat huolestuneita asemastaan, sillä paikalliset vesivoimayhtiöt ovat entistä kokeneempia ja voivat toteuttaa hankkeet omin voimin”, Carl Middleton International Rivers -järjestöstä sanoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Suuret urheilumerkit pieniä edellä eettisyydessä

Isoista urheilutuotemerkeistä varsinkin Nike on ollut ostoboikottien kohteena 1980-luvulta asti. Nikeä on syytetty siitä, että sen tuotteet on valmistettu epäeettisissä olosuhteissa halvan tuotannon maissa.

Nyt kuitenkin pöydät ovat kääntyneet ympäri.

”Isot kansainväliset merkit, kuten Nike, Adidas ja Puma, ovat pidemmällä tuotteidensa valmistuksen valvonnassa kuin suomalaiset merkit. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nekään olisivat lähimainkaan riittävän pitkällä eettisessä tuotannossa”, kertoo tutkija Outi Moilala, joka on tehnyt Finnwatchin tuoreen raportin Hikipajat pinnalla – Suomen urheilukaupan hankintojen sosiaalinen ja ympäristövastuu.

Finnwatch on kansalais- ja ay-järjestöjen tietotoimisto, joka tarkkailee suomalaisia ja tänne sidoksissa olevia yrityksiä.

Suomalaiset merkit Karhu, Erätukku, Halti ja sauvoja valmistava Exel eivät valvo millään tavoin alihankkijaketjunsa tuotanto-oloja Kiinassa tai muualla Itä-Aasiassa.

Kolme kansainvälistä jättiyritystä ovat puolestaan julkistaneet alihankintaketjunsa, alkaneet reagoida tehdastyöntekijöiden oikeuksien loukkauksiin ja ovat yhdysvaltalaisen Fair Labor Associationin (FLA) jäseniä.

FLA on sosiaalista vastuuta edistävä järjestö, jonka kriteerejä jäsenet noudattavat ja joka tarkastaa alihankkijoiden tehtaita joka toinen vuosi.

FLA:ta on tosin kritisoitu muun muassa siitä, että sen kriteerit noudattavat kunkin maan lainsäädäntöä työviikon ja palkan suhteen sen sijaan, että se määrittelisi itsenäisesti palkan, joka todellisuudessa riittää elämiseen.

Moilala pohtii, johtuuko isojen merkkien eettinen etumatka pelkästään siitä, että ne ovat jatkuvasti julkisuuden valokeilassa. ”Onko julkisuus todella ainut syy sille, että parannuksia saadaan aikaan? Entä jos ne eivät tule julki?”

Tavoitteena ulkopuolinen valvonta

Kotimaiset vähittäiskaupat ovat sentään heränneet eettisyyden vaatimuksiin, tosin vaihtelevasti nekin.

Moilala haastatteli raporttia varten 15 suurinta urheilutuotteita Suomessa myyvää yhtiötä. Parhaiten kyselyssä pärjäsivät suuret keskusliikkeet ja huonoiten pienet urheilukauppaketjut, joilla ei ymmärrettävästi ole samanlaisia resurssejakaan valvoa tuotantoa kuin suuremmilla toimijoilla.

”Monet pahoittelivat haastattelussa sitä, ettei heillä ole voimavaroja valvoa tehtaita. Tavoitteena ei kuitenkaan tulisikaan olla se, että yritykset itse valvovat alihankkijoitaan, vaan että sen tekee ulkopuolinen, riippumaton taho”, toteaa Moilala.

Suurin urheilumyyjä Suomessa on Keskon Intersport. Markkinajohtaja Kesko on kunnostautunut myös eettisen valvonnan saralla. Kesko on ollut mukana kehittämässä sertifiointijärjestelmää, jolla yhtiöiden yhteiskuntavastuuta voitaisiin punnita. Se on saanut mukaansa myös muita toimijoita.

Kesko onkin raportin mukaan edelläkävijä yhteiskuntavastuullisuudessa, sillä se on vapaaehtoisilla toimenpiteillään edellä suosituksia ja lainsäädäntöä.

Isot keskusliikkeet ovat mukana kaupan omassa Business Social Compliance Initiative -järjestelmässä. BSCI-järjestelmän tarkoituksena on yhdenmukaistaa yritysten omia kirjavia vastuujärjestelmiä. BSCI:n vahvuus ovat ulkopuolisten, riippumattomien konsulttien tekemät tarkastuskäynnit tehtaissa. Se ei kuitenkaan ole yhtä tiukka kuin myös ay-liikkeen hyväksymä SA8000-standardi, joka on tiukin yhteiskuntavastuuta valvovista järjestelmistä.

BSCI- ja SA8000 -standardien ongelma on se, että alihankkijat kokevat ne kalliiksi ja työläiksi. Esimerkiksi Kesko ei ole kyennyt sertifioimaan tehtaita haluamassaan tahdissa.

Boikotointi ei kannata

Finnwatch suosittelee kaupalle ulkopuolisen valvonnan lisäksi selkeyttä ja yhdenmukaisuutta erilaisiin ohjeistuksiin. ”Esimerkiksi EU:lla on jo valmiina monikansallinen ohjeisto”, sanoo Moilala.

”Tavoitteena ovat sitovat säännöt kaikille yrityksille lainsäädännön kautta ja luotettava valvonta.”

Myös yhteistyö paikallisen ay-liikkeen kanssa on tärkeää esimerkiksi laatimalla raamisopimuksia työntekijöiden turvaksi.

Työntekijöiden tulisi myös pystyä valittamaan suoraan tehtaan asiakasyrityksille siten, ettei tehtaan johtoporras pääsisi sensuroimaan valituksia.

EU ei vaadi, että sen ulkopuolelta tulevissa tuotteissa tulisi ilmoittaa valmistajamaata. Mitä siis voi tehdä yksittäinen kuluttaja?

”Kuluttaja voi kysyä kaupalta tietoja tuotteen valmistuksesta. Ostoboikotteja emme sen sijaan suosittele. Niissä käy helposti niin, että yritys siirtyy käyttämään uutta alihankkijaa ja lopulta boikotin hinnan joutuvat maksamaan asiakkaan menettäneen tehtaan työntekijät.”

Moilala pitää tärkeänä sitä, että tehtaisiin pyritään luomaan pitkäaikainen suhde, jossa kaikki osapuolet sitoutuvat parantamaan työoloja.

Kuluttajat ovat yhä erityisen huolissaan lapsityövoimasta, vaikka huomattavasti laajempi ongelma ovat kuitenkin aikuisten työntekijöiden huonot työolosuhteet.

Kommentti: Haloo, kuuleeko omistaja?

Yksittäisen kuluttajan on vaikea vaikuttaa yritysten toimintaan. Voisiko vaikuttamisen tie kulkea yritysten omistajien kautta?

Moni tunnettu urheilija omistaa osia urheiluyrityksistä. Esi-merkiksi entinen hiihtäjä Harri Kirvesniemi on Karhun suurimpia omistajia ja alppihiihtäjä Kalle Palander on Haltin pienomistaja. Mitä jos urheilijan ihailijat ottaisivat yhteyttä suosikkiinsa ja ilmaisisivat huolensa niiden köyhien työntekijöiden puolesta, jotka valmistavat vaikkapa Palanderinkin sponsorivaatteet?

Entä voisivatkohan kantaa ottaa myös kaikki vakuutusyhtiö Ilmarisen tai Nordea-pankin asiakkaat? Ilmarinen omistaa osan Exel Sports Oy:tä ja Nordea on Amer Sports Oyj:n suurin yksittäinen omistaja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Ja tehokkain järjestö on…

Tiedätkö mikä on Suomen tehokkain järjestö? Tuskin. Mutta Yhdysvalloissa toimivia järjestöjä laitetaan järjestykseen jo useammankin arvioijan toimesta.

Järjestöjen rankkaajista tunnetuin on Charity Navigator -nettisivusto, joka asettaa järjestöt järjestykseen niiden tehokkuuden mukaan. Parhaiten raha-asiansa hoitaville on luvassa neljä tähteä, paarioille yksi. Tiedot kerätään järjestöjen vuosittain verottajalle tekemistä selvityksistä.

Järjestökentällä liikkuvat suuret rahat. Kymmenen suurimman yhdysvaltalaisjärjestön kulujen yhteenlaskettu summa ylsi 10 miljardiin dollariin viime vuonna. Yksin Amerikan punaisen ristin vuoden 2007 budjetti ylitti viisi miljardia dollaria.

Sivusto julkaisee myös erilaisia top ten -listoja. Kaikki listaukset eivät ole niille päässeiden kannalta mairittelevia: listoja on julkaistu niin tehottomimmista varainhankkijoista, ylipalkatuimmista järjestöpomoista kuin suurimmista hallintokuluistakin.

Sivusto on suunniteltu palvelemaan lahjoittajia, jotka haluavat valita rahoilleen mahdollisimman tehokkaan kohteen. Yhdysvalloissa voittoa tavoittelemattomille järjestöille suunnatuista lahjoituksista voi saada verohelpotuksia, ja lahjoituksia käytetään osana verosuunnittelua.

Sivusto arvioi vain sellaisia järjestöjä, joiden kotipaikka on Yhdysvalloissa ja jotka ovat toimineet vähintään neljä vuotta. Järjestöt voivat toimia kansainvälisesti.

Charity Navigatorin tapa arvioida järjestöjen tehokkuutta on saanut osakseen myös kritiikkiä: arvioissa painotetaan ennen kaikkea rahankäytön ja varainkeruun tehokkuutta. Itse toiminnan sisältöön tai tehokkuuteen ei sivuston arvio yllä.

Sitä, kuinka hyvin yksittäinen järjestö pystyy maailmaa parantamaan, ei sivusto pyrikään pukemaan numeroiksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Etelä-Amerikka katkoo elintarvikeriippuvuuden kahleita

”Kansa, joka ei pysty tuottamaan ruokaansa, on aina jonkun orja.”

Näin lausui latinalaisamerikkalaisen kansallisvaltion isä José Martí 1800-luvun lopulla.

Mikään kansa ei todellakaan ole pystynyt olemaan suvereeni, kulkemaan omin jaloin, kehittymään sosiaalisesti tai rakentamaan omaa kulttuuriaan ja sivilisaatiotaan tuottamatta itselleen välttämätöntä ravintoa.

Ilmiö on totta myös käänteisesti. Poliittisessa taistelussa taloudellisten ja geopoliittisten etujensa puolesta valtiot ja yhteiskuntaluokat ovat aina käyttäneet ruokaa aseena ihmisten alistamisessa.

Yhdysvallat on käyttänyt ruoan tuotantoa systemaattisesti ylivaltansa välineenä 50 viime vuoden aikana. Ensin se tarjoaa ruokaa apuna tai ostettavaksi. Näin muokataan ruokailutottumuksia ja rakennetaan riippuvuutta, johon ovat joutuneet kymmenet kansat Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Keino on ikivanha: annetaan kaloja, jottei väki ryhdy itse kalastamaan.

Maatalousteollinen kapitalismi ajaa hallitsemansa tuotantoteknologian avulla viljelijät kaikkialla omaksumaan samat monokulttuuriset menetelmät, koneistamisen ja myrkyllisten kemikaalien käytön.

Käytännössä koko maailma on joutunut tällaisen maataloudellisen riiston armoille. Se on nimetty sympaattisesti vihreäksi vallankumoukseksi.

Todellisuudessa kyse on vastavallankumouksesta. Miljoonat viljelijät kaikkialla maailmassa on alistettu riippuvuuteen, joka pakottaa heidät ostamaan tuotantopanoksensa ylikansallisilta yhdysvaltalais- ja eurooppalaisyhtiöiltä.

Tuhoisa tekniikka ei kunnioita luontoa. Tuotetuissa elintarvikkeissa on korkeita myrkkypitoisuuksia, jotka voivat sairastuttaa kuluttajat. Lisäksi nämä käytännöt lämmittävät maapalloa ja edistävät ilmastonmuutosta.

Monissa maissa, kuten Brasiliassa, maatalous on liikenteen ohella kasvihuoneilmiön pääsyyllinen.

Latinalaisen Amerikan maista erityisesti Venezuela on joutunut Yhdysvaltain politiikan uhriksi. Vaikka maalla on edellytykset tuottoisaan maatalouteen, se on öljytulojensa vuoksi ajautunut tuomaan 85 prosenttia elintarvikkeistaan ulkomailta.

Tilanne on saanut Venezuelan presidentin Hugo Chávezin valmistelemaan yhdessä maatyöläisten kansainvälisen Vía Campesina -järjestön kanssa hankkeita, jotka vähentäisivät riippuvuutta ja parantaisivat omavaraisuutta.

Ensi askeleena maataloustieteen opetusta uudistetaan ekologisemmaksi. Se tähtää terveellisten elintarvikkeiden tuotantoon ilman myrkkyjä. Yli 200 nuorta koko maanosasta osallistui vuoden mittaiseen kokeiluun.

Sen jälkeen Chávez vahvisti äskettäin Paulo Freiren latinalaisamerikkalaisen maatalousekologisen laitoksen perustamisen. Se toimii valtion pakkolunastamalla suurtilalla Barinasin kunnassa. Tämä vallankumouksellinen opinahjo kouluttaa maatyöläisten jälkeläisiä koko maanosasta agronomeiksi, joiden päämääränä on elintarvikeomavaraisuus.

Samaan aikaan organisoidaan vuorovaikutusta muiden maanosan oppilaitosten kanssa. Hyviä kokemuksia on Meksikosta, Nicaraguasta, Ecuadorista, Boliviasta, Paraguaysta ja Chilestä.

Täällä Brasiliassa Vía Campesinan jäsenjärjestö Maattomien maatyöläisten liike (MST) kehittelee kahta aloitetta.

Olemme luomassa tieteellistä perustaa kansojemme elintarvikeomavaraisuudelle samassa yhdentymisen hengessä, joka ohjaa Amerikkojen bolivarilainen vaihtoehto -järjestöä (Alba). Se syntyi vastareaktiona Washingtonin ylivaltaan alistetulle Alca-vapaakauppa-alueelle.

Toimintamme on vastaveto maatalous-teolliselle kapitalismille, joka tavoittelee vain voittoa hinnasta piittaamatta. Taistelusta tulee ankara ja pitkä, mutta luotamme siihen, että kansat ymmärtävät mitä on pelissä, ja luonto kostaa voitonhimoisille riistäjille.

Kirjoittaja on Brasilain Maattomien maatyöläisten liikkeen (MST) ja Vía Campesina Internacionalin jäsen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Nautinnon tuska

Jokin aika sitten televisiossa kyseltiin ihmisiltä ladun varrella, kiinnostiko heitä, mistä heidän hiihtovälineensä olivat peräisin. Kysely liittyi Finnwatchin selvitykseen, jonka mukaan suomalaiset urheilualan yritykset eivät tunne tuotteidensa tuotanto-olosuhteita riittävän hyvin. Yksi hiihtäjä totesi ykskantaan, että ei kiinnosta. Tärkeintä on se, että suksi luistaa.

Samoihin aikoihin lähetetyssä ruokaohjelmassa tähtikokki ilmoitti, että hänelle ruoan tarina alkaa kaupan hyllyltä. Siis vaikkapa sisäfileen historia alkaa lihatiskiltä.

Reagoin näihin näkemyksiin kahdella vastakkaisella tavalla. Toisaalta närkästyin: minusta tuntui käsittämättömältä, että joku voi sulkea ymmärryksensä kaikelta siltä, mikä ei tuotteessa tunnu, näy eikä maistu. Miten kenellekään voi olla salaisuus, että kehitysmaihin siirrettyyn tuotantoon saattaa liittyä kurjia työoloja ja lapsityövoiman hyväksikäyttöä? Ja kuka voi enää olla ajattelematta niitä kärsimyksiä, joita eläintuotteiden saattaminen kaupan hyllylle on vaatinut?

Toisaalta ajattelin, että yksinkertainen ilo käy mahdottomaksi, jos aina täytyy ensin pohtia kaikkia niitä mahdollisen tuhon ja kärsimyksen lonkeroita, joita viattominkin tavara raahaa perässään. Onko edes mahdollista pitää mielessä epäilyttävien raaka-aineiden ja valmistajien loputtomia luetteloita? Ja mitä seuraa siitä, että jokaisesta pienestä valinnasta tulee päättymättömien pohdintojen kohde?

Supermarketissa ei voi olla ajattelematta sääilmiöiden kaoottisuutta kuvaavaa perhosefektiä: perhosen siiven isku Brasiliassa vaikuttaa hirmumyrskyn syntyyn pohjoisella pallonpuoliskolla. Mitä kaaosteoreettisia vaikutuksia mahtaa olla sillä, että ostin suihkusaippuan jossa lukee Sodium Laureth Sulfate, kun minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tuo aine on?

En enää osaa nauttia ruoasta samalla tavalla kuin ennen. Tuntuu siltä, että tv-kokin rajallinen näkökyky olisi edellytys kulinaarisille nautinnoille. Ja laajemminkin sille, että voisi elää voimakasta, myöntävää elämää, joka ei olisi jatkuvan huonon omantunnon lamauttamaa.

Vastuullista ihmistä on alkanut vähitellen edustaa tyyppi, joka sanoo kuluttamiselle ja nautinnolle ”ei” ja elää kieltäymyksessä ja askeesissa. Tuon asenteen viehätys on helppo ymmärtää, sillä se tarjoaa selkeän vaihtoehdon arkisten valintojen kaaokselle.

Mitään uutta ja vahvaa ei kuitenkaan voi syntyä pelkällä ”eillä”. Kysymys kuuluukin, miten löytää voimalle ja ilolle paikka kulttuurissa, jossa jokainen myöntö on potentiaalisesti epäilyttävä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008

Gallup: Muuttuva kehitys

Kysymykset:

1. Mikä on mielestäsi suurin muutos Suomen kehitysyhteistyössä viimeisen 20 vuoden aikana?
2. Mikä on seuraava iso ”trendi” Suomen kehityspolitiikassa?

Risto Isomäki

Kirjailija ja aktivisti

1. Suurin muutos Suomen kehitysyhteistyössä ovat olleet ulkoministeriön suuret organisaatiouudistukset. Niiden myötä ulkoministeriöstä lakkautettiin virkamiesten mahdollisuus erikoistua kehitysyhteistyötehtäviin. Kaikki ovat nyt samassa diplomaattikarriäärissä. Tämä oli hyvin vakava virhe, sillä onnistunut diplomatia ja onnistunut kehitysyhteistyö vaativat hyvin erityyppisiä lähestymistapoja ja erilaista osaamista.

2. Seuraava suuri trendi on planeetan ylikuumenemisen vastainen taistelu. Teema on tietysti sanahelinän tasolla ollut jo Rion kokouksesta saakka yksi Suomen kehitysyhteistyön painopistealueista, mutta todellisuudessa Suomen rahoittama kehitysyhteistyö on tähän asti pääsääntöisesti lisännyt kasvihuonekaasujen päästöjä.

Nyt kun mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa, Itämeri jäi ensimmäisen kerran jäätymättä ja Jäämeri uhkaa vapautua kelluvista jäistä kesäisin jo vuonna 2020 tai 2030, asiaan aletaan suhtautua ihan toisenlaisella vakavuudella. Sitä paitsi ilmansaasteet tappavat jo kolmannessa maailmassa paljon enemmän ihmisiä kuin aliravitsemus, ja vesipula on toinen kasvava ongelma. Näitä voidaan vähentää samoilla keinoilla, joilla torjutaan ilmaston lämpenemistä.

Päivi Ahonen

Projektipäällikkö, Finnish consulting group

1. On opittu antamaan vastuuta yhteistyökumppaneille, kehitysmaiden valtionhallinnon päättäjille ja yhteisöjen ja järjestöjen kumppaneille. On opittu tekemään yhteistyötä samassa maassa kehitysyhteistyötä tekevien kahdenvälisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa. Nämä ovat suuria muutoksia verrattuna kehitysyhteistyön alkuvaiheisiin, jolloin avulla tuettiin paljon kehitysmaiden infrastruktuurin rakentamista ja avunantajat kantoivat suurimman vastuun projektien toteutuksesta ja hallinnosta.

2. Menetelmällisesti suurin muutos koskee siirtymistä projekteista sektori- ja budjettitukeen. Tukimuodot ovat tiivistäneet avunantajien välistä yhteistyötä maatasolla, ja maat ovat voineet oppia toistensa kokemuksista.

Menetelmiä tullaan jatkuvasti uudistamaan, jotta voidaan vastata akuutteihin tarpeisiin, muun muassa ilmastonmuutoksen torjumiseen ja sodista kärsineiden maiden tukemiseen.

Kehitysyhteistyön lisääntyvä kansainvälistyminen vaikuttaa tulevaisuudessa yhä enemmän Suomen linjauksiin. Todennäköisesti Suomi jatkaa liittoutumista niin sanottujen Nordic Plus -maiden kanssa ja kehitysyhteistyön avunantaja- ja saajamaiden väliset yhteiset sopimukset ja sitoumukset lisääntyvät.

Juhani Koponen

Kehitysmaatutkimuksen professori, Helsingin yliopisto

1. Suurin muutos on ollut Suomen kehitysyhteistyön sisällön valtavirtaistuminen kansainvälisen developmentalistisen kehitysideologian mukaiseksi. 1980-luvun lopulle asti Suomi kulki pitkälle omia teitään, tuki huolellisesti valittuja maita, joiden politiikka sai vapaasti vaihdella kunhan samalla voitiin ajaa myös omia lyhyen tähtäyksen (ulko)poliittisia ja taloudellisia etuja. Nyt Suomi vaatii samaa tiukkaan markkinatalouteen perustuvaa niin sanottua hyvää politiikkaa kuin kaikki muutkin ja laulaa köyhyyden vähentämisen, kumppanuuden ja omistajuuden kuorossa.

2. Vuoden 2007 uudesta kehityspoliittisesta ohjelmasta kuultavat vanhat suomalaiset äänenpainot, luonnontaloudellisen kestävyyden vaatimuksilla terästettyinä. Kuinka ja missä määrin ne toteutuvat ja kantavatko ne isoksi trendiksi asti, on toinen juttu. En erityisesti välittäisi että kantaisivat. On aivan terveellistä harjoittaa omaa ajattelua eikä vain peesata Maailmanpankin ja muiden isojen poikien vanavedessä, mutta mahdollinen paluu 1980-luvun kuvioihin on visio, jonka en soisi toteutuvan. Monimuotoisuuden lisääntyminen olisi hieno trendi, mutta se ei saa tapahtua lyhytnäköisen oman edun tavoittelun ehdoilla.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2008