Victor Arriagan, 23, katse kiertää ympäri nuorisokeskus La Casa Jovenin luokkahuonetta. On kuin hän yrittäisi hakea tukea sen seiniä koristavista valokuvista. Pian hän osoittaakin kuvaa, jossa iloisen näköinen nuori mies nauraa linja-autossa. Hän oli Arriagan hyvä kaveri. Nyt hän on kuollut.
”Hänellä oli tatuointeja naamassaankin”, Arriaga kertoo yrittäen väistellä kysymystä.
Mitä sinä teit jengissä ollessasi?
”Enhän minä voi kertoa mitä kaikkea olen tehnyt?” Arriaga pudistelee päätään epäuskoisena.
Arriagan tarina on ”se tavallinen tarina” Guatemalan nuorisojengiläisten keskuudessa. Arriaga ei koskaan tuntenut äitiään, isä meni uusiin naimisiin ja äitipuoli vihasi häntä. Pikkupojasta pitäen hän työskenteli aamupäivät paikallisessa kauppahallissa lattianlakaisijana ja tavaroiden myyjänä. Iltapäivisin hän kävi koulua.
Kotona isällä oli tapana sitoa poikansa kädet ja hakata tätä auton moottorista irrotetulla kettingillä.
”Minua neuvottiin ilmoittamaan isästäni poliisille. Mutta ei lapsi ilmoita, että hänen vanhempansa ovat rikollisia!” Arriaga huudahtaa.
Nyt hän vihaa isäänsä sydämensä pohjasta.
”Kerran melkein tapoin hänet. Työnsin aseen vasten hänen kasvojaan ja pidin häntä siinä paikoillaan. En kuitenkaan laukaissut”, Arriaga mumisee.
Yhdeksänvuotiaana Arriaga ryhtyi viettämään aikaansa nuorisojengeissä. Myöhemmin hän ajatui mukaan Los Angelesista liikkeelle lähteneeseen Mara 18 -jengiin.
Mara 18 tunnetaan erityisen väkivaltaisena ryhmänä.
”No hyvä on, minä kerron mitä tein jengissä. Minä tapoin, raiskasin, varastin ja poltin kaikkia mahdollisia huumeita”, Arriaga kertoo.
Hänen ilmeensä jähmettyy ja harhaileva katse on muuttunut järkähtämättömäksi silmiin tuijotukseksi. Epävarmuus tuntuu kadonneen kuin tuhka tuuleen.
”Jengissä kaikki perustuu hengissä säilymiseen. Tappaessa ei loppujen lopuksi ajattele yhtään mitään. Tai ainoa ajatus on, että paikalta pitää paeta nopeasti. Joskus siitä saa jopa mielettömät fiilikset.”
Mahdollisuuksia etsimässä
Arriaga ei pidä siitä, että häntä kutsutaan nimellä la mara kuten Väli-Amerikan nuorisojengiläisiä yleensä kutsutaan.
Termi vakiintui nuorisojengiläisten yleisnimitykseksi 1980-luvulla, kun El Salvadorin sisällissotaa paenneet pakolaiset järjestäytyivät Mara Salvatrucha -jengiksi Los Angelesin ghetoissa. Nykyisin MS on kansainvälinen ryhmä, joka on levittäytynyt Väli-Amerikan ja Yhdysvaltojen lisäksi myös ainakin Espanjaan.
Sosiologit määrittelevät mara-jengien koostuvan 13-22-vuotiaista nuorista. Jengiläiset ovat pääasiallisesti poikia, mutta tyttöjen osuus on kasvussa. Marojen toimintaa johtaa yleensä aikuisista koostuva järjestäytynyt rikollisryhmä, joka käyttää maroja välineinään likaisen työn tekemisessä.
Guatemalan Alliance for the Prevencion of Crime -järjestön (APREDE) koordinaattori Emilio Gouboud arvelee Guatemalassa olevan tällä hetkellä noin 160000 nuorisojengiläistä.
La Casa Joven on hänen aseensa kasvavaa ongelmaa vastaan.
”Koko projekti sai alkunsa omasta kokemuksestani, kun 1990-luvulla jouduin poliittisista syistä vankilaan El Salvadorissa. Huomasin, että nuorille vankilatovereilleni ei koskaan ollut annettu mahdollisuutta normaaliin elämään”, Gouboud selittää karhealla äänellä ja sytyttää tupakan.
Gouboud pääsi vankilasta marraskuussa 1997. Seuraavana päivänä hän sai työpaikan El Salvadorin rangaistuslaitosten kulttuuri-ja urheilutoiminnan johtajana. Vuonna 1998 hän organisoi maailman ensimmäiset, ja toistaiseksi ainoat, vankilaolympialaiset.
Palattuaan Guatemalaan Gouboud ryhtyi perustamaan nuorisorikollisuutta vastaan työskentelevää APREDE-projektia. La Casa Joven avattiin helmikuussa 2004 ja avajaisiin osallistui itse Guatemalan presidentti.
Supermiehiä ilman itsetuntoa
Hiukan yli vuosi sitten Victor Arriaga ryhtyi rakentamaan elämäänsä uusiksi. Muutokseen motivoivat hänen 3-vuotias poikansa ja vuoden vanha tyttärensä.
”Haluan antaa heille kaiken, mutta tiedän, että en kykene siihen”, hän sanoo.
Arriaga on kuitenkin toistaiseksi pysynyt kaidalla tiellä. Hänellä on ollut muutamia kuukausia työpaikka varastomiehenä. Työpaikan hän sai La Casa Jovenin kautta.
”Tatuointien takia työpaikkaa on vaikea saada. La Casa Jovenin kautta järjestetyssä työpaikassa on helpompaa, koska työnantaja tietää jo menneisyydestäni”, Arriaga kertoo.
Perinteisesti marat ovat identifioineet itsensä tietyn jengin jäseniksi tatuointien avulla. Myös poliisit ovat reagoineet tatuointeihin, ja seurauksena on, että yhä harvempi uusi mara tatuoi itsensä.
La Casa Jovenissa nuorten ohjaus joudutaan usein aloittamaan aivan elämän perusasioista. Parikymppiset pojat eivät välttämättä osaa syödä haarukalla vaan kahmivat ruokaa lautaselta sormillaan. He eivät ehkä ole koskaan käyttäneet saippuaa.
Ohjelman seuraavassa vaiheessa heille kerrotaan itsetunnosta.
”Nämä pojat uskovat olevansa ramboja ja supermiehiä, mutta toisaalta heillä ei ole lainkaan itsetuntoa”, Gouboud kertoo.
La Casa Jovenissa kerrotaan myös jumalasta. Kysymys ei ole käännytystyöstä, vaan Gouboud yksinkertaisesti on huomannut, että jumalasta keskusteleminen auttaa nuorisojengiläisiä kohti eheämpää minuutta. Jumalasta puhutaankin La Casa Jovenissa yleisesti. Jokainen voi itse päättää, minkä uskontokunnan jumalaa haluaa ajatella.
”Opetamme nuorille kaksi asiaa. He ovat tottuneet ajattelemaan jumalaa rankaisijana. Me kerromme armollisesta jumalasta. Toisekseen, heidän täytyy oppia, että saadakseen anteeksi heidän täytyy ensin kyetä antamaan anteeksi ennen kaikkea itselleen”, Gouboud sanoo.
Köyhien protesti
Kaikki eivät jaa Gouboudin innostusta.
”Kuinka monta nuorta tällainen paikka kuin La Casa Joven pystyy auttamaan? Muutamaa kymmentä ehkä?” kysyy Romeo Lucas Medina, psykiatri ja Guatemalan psykiatriliiton johtaja.
”Minun on vaikea nähdä, kuinka nämä nuoret kykenisivät kasvamaan henkisesti tasapainoisiksi aikuisiksi”, hän tyrmää.
Guatemalan sisällissota päättyi virallisesti 1996, mutta Lucas Medinan mielestä sotaa käydään yhä edelleen. Sota ei ole loppunut, koska Guatemalan väestön tilanne ei ole parantunut.
”Las maras on sosioekonomisen protestin tuote”, hän toteaa.
Lucas Medinan mukaan nuorten jengiytyminen liittyy yhteiskunnan arvojen muutokseen ja kaupungistumiseen. Guatemala Cityn ympärille syntyneissä köyhissä slummeissa eivät perinteisesti tärkeät perhearvot enää päde. Nuoret, jotka eivät ekonomisesti ja henkisesti kykene elämään kaupungistumisen tuomien uusien vaatimusten mukaista elämää, luovat omat ryhmänsä ja sääntönsä sen marginaaleihin.
Nuorisojengiin liittyminen onkin usealle nuorelle varteenotettava ekonominen selviytymiskeino. Kahden tunnin ryöstökeikka saattaa tuottaa maralle saman verran rahaa kuin hän tienaisi kuukausipalkkaa työpaikassa, joita hänen sosioekonomisesta taustastaan lähtöisin olevalle nuorelle on Guatemalassa tarjolla.
Lucas Medinan mielestä viimeisten kymmenen vuoden aikana ongelma on pahentunut. Guatemalan valtiolla ei ole rahaa taistella köyhyyden tuomia perusongelmia kuten puutteellista hygieniaa ja sen tuomia fyysisiä sairauksia vastaan saati sitten korjata köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen tuomia henkisiä vaurioita.
”Hallituksella on psyykkistä terveyttä tukevat ohjelmansa, mutta ei rahaa niiden toteuttamiseen. Esimerkiksi suurella osalla maroista voisi varmasti diagnosoida masennuksen, mutta meillä ei ole mekanismeja tällaiseen”, hän toteaa.
12-vuotiaana vankilaan?
Henkisten ongelmien sijaan Väli-Amerikan poliitikot puhuvat mieluummin lainsäädännöstä. Jenginuorista on kehkeytynyt tehokas vaalikampanja-ase poliitikoille.
Guatemalassa pohditaan tällä hetkellä lainsäädännöllisiä keinoja, joilla mara-ongelmaan voitaisiin puuttua. Partido Patriota -puolue on jättänyt Guatemalan hallitukselle esityksen lakiasetuksesta, joka helpottaisi nuorisojengiläisten tuomitsemista. PP ehdottaa, että jo kaksitoistavuotiaita maroja tulee käsitellä lain edessä aikuisina.
Gouboud vastustaa ”kovan käden”-linjaa. Pelkästään tuomioihin perustuva taktiikka ei pureudu ongelman taustoihin ja ainoastaan lisää väkivaltaa.
”Kovan käden” linjaa vuodesta 2003 vetänyt El Salvadorin presidentti Elías Antonio Saca onkin todennut valtionsa epäonnistuneen jengien kitkennässä. Uusien lakien avulla marat katosivat kaduilta, mutta rikollisuus ja murhat lisääntyivät.
Väkivaltaankin tottuu
Roberto Carlos Ortiz Lopez, 22, asuu Guatemala Cityssä, Zona 18:lla. Alkuvuodesta Zona 18 nousi Guatemalan uutisotsikoihin, kun bussikuskit kieltäytyivät ajamasta alueelle iltaisin. Zone 18:lla tehtiin viime vuonna 160 murhaa.
Ortiz Lopezia väkivalta ei kuitenkaan pelota, onhan hän entinen mara. Nyt hän käy La Casa Jovenissa, koska hän haluaa heittää hyvästit lähes kymmenen vuotta kestäneelle jenginuoren uralleen.
”Minusta oli mukavaa aiheuttaa häiriötä. Oli upea tunne kävellä kadulla, sotkea seiniä ja kantaa mukana asetta. Se oli kuin olisi vihdoinkin voinut olla oma itsensä. Oli valtaa ja turvallinen olo”, hän sanoo.
Ortiz Lopezille turvaa toi väkivaltaan tottuminen.
”Jos kaksi eri jengin jäsentä joutuu vastakkain, joko tapat tai tulet tapetuksi. Elämä on vaarallista ja maskuliinisuutta pitää korostaa jatkuvasti. Mutta väkivaltaan tottuu, koska sitä on joka puolella. Olen kasvanut siihen, että ihmisiä tapetaan ja sen jälkeen ollaan niin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut”, Ortiz Lopez kertoo.
Hän kuitenkin uskoo muutoksen olevan mahdollinen, vaikkakin vaikea. Tulevaisuudesta kysyttäessä hän kangertelee sanoissaan.
”Jos saisin toivoa ihan mitä tahansa, haluaisin perustaa oman yrityksen ja tulla isäksi”, hän saa ujosti sanotuksi.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2005