Näkökulmat

Aitoa sademetsän viagraa

Bonanzan kaivoskaupungissa Nicaraguassa hymyilee neljä tyytyväistä kehitysyhteistyöntekijää. Olimme saapuneet esittelemään ensimmäistä mayangna-alkuperäiskansan kielellä julkaistua keittokirjaa.

Aineistoa oli kerätty muutaman kuukauden ajan, ja saimme nyt esiteltäväksi kivasti taitetun kirjan kahdella kielellä: mayangnaksi ja espanjaksi. Opus oli kustannettu osana kulttuurien välistä kaksikielisyysohjelmaa.
Marko Lehto
Mayangna-kansaa saapui talon täydeltä, ja aloitimme tilaisuuden perinteisesti kansallishymnin kuuntelulla. Tätä seurasivat juhlapuheet, joissa kehuimme itseämme edistyksellisinä rahoittajina, aineistoa keränneitä työntekijöitä pyyteettömästä uhrautumisesta vaikeissa olosuhteissa ja kohderyhmää aktiivisesta osallistumisesta.

Kun vihdoin annoimme puheenvuoron juhlakansalle, nousi kylän vanhus pystyyn ja ilmoitti tulleensa petetyksi.

”Tämänkö takia opettelimme lukemaan omalla kielellämme? Vain huomataksemme, ettei kielellämme ole painettu muuta kuin omia reseptejämme? Jos tämän olisin tiennyt, olisin käyttänyt lukutaidon hankkimiseen uhraamani ajan hyödyllisemmin hyväkseni. Minua on petetty!”

Yliopiston rehtori kysyy mieheltä, mitä hän sitten haluaisi lukea. Millaisia teoksia väestö haluaisi julkaista omalla kielellään? Kysymystä seuraa pitkä neuvottelu mayangnoiden keskuudessa, kunnes vanhus nousee ylös uudestaan.

”Yamahan perämoottorin huoltokirja olisi tarpeen. Kukaan ei kylässä ymmärrä sitä espanjankielistä versiota.”

Niin sanotut osallistavat metodit tuntevina kehitysyhteistyöntekijöinä lupaamme ottaa heidän toiveensa huomioon tulevaisuudessa ja palaamme jälleen keittokirjan pariin. Onko siitä naisille hyötyä vai olisiko teoksen arvo siinä, että se tallentaa perintötietoa ja kulttuurihistoriaa?

Naisia kysymys naurattaa. Eihän kenenkään tarvitse omia reseptejään lukea, sillä kaikkihan ne osaavat osana suullista perintöä, joka kulttuurissa siirtyy äidiltä tyttärille. Tähän väliin yritän väkisin murjaista vitsiä, että nythän olisi miehilläkin mahdollisuus ryhtyä kokkailemaan. Ketään ei naurata, sillä kukaan ei ole koskaan nähnyt mayangna-miestä kokkaamassa eikä pidä sellaista näkyä edes mahdollisena. Kehitysyhteistyöntekijältä taitaa puuttua paikallistuntemusta, todetaan.

Yleisen hälinän lopettaa nuori mayangna-opiskelija. Hän kertoo lukeneensa alkuperäiskansojen tekijänoikeuksien ryöstämisestä, ja tässä on hänen mielestään kyse juuri siitä. Mayangna-kansan yhteisöllistä omaisuutta ollaan siirtämässä muihin käsiin. Kohta kuka tahansa voi ilmoittaa omistavansa tekijänoikeudet näihin kulinaristisiin nautintoihin.

Vauhtiin päästyään opiskelija esittää kirjojen takavarikoimista, sillä niiden painamiseen ei ollut yhteisön lupaa. Yksittäiset haastateltavat, jotka olivat suostuneet antamaan tietoa ilman kyläyhteisön lupaa, olivat toimineet väärin. Resepteissä on kyse yhteisöllisestä omaisuudesta, jonka julkaisemiseen tarvittaisiin yhteisön yhteinen suostumus.

Kirjan toimittajat ryhtyvät rauhoittamaan tilannetta ilmoittamalla illallisen olevan valmiina. Saisimme maistaa mayangna-kansan ylpeyttä, kärvennettyä sikaa riisipuurossa ilman mausteita.

Emäntä hymyilee minulle ja täyttää lautaseni. Muutkin seminaariin osallistujat – vaimoani lukuunottamatta – hymyilevät, sillä sianpaloja oli riittänyt jokaiseen annokseen. Vaimoni siirtää huomaamattani sianpalat lautaselleni, enkä pysty pakenemaan, sillä olen uteliaiden kyläläisten piirittämänä. Kaikki haluavat kuulla kommenttini tästä ylellisestä herkusta. Muistan syöneeni jotain vielä vaikeammin nieltävää 10 vuotta sitten Ararat-vuoristossa, jossa meille tarjottiin lasikaupalla härskiintynyttä kokkelipiimää. En sitä kuitenkaan kerro kokille.

Lopulta lautaset saadaan tyhjiksi ja väki poistuu joelle. Kirjat menevät kivasti kaupaksi, ja opiskelijakin vie muutaman mukanaan. Yamaha-perämoottorit käynnistyvät ilman huoltokirjaa, ja kaikki pääsevät kotimatkalle. Palaan vaimoni kanssa hotelliin vatsa riisistä turvonneena.

Myöhemmin synnytyslääkäri Managuassa laskee vaimolleni päivää, jolloin poikamme oli saanut alkunsa. Päivä osuu juuri meidän yhteiselle mayangna-vierailullemme. Alan ymmärtää opiskelijan vaatimuksia reseptien patentoimisesta. Ehkä niissä sittenkin oli sitä alkuperäistä sademetsän viagraa.

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!