Eteläsudanilaisten maaliskuussa 1997 valtaaman kaupungin, Yein, laitakatua kävelee ryhmä naisia tynnyrit pään päällä. Suunta on kaupungista kylään. Ei enää Ugandaan tai entiseen Zaireen pakolaisiksi, vaan omaan, entiseen kotikylään.
Tässä ryhmässä ei ole miehiä tai — imeväisikäisiä lukuun ottamatta — lapsia: miehet ovat rintamalla, käymässä piakkoin ratkaistavaa taistelua Etelä-Sudanin itsemääräämisoikeudesta ja mahdollisesta itsenäisyydestä. Lapset on tällä erää jätetty sukulaisten hoteisiin Yein kaupunkiin, sen lähikyliin tai Ugandan puolella sijaitseviin pakolaisleireihin. Niistä palasi keväällä 1997 yli viisikymmentä tuhatta eteläsudanilaista Yein ympäristöön, kun kaupunki saatiin vallatuksi Sudanin islamilaisen rintaman joukoilta.
Kylä, johon naiset ovat matkalla ei oikeastaan ole kylä. Se on kylän paikka: sellainen, jollaisia näkyy peräjälkeen teiden vierillä matkalla Ugandan luoteiskolkan Kobokosta kohti Yein kaupunkia. Kylien paikalla törröttää hiiltyneitä savimajanrunkoja, sateen romahduttamia seiniä ja lukemattomia hylsyjä kuin häissä heitettyä riisiä tai viljaa. Kylänraitit pursuavat kaikesta huolimatta tulipunaisia, keltaisia ja violetteja kukkia, suurempia kuin gladiolukset ja pieniä kuin villineilikat, kuten piskuisen, hiiltyneen Longameren kylän raitilla, vuoren juurella.
— Se on Longameren kukka, kertoo maastoauton kuljettaja kun poimin yhden muistikirjani väliin.
Suhteellista turvallisuutta
Tynnyreitä kantavilla naisilla on rankka tehtävä: heidän on matkattava nälissään kymmenien kilometrien päässä sijaitsevaan törröttävän hiiltyneeseen kotiinsa. Siellä he laskevat tynnyrinsä tulevan majan nurkalle, rakentavat ensikodiksi kelpaavan majantapaisen, pehmittävät uudestaan sotavuosien aikana tiiviiksi junttautuneet ja rikkaruohon läpikasvamat peltotilkut, kätkevät niihin tynnyrin pohjalla mukana kannetut siemenet, etsivät lähimetsistä loppuja mangontähteitä, juuria ja muuta syötäväksi kelpaavaa, kunnes sitten pääsevät hakemaan lapset, ruokkivat heidätkin ja alkavat viljellä arkea kuten ennenkin.
Useimmat näistä naisista ovat menettäneet kaiken omaisuutensa: osa siitä jäi pakolaisiksi lähtiessä kotikylään, osa ryöstettiin matkalla Ugandaan tai Zaireen, osa jouduttiin myymään hengen pitimiksi leireissä, eikä sitä alun perinkään ollut paljoa. Jo pään päällä kannettavat peltitynnyrit ovat melkoisia aarteita: ne keräävät ja pitävät paljon elintärkeää eli jokseenkin puhdasta vettä.
Naisryhmän tehtävä on samantapainen kuin heillä oli vuosia sitten saapuessaan YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n perustamille leireille Pohjois-Ugandaan. Tosin siellä he saivat sinisen ”lainapeitteen” majansa tilapäiskatoksi, niukan mutta säännöllisen ruoka-annoksen, lasten koulut ja terveydenhuollon sekä jonkinasteisen turvallisuuden. Sinnekin näet iskivät Sudanin ääri-islamistisen hallituksen tukemat Ugandan pohjoisosien kapinalliset.
Kotikylässä odottaa näistä eduista vain yhtä suhteellinen turvallisuus. Etelä-Sudanin vapautusarmeijan SPLA:n voitto näyttää läheisemmältä kuin koskaan ennen ja Kansallisen Islamilaisen Rintaman joukot perääntyvät yhä pohjoisemmas, mutta siltä on näyttänyt monesti aiemminkin. Ja joukoistaan eksyneitä sotilasparkoja kuljeskelee nälissään ja naisen puutteessa metsissä siellä sun täällä.
Naiset diasporassa
Etelä-Sudanin naisilla on myös toinen, yhtä vankasti omaan maahansa kiinnittynyt todellisuus. Sadat tuhannet Etelä-Sudanin naiset elävät pakolaisina tai pakkosiirtolaisina naapurimaissa, etenkin Keniassa, Ugandassa ja Etiopiassa. Noin kaksi kolmannesta heistä asuu perheineen Ugandan pakolaisleireillä ja kolmannes pakkosiirtolaisina lähimaiden pääkaupungeissa, etenkin Nairobissa, Kampalassa ja muissa suuremmissa Itä-Afrikan kaupungeissa.
Eteläsudanilaisten vapautusliikkeen SPLM/A:n kansainvälisen keskuksen Nairobin alueella asuu kenties jopa satatuhatta eteläsudanilaista. Useimmat heistä elättävät itsensä tavallisina siirtotyöläisinä: rakennus- ja tietyömailla, maataloustöissä, siivoojina, palvelijoina, missä tahansa duunarin hommissa.
Nairobissa asuvat ja työskentelevät monet Etelä-Sudanin naisjohtajat, kuten SPLA:n johtajan John Garangin puoliso Rebecca Garang ja Uuden Sudanin Naisjärjestön NESUWAn Kenian yhdistyksen puheenjohtaja Grace Datiro.
Näiden naisten arki on nyt ulkoisesti kymmeniä kertoja helpompi kuin kotikyläänsä vaeltavan naisryhmän. Molempien tiilitaloissa on kaksi kerrosta, juokseva vesi, sisävessat ja monta huonetta. Kumpikaan ei näe nälkää, vaikka ruokkii ja kouluttaa isoja perheitä. Heillä on silti omat huolensa.
Grace Datiro tarjoaa autokyydin Garangien luo. Suuri rautaportti, jonka ulkopuolella on kaksi aseistettua vartijaa, avataan, ja ajamme pihaan, jossa on useita siviiliasuisia henkivartijoita. Tämä perhe on sotilaskohde.
Nairobin talot pullottavat
Garangien pihalle kerääntyy niin monia lapsia, etteivät ne kaikki voi mitenkään olla Rebeccan omia.
— Minulla on nyt huollettavanani kaksikymmentä lasta, joista kuusi on omiani ja muut vanhan isäni, äitipuoleni sekä kahden sisareni lapsia. Lapset voivat käydä täällä oppikoulua, jotka sota on tuhonnut Etelä-Sudanista. Jos koulutan vain omat lapseni, lankeaa näistä nyt kouluttamatta jääneistä lapsista ja heidän lapsistaan koituva taakka myöhemmin omien lasteni kannettavaksi.
— Kaikki Nairobin eteläsudanilaisten talot ovat pullollaan lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai haluavat heidät tänne kouluun. Tämä on hyvä ratkaisu, koska monet heistä olisivat muuten katulapsia.
Nairobin kaduilla vaeltelee paljon hyvin aggressiivisesti tavaraa ja rahaa vaanivia lapsia, joista vanhimmat ovat oikeastaan jo hyvin järjestäytyneitä rikollisia.
— Paine on suurimmillaan nyt, kun sota on kiivaimmillaan. Ja kun miehet ovat poissa, on koko taloudenhoidon, lasten koulutuksen ja kasvatuksen vastuu naisilla. Naiset kantavat myös elatusvastuun.
Itsenäisyys vaatii koulutusta Naisista on vastuun ottamisen myötä tullut myös päätöksentekijöitä, kertoo Rebecan ystävä ja työtoveri Grace Datiro.