El Alton naiset eivät kaipaa lahja-apua vaan pienluottoja

– Kaikki järjestöt ovat vuorotellen käyneet kysymässä mitä me haluamme. Mutta yksikään ei ole kuunnellut, sanoo Blanca Camacho, bolivialainen katukauppias ja kolmen lapsen äiti. Bolivian naisten viesti länsimaisille järjestöille on, että he haluavat itsenäistyä avustusjärjestöjen riippuvuutta aiheuttavasta lahja-avusta.

”La unión hace la fuerza”, ”yhtenäisyydessä on voima” lukee kissankokoisin kirjaimin huoneen seinällä. Huone on pieni, mutta siinä on tarvittavat penkit, pari pöytää ja hylly jossa esitteitä, ja pari hassua El Alton kaupungin naisten asemaa käsittelevää kirjaa, jotka joku kaupungin monesta naisjärjestöstä on lahjoittanut.

Jo kymmenen vuoden ajan joukko naisia – katukauppiaita, äitejä, naisjärjestöaktiiveja – on kokoontunut tänne pohdiskelemaan naisten asemaa ja strategioita sen parantamiseksi.

He kutsuvat itseään El Alton naisten koordinaatiokomiteaksi, CCMA:ksi (Comité Coordinador de Mujeres de El Alto). Nimen he muuttivat hiljattain. Vuosien ajan heidät tunnettiin ruoka-avun vastaanottajina.

– Emme halua vain ottaa vastaan. Haluamme tuottaa. Haluamme että meidän kykymme tuottaa itse, ja huolehtia omasta elämästämme tunnustettaisiin, sanoo Dora Cabrera, ryhmässä jo kymmenen vuotta toiminut nainen, äiti ja käsityöläinen.

Rakennesopeutus vei työpaikat

CCMA:n naiset ovat ehtineet osallistua monen eri apujärjestön toimintaan: kursseihin, askarteluryhmiin, tutkimuksiin. He ovat toimineet ryhmänjohtajina ja koordinaattoreina eri ryhmien kesken, ja pureutuneet El Alton naisten ja perheiden ongelmiin sekä teoriassa että käytännössä. Se on osa heidän todellisuuttaan, heidän jokapäiväistä elämäänsä.

El Alto on ongelmakaupunki 4 000 metrin korkeudessa, joka kärsii kylmästä ja kuivasta ilmastosta, kovista tuulista, tulvista ja täydellisestä kasvillisuuden puutteesta. Sen kasvu liittyy kiinteästi naapurikaupungin, Bolivian pääkaupungin La Pazin kasvuun.

La Paziin suuntautuva muuttovirta pysähtyy El Altoon, josta on tullut maan siirtolaisuuden keskus ja 9,2 prosentin vuosittaisella kasvuvauhdilla Latinalaisen Amerikan nopeimmin kasvava kaupunki.

El Alton kaupunki on arvioitu myös mantereen köyhimmäksi. Asukkaat kärsivät huonoista asuinoloista ja terveydenhuollosta sekä kehityksen puutteesta. Kaupunki kasvaa ilman mainittavaa suunnitelmaa, infrastruktuuri on surkea, koulutusjärjestelmä puutteellinen ja virallisen talouden tarjoamat työpaikat olemattomia.

Naisten mielestä ongelmat alkoivat 1980-luvun alussa. Kaupungistumisen kiihtyminen ja epävirallisen talouden kasvu liittyivät kiinteästi maailmanlaajuiseen taloudelliseen taantumiseen. Boliviassa tämä ilmeni lähinnä tinan kysynnän ja maailmanmarkkinahinnan romahduksena. Kaivosteollisuuden kärsimät ankarat vastoinkäymiset heijastuivat koko maan talouteen.

Seurauksena oli velkaongelman kärjistyminen, suurtyöttömyys ja hyperinflaatio, joka nousi 1980-luvun puolivälissä pahimmillaan 20 000 prosenttiin vuodessa. Kaivoksien sulkeminen johti valtavaan muuttovirtaan La Paziin ja El Altoon.

Naisten ongelmat kärjistyivät juuri 1980-luvun puolivälissä. Työttömyys lisääntyi, palkat laskivat, hinnat nousivat ja siten työtaakka kasvoi yhä painavammaksi. Naisten ilmoittama ajankohta osuu yhteen Bolivian talousuudistuksen kanssa, joka aloitettiin vuonna 1985 presidentti Victor Paz Estenssoron aloitteesta, Kansainvälisen valuuttarahaston ohjeiden mukaisesti.

Talouden rakennesopeutus tarkoittaa yksityistämistä, julkisen sektorin leikkauksia ja hintasäännöstelyn purkua. Kansan parissa, ruohonjuuritasolla uudistuksilla on vakavat seuraukset.

Naisten työt lisääntyivät

Tänä päivänä naisten vakavimmat ongelmat ovat tulojen hankkimisessa, työtaakan lisääntymisessä sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuneen väkivallan rajussa kasvussa.

– Nainen ei ole turvassa missään, ei edes omassa kodissaan, toteaa Dora Cabrera ja arvelee että taloudellinen tilanne ja varsinkin miesten suuri työttömyys ovat saaneet ihmiset pois tolaltaan.

– Mies joka ei voi osallistua perheensä elättämiseen ei ole mies. Jos hän jää tänne, hän selvittää tunteensa väkivalloin. Useimmat lähtevätkin muualle etsimään töitä.

Komitean naiset lähtevät purkamaan kokonaista ongelmavyyhtiä. Muuttuvassa taloudellisessa tilanteessa sukupuolten välinen työnjako on muuttumassa. Naisten harteille on kotitalouden hoitamisen lisäksi jäänyt vastuu myös perheiden toimeentulosta.

Virallisen sektorin työtarjonta on olematon, mikä on tarkoittanut miesten poismuuttoa työnhakuun ja naisten kasvavaa työpanosta, lähinnä epävirallisen talouden piirissä. Perheet hajoavat, naiset joutuvat ottamaan vastuun perheen elättämisestä ja työskennellessään kaiket päivät he joutuvat jättämään lapsensa heitteille.

– Lähdemme myymään aikaisin aamulla ja palaamme myöhään illalla. Emme me voi tietää missä lapsemme kulkevat ja mitä heille tapahtuu, sanoo Blanca Camacho, yksi ryhmän nuorimmista naisista, kolmen lapsen äiti.

Naisia huolestuttavat huumeet ja nuorten tyttöjen raiskaukset.

– Viime viikolla uutisissa kerrottiin, että kaksi poliisia oli raiskanut 14-vuotiaan tytön. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kertoo Blanca Camacho.

El Alton naiset järjestäytyivät

Boliviassa naiset ovat järjestäytyneet. He ovat ottaneet kohtalonsa omiin käsiinsä ja luoneet sosiaalisia ja taloudellisia turvaverkostoja helpottamaan talouslaman ja rakennesopeutusohjelmien aiheuttamia ongelmia.

El Altonkaan naiset eivät ole jääneet ihmettelemään tilannettaan. He ovat tottuneet siihen ettei heidän asioitansa hoida kukaan muu: lakot ja mielenosoitusmarssit ovat heille tuttuja toimintamuotoja.

– Silti meitä on aina kohdeltu kuin olisimme jollakin tavalla jälkeenjääneitä, kertoo Eleuteria Nina, entinen kaivostyöläinen, joka on itse osallistunut viiteen nälkälakkoon.

Naisten ja heidän perheidensä taloudellisen ja sosiaalisen tilanteen heikkenemistä on yritetty ratkaista lahjoittamalla elintarvikkeita. Rikkaista maista lahjoitettua viljaa ja muita elintarvikkeita jaetaan avustusjärjestöille ja naisryhmille tai ns. äitien kerhoille (Clubes de Madres). Juuri elintarvikkeiden lahjoitukset saivat naiset liikkeelle.

– Se on raivostuttavaa. Lahjoittamalla ruokaa avustusjärjestöt pitävät meidät riippuvaisina itsestään. Me tarvitsemme kyllä tukea, mutta sen täytyy olla tukea joka auttaa meitä auttamaan itseämme, toteaa Dora Cabrera.

Lokakuussa 1987 naisryhmät järjestivät El Altoon elintarvikkeita vastaanottavien naisten kokouksen, johon osallistui 94 järjestöä ja yhteensä 500 naista. Tapaamisen yhteydessä tuotiin esille naisten varsinaiset tarpeet ja avustusjärjestöjen holhoava asenne tuomittiin yksimielisesti. Seuraavana vuonna pidettiin uusi kokous, ja sillä kertaa osallistujia oli 1 500.

– Toisen kokoontumisen jälkeen perustimme El Alton kaupungin elintarvikkeita vastaanottavien naisten komitean. Halusimme palauttaa naisten omanarvontunteen ja syventyä elintarvikkeiden vastaanottamisen problematiikkaan, muistelee Blanca Camacho.

Ensi töikseen komitea laati avustusjärjestöille anomuksen, jossa vaadittiin riippuvuutta aiheuttavan elintarvikkeiden lahjoittamisen lopettamista. Tilalle toivottiin teknistä koulutusta sekä naisten osallistumista avustusohjelmien suunnittelemiseen.

Vuonna 1989 järjestettiin toistaiseksi suurin kokous, johon osallistui 4 500 naista kaikkialta Boliviasta. Viesti oli edelleen sama: etsittiin vaihtoehtoja holhoavalle ja riippuvuutta aiheuttavalle lahja-avulle.

”Auttajat asuvat hienostoalueella”

Naisten huoli laman aiheuttamasta perheiden hajoamisesta ja lahja-avun vaikutuksista on herättänyt huomiota sekä Boliviassa että ulkomailla. El Alto on tulvillaan feministisesti sävyttyneitä kansalaisjärjestöjä, jotka pyrkivät parantamaan naisten ja heidän perheidensä hyvinvointia. Elintarvikkeiden lahjoittaminen on nykyään enää pieni osa avusta.

Mutta El Alton naiset eivät näe asiaa näin yksiselitteisesti. CCMA:n naiset kritisoivat avustusjärjestöjä yhä ankarasti.

– Tilanteemme ei ole muuttunut näiden järjestöjen työstä huolimatta, sanoo Eleuteria Nina.

Hänen mukaansa naiset ovat edelleen riippuvaisia avusta ja yhtä köyhiä, elleivät peräti köyhempiä kuin aikaisemmin. Lapsille ei ole enää varaa antaa edes lasillista maitoa päivässä.

Naisten puheesta loistaa läpi valtava epäluulo avustusjärjestöjä ja näiden henkilökuntaa kohtaan.

– Me olemme toimineet ponnahduslautana niin monelle järjestölle. Meidän kustannuksellamme, meidän tiedoillamme ja työpanoksellamme he rikastuvat. Sitten he unohtavat meidät, Dora Cabrera sanoo katkerana.

Naisten mielestä avustusjärjestöjen toiminnan motiivina on oman edun tavoittelu.

– He rikastuvat työllään, matkustelevat ja vaihtavat vaatteitakin päivittäin, sanoo Eleuteria Nina käärmeissään.

– Hehän asuvat Calacotossa ja Achumanissa, La Pazin hienostokaupunginosissa. Eivät he tunne meidän todellisuuttamme. Tulisivat tänne asumaan, niin ymmärtäisivät mitä me todella tarvitsemme.

Syynä tähän epäluuloon on avoimuuden puute. Paikallisia ihmisiä käytetään tiedonlähteinä hankkeita suunniteltaessa, mutta hankkeiden toteuttamisessa heille jää pelkkä ”kohderyhmän” rooli. He tuntevat itsensä hyväksikäytetyiksi.

Vastaanottajasta tuottajaksi

El Alton avustusjärjestöt tarjoavat opetusta, aina teknisestä koulutuksesta perhesuunnitteluun ja pienyrittäjäkursseihin. Mutta silti naiset kokevat ettei heidän varsinaisia tarpeitansa kuunnella.

– Kaikki järjestöt ovat vuorotellen käyneet kysymässä mitä me haluamme. Mutta yksikään ei ole kuunnellut, sanoo Blanca Camacho.

– Emme halua olla riippuvaisia mistään järjestöistä. He pitävät meitä vain sätkynukkeinaan.

Avustusjärjestöt ovat omineet El Alton eri alueet, jakaneet kaupungin keskenään.

– He ovat tehneet itsestään eri alueiden valtiaita ja nyt he haluavat omistaa myös meidät, naisryhmät.

Osittain he ovat siinä onnistuneet, väittävät naiset, sillä lahja-avullaan järjestöt tekevät naiset riippuvaisiksi itsestään.

– Jos totumme vain vastaanottamaan emme ikinä opi ottamaan vastuuta omasta elämästämme. Tarvitsemme toisenlaista tukea, pohtii Dora Cabrera.

Muut nyökkäävät myöntyvästi. Naiset haluavat olla itsenäisiä tuottajia. CCMA:lla on ollut jo vuosien ajan suunnitelmissa perustaa käsityöryhmiä, järjestää teknistä koulutusta ja opettaa tuotteiden markkinointia. Näin saadut tulot käytettäisiin lasten kouluttamiseen ja parempaan terveydenhuoltoon. Hanke antaisi myös naisille ja miehille mahdollisuuden työskennellä yhdessä.

– On oikein että naisia autetaan, mutta olisi muistettava perheet kokonaisuudessaan. Ei mies tyydy elämään naisen siivellä. Hänellä pitää olla mahdollisuus omaan toimentuloon, toteaa Blanca Camacho.

Naiset toivovat, että miehillekin järjestetään enemmän koulutusta ja mahdollisuuksia toimia yhdessä naisten kanssa. Silloin miehet eivät joutuisi muuttamaan pois eivätkä perheet hajoaisi. Mutta suunnitelmasta huolimatta hanke ei ole toteutunut.

– Ongelmana on, ettemme tiedä miten esittää asiamme rahoittajille. Heillä on aivan omat vaatimuksensa ja omat tapansa tehdä suunnitelmia, joita emme me tunne, sanoo Dora Cabrera.

Paikalliset avustusjärjestöt eivät ole suostuneet tukemaan hanketta.

– Tavoitteemme on itsenäistyä kaikista avustusjärjestöistä. Miten silloin kävisi heidän työpaikoilleen? Jollei meillä olisi ongelmia, ei heillä olisi työtä, eikä palkkaa, sanoo Blanca Camacho.

Käsityöläisten erityisenä huolenaiheena on tuotteiden markkinoiminen. He ovat vakuuttuneita siitä, että avustusjärjestöillä olisi mahdollisuudet löytää tuotteille kansainvälisiä markkinoita, joilla liikkuu suuret rahat. Solidaarisuus, aito halu auttaa, vain puuttuu.

Mikroluotoilla ulos umpikujasta

Keskustelussa CCMA:n naisten kanssa ulkopuolisille avustusjärjestöille hahmottuu uudenlainen, perinteisestä kehitysavusta poikkeava rooli. Naisten mielestä ulkopuolisten tulisi pysyä jonkinlaisen teknisen avustajan roolissa, jossa heidän panoksensa olisi lähinnä tuoda osaamisensa ja kansainväliset kontaktinsa paikallisten ihmisten tueksi. Lähtökohtana ongelmien ratkaisemiseksi olisi paikallinen tieto eikä ulkopuolisten tieto, kuten perinteisessä kehitysyhteistyössä.

El Altossa onkin näkyvissä lahja-avusta luopumista. Uusin ilmiö El Altossa on koulutuksen ja luottojen tarjoaminen epävirallisessa taloudessa toimiville mikroyrityksille (pienyrityksistä tuskin voi tässä yhteydessä puhua, jos yrityksistä lainkaan perinteisessä mielessä), katukauppiaille ja tuottajille.

Mikroyrittäjät kokevat yritystensä vakavimmaksi ongelmaksi pääoman puutteen. Pienetkin lainat mahdollistaisivat tuotteiden ostamisen suuremmissa erissä ja halvempaan hintaan. Myös riippuvuus tukkukauppiaiden korkeista koroista on eräs mikroyrittäjien suurista ongelmista. Luottojen oletetaan ratkaisevan tämänkin ongelman. Ja mikä tärkeintä, lainat vähentävät ihmisten riippuvuutta lahja-avusta, poistavat holhouksen ja kasvattavat ihmisten omanarvontunnetta.

Luottojen vaikutusta naisten mikroyrityksiin tarkasteltaessa on muistettava, etteivät naisten yritykset ole erillään muusta taloudesta. Heidän työnsä epävirallisessa taloudessa on eräänlainen kotitaloustyön jatke. Luottoja ja yritysten voittoja, jos sellaisia on, ei sijoiteta kasvattamaan yritystä yksinään, kuten miesten yritysten kohdalla usein tapahtuu. Rahat käytetään kokonaistalouden ja kokonaistilanteen parantamiseksi: kodin korjaustöihin, lasten koulutukseen, vaatteisiin jne. Tämän vuoksi jotkut järjestöt suuntaavat luottoja juuri naisille.

Ristiriita syntyy kun kansainväliset rahoittajat tuijottavat sokeasti yritysten taloudelliseen kasvuun hankkeen onnistumisen indikaattorina. Riippumattomuus ulkopuolisesta rahoituksesta onkin monen luototusjärjestön tavoite. Mutta jälleen törmätään ristiriitaan. Pyrkiessään riippumattomiksi rahoittajista, järjestöt joutuvat nostamaan korkojaan jopa neljään prosenttiin kuukaudessa, mikä vastaa 48 prosenttia vuodessa. Naiset tuomitsevat tällaisen käytännön.

– Kun yhdestä lainasta ei selviydytä, hakeudutaan toiseen järjestöön, jonka lainalla maksetaan se ensimmäinen, sitten kolmanteen, kertoo Blanca Camacho. Naiset joutuvat lainakierteeseen, josta ulospääseminen on monelle mahdotonta.

Jotta luotot olisivat naisten saavutettavissa tarvitaan myös muita erityisjärjestelyjä. Järjestöjen toimipaikkojen sijainti tulisi valita niin, että naiset koti- ja myyntitöiltään ehtisivät käydä niissä. Heidän liikkumistaan voi rajoittaa myös aviomies. Erityistä joustavuutta vaaditaan myös aukioloaikojen ja kurssien ajankohtien, lainamäärien ja vakuuksien asettelussa.

Naiset tarvitsevat usein hyvinkin pieniä lainoja, mutta silti heidän voi olla mahdotonta antaa lainastaan vakuuksia. Monet luototusjärjestöt toimivatkin siksi ns. solidaarisuusryhmien kautta: 5–7 hengen ryhmässä jokainen takaa toistensa lainat. Takaisinmaksun motiivina on ryhmän painostus ja naisten kunnia.

– Jos lainoja annettaan näillä ehdoilla voivat ne olla ratkaisu meidän ongelmiimme, sanoo Dora Cabrera.

Tarpeeseen on toistaiseksi pystytty vastaamaan kovin vaatimattomasti. Luottoja on tarjolla vain harvoille. CCMA:n naiset eivät pysty toteuttamaan hankettaan ilman rahoitusta ja lainoja on vaikeaa saada ilman jo toimivaa yritystä. He ovat umpikujassa.

Kirjoittaja valmistelee gradua El Alton naisten selviytymisstrategioista ja heille suunnatuista pienlainoitushankkeista