Suomea koettelee massiivinen talvimyräkkä. Märkää lunta kasautuu parin metrin verran. Liikenne ajautuu kaaokseen, päivystykset ruuhkautuvat, päiväkodit sulkeutuvat ja vanhusten ruoka-apua ei saada toimitettua perille. Tilanne vaikuttaa poikkeuksellisen vaikealta.

Vaan ei hätää! Keniasta lennätetään pikimmiten Suomeen joukko insinöörejä ratkaisemaan ongelmaa. Mikä kuvassa on vikana?

Keksimme tähän Suomesta käsin helposti vastauksia: Ulkomaisten insinöörien lennättäminen olisi rahan haaskuuta, sillä tietysti suomalaisilla itsellään on paras tietotaito oman maansa olosuhteista. Ja mikäli auttaa mielivät, eikö tuki olisi tehokkainta toimittaa paikalle rahana?

Kun kuvion kääntää toisin päin, kyse on kehitysyhteistyön todellisuudesta. Suunnilleen näin kuuluu kehitysavun kohdemaista viime vuosina kiihtyvästi nouseva kritiikki, joka vaatii ”avun dekolonisaatiota” tai vallansiirtoa.

Osa kriittisistä äänistä toteaa, että avustussektoria pitää uudistaa tasa-arvoisemmaksi. Jyrkimmät äänet, yhtenä tunnetuimpana heistä sambialainen ekonomisti Dambisa Moyo, haluaisivat kehitysyhteistyön lakkaavan kokonaan.

Jo vuonna 2010 julkaistussa bestseller-teoksessaan Dead Aid Moyo kirjoittaa, että valkoisten pelastajien puuhat Afrikassa ovat olleet tehottomia suurten kysymysten kuten köyhyyden ratkaisemisessa. Länsimaat ovat itse asiassa tehneet Afrikasta tukiriippuvaisen ja luoneet järjestelmän, joka hyödyttää köyhien maiden sijaan niitä itseään.

Miten tähän on tultu?

Tarvitset skandaalin tuodaksesi esille keskustelun alan rasismista. Mutta oikeasti rasismi alalla on rakenteellista, se on endeemistä.

Hakutulokset sanaparille avun dekolonisaatio lisääntyvät räjähdysmäisesti 2020-luvun taitteessa. Siihen on syy: vuonna 2020 julkiseen keskusteluun nousi maailmanlaajuisesti rasismia vastustava liike Black Lives Matter.

Samoihin aikoihin pintaan kupli todisteita rasismista kehitysyhteistyössä. Esimerkiksi vuonna 2018 brittilehdistö paljasti, että kansainvälisen avustusjärjestön Oxfamin työntekijät olivat ostaneet seksiä ja syyllistyneet muihinkin väärinkäytöksiin Haitissa auttaessaan maanjäristyksen uhreja vuonna 2011. Kohu nosti vanavedessään esiin joukon muitakin väärinkäytöksiä kansainvälisistä avustusjärjestöistä.

”Tarvitset skandaalin tuodaksesi esille keskustelun alan rasismista. Mutta oikeasti rasismi alalla on rakenteellista, se on endeemistä”, sanoo kansainvälisten järjestöjen vallasta ja avun dekolonisaatiosta kirjaa viimeistelevä pitkän linjan kehitysyhteistyövaikuttaja Deborah Doane.

Alun perin kanadalainen Doane on asunut Iso-Britanniassa 27 vuotta ja työskennellyt koko uransa kansainvälisissä järjestötehtävissä. Nykyään hän toimii partnerina Rights CoLab -järjestön RINGO-ohjelmassa, joka pyrkii muuttamaan avustussektoria sisältä päin.

Muun muassa sitä, että sektori on hyvin valkoinen ja sitä dominoivat suuret eurooppalaiset tai pohjois-amerikkalaiset organisaatiot. Työtä tekevät yhä suuressa määrin valkoiset ihmiset kauluspaidoissa maissa, joissa asuu pääasiassa ruskeita ihmisiä.

Skandaalien seurauksena kehitysyhteistyön parissa toimivat järjestöt ja instituutiot ovat heränneet huomaamaan kunnolla tämän kuvan ongelmallisuuden, sanoo myös Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen akatemiatutkija Eija Ranta.

”Hyvän tekemisen nimissä on saatettu vahingossa tuottaa rodullistavia asetelmia, joissa ihmisten välinen eriarvoisuus kasvaa sen sijaan, että sitä pyrittäisiin purkamaan.”

Tällä on pitkä historia.

Kolonialistiselta haiskahtaa mikä tahansa sellainen kehitysyhteistyön muoto, jonka tavoitteena on ajaa vaikkapa suomalaisten yritysten asemaa tai suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa.

Kolonialismille ja dekolonialismille on löydettävissä lukemattomia määritelmiä. Yksi karkea versio niistä tulee tässä.

Kolonialismi eli siirtomaavallan aika oli tiettyjen alueiden ja ihmisten systemaattista hyväksikäyttöä toisten alueiden ja ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Dekolonisaatiolla viitataan siten kaikkeen sellaiseen toimintaan, jolla pyritään purkamaan kolonialismin ajan perintöä. Siis rasismia ja epätasa-arvoa, joka on jatkunut noista ajoista asti.

Koska antirasistinen aktivismi on lyönyt läpi, keskustelua dekolonisaatiosta käydään monilla yhteiskunnan aloilla aina politiikasta talouteen ja kulttuuriin: puhutaan globaalin etelän maiden päätäntävallasta kansainvälisissä instituutioissa, palautetaan varastettuja taide-esineitä ja kaadetaan siirtomaaherroja esittäviä patsaita.

Dekolonialismia vaativissa liikkeissä kyse ei ole siis ensisijaisesti kehitysyhteistyöstä, mutta ehdottomasti myös siitä. Myös kehitysyhteistyö rakentui toisen maailmansodan jälkeen kolonialistiseen maailmanjärjestykseen. Sekin on aikansa tuote, johon on sisäänrakennettu kolonialistisia toimintatapoja.

Esimerkiksi Eija Rannan mukaan avun ensimmäisinä vuosikymmeninä usein yksi syy lähettää avustusjoukkoja vaikkapa Afrikkaan oli omien geopoliittisten tavoitteiden turvaaminen.

”Pyrittiin varmistamaan eurooppalaisten maiden etuja itsenäistyvissä entisissä siirtomaissa. Kehityksen käsite kulki siinä mukana”, Ranta kertaa.

Vastaavat vaikuttimet näkyvät ja kuuluvat edelleen. Rannan mukaan kolonialistiselta haiskahtaa mikä tahansa sellainen kehitysyhteistyön muoto, jonka tavoitteena on ajaa vaikkapa suomalaisten yritysten asemaa tai suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa.

Kolonialismilta haiskahtaa hänestä myös asenne, jonka mukaan me suomalaiset tai länsimaiset osaamme kaikki asiat paremmin kuin ihmiset kehitysyhteistyön kohdemaissa. Tällöin globaalin etelän ihmisiä tarkastellaan Rannan sanoin ”lapsenomaisina ja kykenemättöminä ratkomaan omia ongelmiaan”.

Vielä nykyäänkin läntiset tai kansainväliset rahoittajat monesti päättävät avunsaajamaiden päiden yli mitä avustetaan ja mitä ”kehitetään”.

Henkilö hymyilee lehtikuvissa vuodesta toiseen, mutta viestit eivät hymyilytä: Koko humanitaarisen avun systeemi on rasismin läpäisemä. Vain pari prosenttia avustusrahasta päätyy paikallisille järjestöille, vaikka ne ottavat suurimmat riskit ja toimivat edullisesti paikan päällä.

”On nöyryyttävää kerjätä ja anoa osallistumista omaa maata ja kansaa käsittelevään kokoukseen. Sinun on yritettävä ymmärtää jargonia huoneessa, joka on täynnä valkoisia ihmisiä – jotka sanovat tietävänsä, mikä on sinulle parasta.”

Sitaatti on peräisin brittilehti The Guardianista vuodelta 2016 ja sen on lausunut somalitaustainen Degan Ali. Kymmenen vuotta sitten juuri kukaan ei tiennyt, kuka hän on. Nyt hänen nimensä tunnetaan laajasti kehitysyhteistyöalalla.

”Hän on avun dekolonisaation kansikuvahahmo”, sanoo kehitysyhteistyövaikuttaja Deborah Doane.

Yhdysvalloissa kouluttautunut Ali on kehitysavun kriitikko, joka ei ole pelännyt purra ruokkivaa kättä. Siksi hänet on nostettu viime vuosina toistuvasti länsimediaan ruotimaan alan ongelmia.

Maailman Kuvalehti ei tavoittanut Alia haastatteluun. Myöskään muita asiaan vihkiytyneitä kommentaattoreita kehitysyhteistyön kohdemaista oli hankala löytää. Osa sovituista haastatteluista kariutui, sillä sektorilla toimivien asiantuntijoiden työnantajat eivät lopulta antaneet lupaa puhua medialle.

”Osa vaikutusvaltaisista ihmisistä järjestösektorilla välttelee aihetta. He eivät halua, että se kytketään heihin”, sanoo Anne Wanjiku, Kenian kansalaisjärjestöjen kattojärjestöstä.

”Riskinä ovat vastareaktiot muista järjestöistä, jos ne kokevat tulleensa petetyiksi tai että tällä työllä pyritään toimimaan kehitysyhteistyöalaa vastaan.”

Wanjiku suostuu kommentoimaan Keniassa käytävää keskustelua alan rasismista yleisellä tasolla: Avunantajamaista lähetettyjen asiantuntijoiden, ”expattien”, roolit ovat korkeammat ja etenemismahdollisuudet uralla paremmat kuin paikallisten. Expattien palkat samalla työnantajalla voivat olla moninkertaisia paikan päältä rekrytoituihin työntekijöihin verrattuna.

Paikallinen osaaminen kohtaa vähättelyä. Avunantajat määräävät usein asialistat ilman riittävää paikallisten kumppanien kuulemista.

Suoremmin asian ilmaisee Doane. Vielä nykyäänkin läntiset tai kansainväliset rahoittajat monesti päättävät avunsaajamaiden päiden yli mitä avustetaan ja mitä ”kehitetään”.

”Kansalliset ja paikalliset järjestöt ovat ’täytäntöönpanokumppaneina’. He vain toteuttavat sen, mitä kansainvälinen järjestö päättää.”

Muistatko vielä Suomen, joka pyristelee lumikaaoksessa?

Päätösvallan siirtyminen pois avun kohdemaasta tarkoittaisi tässä skenaariossa sitä, että päätös vaikkapa tarvittavasta aurauskalustosta tehtäisiin Keniassa, kenialaisten avustusjärjestöpomojen ja ehkäpä joidenkin Afrikan unionin edustajien kesken. Kokouksessa ei olisi ehkä läsnä yhtään suomalaista. Suomeen lähetetyt kenialaiset insinöörit johtaisivat operaatiota ja delegoisivat suomalaisille lähinnä suorittavia tehtäviä.

Miltä se meistä tuntuisi?

Kuviota on vaikea kuvitella, sillä olemme tottuneet luottamaan omaan osaamiseemme ja siihen, että se tunnustetaan muuallakin.

Kehitysyhteistyön dekolonisaatiota ajavien viesti kuuluukin: kyvyttömyytemme tunnistaa vastavuoroisesti osaamista ja paikallistuntemusta globaalissa etelässä on rasismia. Merkkejä siitä on helppo löytää lisää.

Deborah Doanen mukaan alalla vallitsee krooninen luottamuspula. Hyväksymme länsimaisille järjestöille hallintokuluja, globaalin etelän järjestöille usein emme. Seulomme paikallisjärjestöjen korruptiota tiukemmalla seulalla kuin kotimaista.

”Oletamme heidän olevan tilivelvollisia meille, sen sijaan, että katsoisimme olevamme itse tilivelvollisia siitä, että luvattuja kehitystuloksia saadaan aikaan.”

Epätasa-arvo kuuluu myös alan kielessä. Kutsumme usein expatteja ”asiantuntijoiksi” ja paikan päältä rekrytoituja työntekijöitä ”paikallisiksi”, vaikka heillä olisi tutkinto huippuyliopistosta. Puhumme yhteistyökumppaneistamme avunsaajina.

Doanella on alan jargonissa erityinen inhokki: kapasiteetin vahvistaminen (capacity building).

”Oletamme, että paikallisilla ei ole tietoa eikä asiantuntemusta. He eivät tiedä kuinka elää. Meidän on rakennettava heidän kapasiteettiaan.”

Näin tunnumme ajattelevan myös silloin, kun olemme itse pihalla kuin lumiukot.

Meille antajamaille kehitysyhteistyö on kirous siksi, että sen avulla luodaan ”harhakuvitelma” siitä, että me olemme nostamassa maita köyhyydestä. Sitä me Kääriäisen mukaan emme ole tekemässä, ainakaan kovin tosissamme.

Vuosi oli 1974. Vastavalmistunut valtiotieteen maisteri Matti Kääriäinen astui virkaan Suomen ulkoasiainministeriön uudella kehitysyhteistyön osastolla täynnä maailmanparannusintoa ja nuorta idealismia.

Osasto oli perustettu vasta kahta vuotta aiemmin, vuonna 1972. Perustamisen takana oli Kääriäisen mukaan ”lähinnä poliittisia syitä”. Kylmän sodan aikana idän ja lännen puristuksissa toimiva Suomi halusi osallistua kehitysyhteistyöhön, jota pidettiin osana länsimaalaisuutta.

”Kukaan ei tiennyt, mitä kehitysyhteistyön osastolla pitäisi tehdä”, Kääriäinen täräyttää nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin.

”Me rekrytoitiin ihmisiä lehti-ilmoituksilla ja läheteltiin niitä ympäri Afrikkaa. Mutta eihän meillä silloin ollut Suomessa ihmisiä, joilla oli kokemusta kehitysyhteistyöstä”.

Kehitysmaakokemuksen lisäksi suomalaisilta puuttui kielitaitoa. Kääriäisen mukaan maailmalle päädyttiin lähettämään ihmisiä, jotka eivät osanneet puhua englantia.

”Se oli aika hassua, ja eihän siitä oikeastaan mitään tullutkaan.”

Puolessa vuosisadassa työ on tietysti muuttunut analyyttiseksi ja asiantuntevaksi. Tätä muutosta nykyään eläkkeellä oleva Kääriäinen on seurannut aitiopaikoilta. Ulkoasiainhallinto työllisti Matti Kääriäistä neljänkymmenen vuoden ajan kehitysyhteistyön ja -politiikan parissa. Hän toimi esimerkiksi Kenian ja Mosambikin suurlähettiläänä sekä ministerineuvoksena YK edustustossa New Yorkissa.

Nykyään ulkoasiainneuvos Kääriäinen on silti aktiivinen kehitysyhteistyön kriitikko. Vuonna 2015 ilmestyi Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous (Into), joka nosti takajaloilleen ulkoministeriön lisäksi monet kehitysyhteistyöjärjestöt. Sitä siteeraavat yhä pääasiassa kehitysyhteistyön vastustajat kansallismielisistä liikkeistä.

Näin ei ollut tarkoitus käydä. Kääriäinen ei nimittäin halua nähdä sisäänpäin käpertyvää, maailman köyhistä piittaamatonta Suomea. Mikä sai hänet kirjoittamaan niin kriittisen teoksen?

”Huomasin, ettei asiaa oikeastaan oteta kauhean vakavasti. Eivät nämä ongelmat ole sellaisia, joita ei voitaisi aika helpostikin ratkaista, jos niiden kanssa oltaisiin tosissaan. Mutta kun ei olla.”

Kehitysyhteistyössä vaikuttaa hänen mukaansa kaksi todellisuutta: on Brysselin, New Yorkin tai Geneven todellisuus ja kenttätodellisuus. Länsimaailman kokoussaleissa kuuli hienot suunnitelmat. Paikan päällä niistä ei aina ollut tietoakaan, ”saatikka mitään yritystä toteuttaa niitä”.

Kääriäisen kirjan argumentit menevät seuraavasti: Kohdemaille kehitysapu on kirous, koska se ehkäisee maita kantamasta vastuuta omille kansalaisilleen – usein juuri niille maailman köyhimmille ihmisille. Hallintojärjestelmät keskittyvät avun vastaanottamiseen normaalin taloudenpidon sijaan. Avun kohdemaiden poliittiset eliitit oppivat nopeasti asiasanat, joita toistella, jotta rahoittajat pysyvät tyytyväisinä. Tältä osin Kääriäisen päättely mukailee esimerkiksi Dambisa Moyon argumentteja.

Meille antajamaille kehitysyhteistyö on kirous siksi, että sen avulla luodaan ”harhakuvitelma” siitä, että me olemme nostamassa maita köyhyydestä. Sitä me Kääriäisen mukaan emme ole tekemässä, ainakaan kovin tosissamme. Hänen mielestään kehitysyhteistyön sapluuna on ”kolonisaation uusi muoto”. Sen avulla kerrotaan, miten pitää elää, ilman että huomiota käännetään rakenteisiin, jotka oikeasti ylläpitävät epätasa-arvoa maailmassa.

”Meidän elintapamme on täysin kestämätön ja tolkuton. Ja sitten me menemme paasaamaan, että jos teette asiat niin kuin me, hyvä tulee. Ei siinä ole mitään järkeä.”

Jo opiskeluaikoina Matti Kääriäiseen juurtui oivallus, joka on kantanut läpi uran: Ei ole köyhiä ihmisiä, on köyhiä alueita. Kun ihmisen tuo köyhältä alueelta rikkaaseen, köyhyys jää jälkeen. Jos henkilö on esimerkiksi bussikuskina Sambiassa ja hän pääsee bussikuskiksi Suomeen, hänen tulotasonsa moninkertaistuu. Kun kysyy miksi, eteen tulevat rakenteet.

”Ei ole niin, että niille ihmisille täytyy tehdä jotain, vaan niille alueille täytyy tehdä jotain – niille systeemeille, jotka ylläpitävät köyhyyttä ja kurjuutta”, Kääriäinen sanoo.

Jotta kehitysyhteistyö olisi hänen mukaansa tehokasta, pitäisi toisin sanoen kysyä rehellisesti, millaiset mekanismit pitävät köyhät maat köyhinä – ja poistaa nämä mekanismit.

Kääriäinen viittaa tutkimuksiin, niiden joukossa vuonna 2017 julkaistuun Honest accounts -raporttiin, joiden mukaan globaalin pohjoisen maat hyötyvät epätasa-arvoisesta järjestelmästä huomattavasti enemmän, kuin mitä ne maksavat kehitysapuna. Pääomia karkaa etelästä pohjoiseen muun muassa laittomien hakkuiden ja kalastuksen, aivovuodon, yritysten siirtohinnoittelun ja veronkierron seurauksena.

”Koko tämä juttu, että meidän rahat hukkuvat sinne, on täyttä roskaa. Me ollaan kymmeniä vuosia imetty rahat tännepäin. Sen takia me nyt pullistellaan tällaisena rikkaana maana. Meidän hyvinvointimme on rakennettu systeemeille, jotka kasattiin jo kolonialismin aikoina.”

Korjaamme siis hyödyt maailmanjärjestyksestä ja sitten saavumme hyväntekijän viitta harteillamme neuvomaan ihmisiä, jotka sama järjestys on köyhdyttänyt.

Esimerkiksi Kääriäisen mukaan suomalaiset kehuskelevat usein Afrikassa omilla toimintatavoillaan ja tuputtavat niitä muille. Se on hänestä irvokasta, sillä suomalaisten kulutuksen kattamiseksi tarvittaisiin nykyisellään nelisen maapalloa.

”Meidän elintapamme on täysin kestämätön ja tolkuton. Ja sitten me menemme paasaamaan, että jos teette asiat niin kuin me, hyvä tulee. Ei siinä ole mitään järkeä.”

Vaikeaa kehitysyhteistyön dekolonisaatiosta tai vallansiirrosta tekee se, että perusasetelmasta ei päästä: rahat tulevat globaalin pohjoisen veronmaksajilta ja toiminnan kohde on globaalissa etelässä. Miksi rahoittaja ei saisi päättää, miten raha käytetään?

Suuri osa kehitysyhteistyön toimijoista on kuitenkin kuullut kritiikin ja pyrkii tekemään vapaaehtoisesti työssään muutoksia.

Yksi edelläkävijöistä on ollut Hollannin kehitysyhteistyön kattojärjestö Partos, joka on julkaissut jo vuosia oppaita avustustyön rasististen rakenteiden purkamiseen. Myös esimerkiksi suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo on julkaissut alkuvuodesta 2024 materiaalipankin vallansiirrosta.

Yhteistyöhalukkuus on huomattu myös esimerkiksi Keniassa.

”Aiemmin vastustus muutokselle oli kovaa, mutta nyt se on vähenemässä. Nyt kansainväliset järjestöt tulevat yhteen ja pohtivat ratkaisuja. Toivon, että tulevien muutaman vuoden aikana kaikki muuttuu”, sanoo Anne Wanjiku.

Samaa mieltä on myös Valeria Santoro kenialaisia ruohonjuuritoimijoita tukevasta Light up impact -järjestöstä.

”En halua syytellä, sillä uskon, että muutos tapahtuu. Monille avustusorganisaatioille on nykyään tärkeä osa strategiaa löytää keinoja avun dekolonisoimiseksi.”

Muutos hänen mukaansa kannattaa.

”Avusta tulisi tehokkaampaa, jos paikalliset olisivat vastuussa oman maansa tulevaisuuden suunnittelusta.”

Akatemiatutkija Eija Rannan mukaan dekolonisaatiokeskustelu onkin parhaimmillaan tarpeellinen kehitysyhteistyöalan sisäinen keskustelu. Vaarana vain on, että se poimitaan väärien poliittisten agendojen käsikassaraksi.

Ranta on esimerkiksi havainnut, että autoritääriset hallitsijat eri puolilla maailmaa ovat hiljentäneet feminismiä, ihmisoikeuksia ja demokratiaa ajavia aktivisteja sillä verukkeella, että nämä ovat länsimaisia asioita, kolonialismin tuotteita. Myös avunantajamaiden nationalistiset liikkeet herkästi poimivat kritiikistä aseet, joilla ajaa koko järjestelmän lakkauttamista.

Siinä ei tosin ole Rannan mukaan mitään pelottavaa, että kehitysyhteistyön lopettamisesta haaveillaan.

”Jos päämäärä on köyhyyden vähentäminen ja tasa-arvoinen maailma, jokaisen vision pitää olla, että kehitysyhteistyö lakkaa jonain päivänä olemasta.”

Tällä hetkellä hän ei pidä lakkauttamista realistisena. Julkisessa keskustelussa esiintyy Rannan mukaan väärinymmärrys siitä, että kehitysyhteistyön määrärahat olisivat lahjarahaa afrikkalaisille lapsille. Oikeasti vaikkapa Suomen kehitysyhteistyö on osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja osa EU-jäsenyyden mukana tulevia velvoitteita. Mukana on myös erilaisia yritystukia ja pakolaispolitiikkaa.

Näistä syistä suomalaisen kehitysyhteistyön lakkauttaminen tarkoittaisi suomalaisen ulkopolitiikan vaikutusvallan vähentymistä, Ranta arvioi. Samalla pitäisi hyväksyä, että Kiinan, Venäjän ja Persianlahden maiden vaikutusvalta maailmalla kasvaisi.

”Leikkauskeskustelussa tulisi syvällisemmin ymmärtää, mihin kaikkeen kehitysyhteistyörahaa oikeasti menee.”

Näitä isoja kysymyksiä, jotka pureutuvat globaalin talouden pelisääntöihin ja epätasa-arvon juurisyihin ei Kääriäisen mukaan pystytä ratkaisemaan paikallisesti kehittyvissä maissa. Mutta me valtapyramidin huipulla olevat vauraat maat voisimme niitä ratkoa.

Miltä dekolonisoitu kehitysyhteistyö sitten näyttäisi? Vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy.

Deborah Doane, Valeria Santoro ja Anne Wanjiku haaveilevat ennen muuta lisääntyvästä luottamuksesta. Ehkä paikalliset ruohonjuuritason järjestöt kehittyvissä maissa johtaisivat operaatioita ja länsimaisten järjestöjen rooli voisi olla varainhankinta kotimaissaan. Resursseista valtaosan tulisi päätyä paikallisille – ei kansainvälisten järjestöjen länsimaisille työntekijöille.

Jotta pienillä paikallistoimijoilla olisi mahdollisuus saada rahoitusta ilman välikäsiä, avustusten saamisen ehtoja ja raportointikäytäntöjä tulisi keventää. Vähintäänkin pitäisi hyväksyä hallintokuluja, jotta toimijat voisivat rekrytoida itselleen hankehallinto-osaajia.

Silloinkin, kun kansainvälinen järjestö perustaa toimiston maahan, rekrytoinneissa tulisi pyrkiä löytämään paikallisia osaajia ja kaikissa hankinnoissa suosia paikan päällä tuotettuja tarvikkeita. Tällöin kehitysyhteistyö synnyttäisi kohdemaassaan myös työllisyyttä ja teollisuutta. Alan sanastosta pitäisi siivota rasistiset ilmaisut.

Mutta riittääkö tämä? Olisiko silti parempi lopettaa koko touhu ja painostaa paikalliset poliitikot kantamaan vastuuta kansalaistensa hyvinvoinnista?

”Olen törmännyt tähän kritiikkiin, mutta en pidä sitä perusteltuna. On muutamia ongelmia, joita tulee käsitellä. Ne liittyvät järjestöjen väliseen yhteistyöhön. Ei pidä paikkaansa, että apu kaikissa muodoissa olisi huono asia”, sanoo Anne Wanjiku.

Kysytään kuitenkin vielä astetta radikaalimmalta Matti Kääriäiseltä. Hänen mukaansa dekolonisoitu kehitysyhteistyö olisi esimerkiksi sellaista, että se koskisi kaikkia maita: kyse voisi olla yhtä lailla teollisuusmaiden ”kehittämisestä” kohti kestävyyttä.

Lisäksi äärimmäisen köyhyyden lisäksi äärimmäisen rikkauden poistamisesta pitäisi tehdä kehitystavoite. Se voisi onnistua esimerkiksi globaalin verotuksen kautta.

”Suuri osa resursseista on kätketty veroparatiiseihin, pois järkevästä käytöstä. Kaikki ovat samaa mieltä, että veroparatiiseista pitäisi päästä eroon, mutta ei ole mitään mekanismia, jolla siitä voisi sopia.”

Sopimista varten tarvittaisiin jonkinlainen maailman talousneuvosto, joka olisi yhtä järeä ja vaikutusvaltainen kuin nykyinen turvallisuusneuvosto.

Miksi emme saa tällaista aikaan? Koska rikkaiden ja vaikutusvaltaisten maiden intresseissä on olla näin tekemättä, vaikka juhlapuheissamme muuta väitämme, sanoo Kääriäinen.

”Harva tulee ajatelleeksi, että tällaiset toimijat kuin OECD, Maailmanpankki ja IMF ovat rikkaiden maiden luomuksia, jotka toimivat rikkaiden maiden ehdoilla.”

Näitä isoja kysymyksiä, jotka pureutuvat globaalin talouden pelisääntöihin ja epätasa-arvon juurisyihin ei Kääriäisen mukaan pystytä ratkaisemaan paikallisesti kehittyvissä maissa.

Mutta me valtapyramidin huipulla olevat vauraat maat voisimme niitä ratkoa.

”Eikä mennä tuonne, että ettehän te nyt osaa kaivoa rakentaa ettekä koulua ettekä sairaalaa. Totta kai osaavat, jos on resursseja. Eivät nämä ole asioita, joita tarvitsee lähettää suomalaisia insinöörejä tekemään.”

Jutussa mainittu suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo on Maailman Kuvalehden kustantaja.