”Olisi vääryys asua näin suuressa talossa jakamatta sitä muiden kanssa”, Hedwige Grymaszewski, 63, toteaa Pohjois-Italian Gussagossa sijaitsevan kotinsa kuistilla.
Hehkulamppuketjut valaisevat hämärtyvää iltaa ja laulukaskaat sirittävät puissa. Talon eteen katetun illallispöydän ympärille on kerääntynyt sekalainen joukko ihmisiä, joiden puheensorinasta erottuu seitsemän eri kieltä. Myös ikäjakauma on harvinaisen laaja: nuorin illallisvieras on viisivuotias, vanhin 94.
Olemme löytäneet Grymaszewskin kotimajoitusverkoston kautta, ja aamupäivällä puhelimeeni on kilahtanut viesti:
”Jos saavutte tänään, tervetuloa syntymäpäiväjuhliin.”
Hetken mielijohteesta olemme polkeneet jalkamme maitohapoille, jottemme jäisi paitsi italialaisesta illallisesta.
Vihreiden peltojen keskellä sijaitseva vaaleankeltainen omakotitalo on lähes aina ääriään myöten täynnä, sillä ranskalais-puolalainen Grymaszewski ei epäröi kutsua tuntemattomia luokseen.
Kun saavumme paikalle, sisätiloissa majoittuu työttömäksi ja kodittomaksi jäänyt italialaismies, saksalainen hevaripariskunta, joka vuokraa huonetta Airbnb:n kautta, Grymaszewskin ranskalainen veljentytär perheineen, Grymaszewskin isä, mies ja syntymäpäiviään juhliva poika sekä 24-vuotias puolalainen vapaaehtoistyöntekijä, joka on Italiassa Pohjois-Italiaan sijoittuvan Call me by your name -elokuvan innoittamana. Pystytämme telttamme pihan reunalla kasvavien oliivipuiden alle.
”Voisitko majoittaa kotiisi seksityöntekijän?” kysyi Grymaszewskin tuttava puhelimessa yli 20 vuotta sitten. Nainen tarvitsi turvaa.
”Meillä oli kotona tilaa, joten kutsuin hänet luokseni.”
Puhelu oli kohtalokas. Siitä lähtien Grymaszewski on majoittanut ihmisiä kotonaan lähes jatkuvasti.
Sana kiiri, ja taloon alkoi saapua lisää seksityöntekijöitä: ulkomaalaisia naisia, jotka olivat saapuneet Italiaan paremman elämän toivossa – ja päätyneet kadulle.
Puskaradion kautta myös muut naiset löysivät Grymaszewskin. Monen kohtalo toisti samaa kaavaa: avioliitto paikallisen miehen kanssa, ero, asunnottomuus. Osa oli asunut Italiassa vuosikausia mutta oli eron myötä menettänyt oleskelulupansa.
Selvisin arjesta kiitos naisten, jotka auttoivat minua käytännön asioissa.
Jotkut saapuivat paikalle lasten kanssa.
Myös Grymaszewskilla itsellään oli tuohon aikaan kolme pientä poikaa. Lapsiperhearki ei kuitenkaan tuntunut kuormittavalta, vaikka talo oli täynnä vieraita. Elämä rullasi kenties jopa helpommin apukäsillä.
”Jokainen asukas toi kortensa kekoon omalla tavallaan. Yksi hoiti lapsia, toinen siivosi, kolmas tiskasi. Selvisin arjesta kiitos naisten, jotka auttoivat minua käytännön asioissa.”
Tammikuussa 2026 talosta muutti pois marokkolainen nainen, joka oli asunut Grymaszewskin luona kymmenen vuotta kolmen poikansa kanssa.
Nykyisin Grymaszewskilla on käytössä useita majoitus- ja vapaaehtoistyösivustoja, joiden kautta ihmiset – kuten me – löytävät hänen luokseen. Pelkästään pyöräilijöiden majoittamiseen tarkoitetulla Warm Showers -sivustolla hänestä on yli 50 positiivista arviota, eivätkä kaikki edes jätä arvioita.
Merkittävin pitkäaikaismajoittamisen kanava on kuitenkin paikallinen seurakunta. Sen kautta saattaa viikon sisällä tulla useita yhteydenottoja, joiden pohjalta Grymaszewski päättää, kenelle tarjoaa majoitusta.
”Esimerkiksi lapsiperheitä en enää majoita viikkotolkulla, sillä talo on tällä hetkellä pikemminkin vanhainkoti kuin lapsille soveltuva leikkipaikka”, hän naurahtaa ja nyökkää 94-vuotiaan isänsä suuntaan.
Ranskasta Italiaan hiljattain muuttanut mies tarvitsee jatkuvaa apua arjen toimissa. Hänen hoitamisensa onkin nykyisin Grymaszewskin päätehtävä, minkä ympärille muu arki rakentuu.
”Nyt tämä on vielä helppoa, mutta en tiedä, miten selviän, kun isä ei pääse enää liikkeelle.”
”Solidarność”, solidaarisuus, lukee painavassa metallilaatassa.
Olen pyytänyt Grymaszewskia valitsemaan kodistaan yhden, hänelle merkityksellisen esineen, ja tässä se nyt on: viininpunainen samettirasia, sisällään metallilaatta ja kunniakirja, joka on osoitettu Grymaszewskin äidille. Kunniakirjan on allekirjoittanut itse Lech Wałęsa – Puolan kenties tunnetuin presidentti ja mies, joka johti maan vapautumista neuvostovallasta.
Grymaszewskin äiti rakastui aikoinaan puolalaiseen mieheen, Michel Grymaszewskiin, ja hänen kauttaan koko puolalaiseen kulttuuriin. Puolan vallankumouksen kynnyksellä hän perusti Ranskaan kehitysapujärjestön, Aide a la Pologne’n, joka kuljetti rekka-autoilla Puolaan lääkkeitä, ruokaa, vaatteita ja muita päivittäistarvikkeita.
”Tuo 145-senttinen nainen siirsi teoillaan ja alkeellisella puolallaan vuoria.”
Solidaarisuus-liikettä tukeneesta työstä äidille myönnettiin myöhemmin kyseinen kiitollisuusmitali, Medal Wdzięczności. Mitaleja jakaa Euroopan Solidaarisuuskeskuksen alainen komitea, jonka puheenjohtajana toimii yhä Lech Wałęsa. Samaisia mitaleja on vuodesta 2010 myönnetty yli 700 ulkomaalaiselle, jotka toimillaan edesauttoivat Puolan itsenäistymistä oman henkensä uhalla – kuten Grymaszewskin äiti.
Nykyisin ajattelen, että taloni ja sen vieraat ovat neljäs lapseni.
Nyt Grymaszewski itse siirtää vuoria Italiassa, ranskalaisittain murretulla italiallaan. Auttamishalun ja solidaarisuuden lisäksi äidiltä on periytynyt paitsi sukunimi – maskuliinimuodossa – myös peloton asenne maailmaa kohtaan.
”En ole koskaan ajatellut, että asiat voisivat mennä huonosti.”
Ja vaikka talo on ollut yli 20 vuotta täynnä tuntemattomia, suuremmilta ongelmilta on hänen mukaansa vältytty.
Illallinen on syöty, ja illallisvieraat siirtyvät yksi toisensa jälkeen sisätiloihin. Talon olohuoneessa puolalainen vapaaehtoistyöntekijä ja Grymaszewskin poika soittavat nelikätisesti pianoa. Improvisoidut melodiat kietoutuvat saumattomasti yhteen, vaikka muusikot ovat tavanneet vasta hetkeä aiemmin.
Italialaismies kuvaa konserttia puhelimellaan, hevarit tarkkailevat tilannetta nurkkapöydästä. Meidän lapsemme leikkivät takkatulen eteen asetetuilla leluilla. Grymaszewski katselee tyytyväinen hymy kasvoillaan vuoroin muusikoita, vuoroin yleisöä – tuntemattomia hänen oman kattonsa alla.
Aiemmin päivällä hän on kertonut minulle, että halusi aikoinaan vielä yhden lapsen. Kolmen keskenmenon jälkeen hän joutui hyväksymään, ettei neljättä lasta koskaan tulisi. Paitsi kenties hieman odottamattomassa muodossa.
”Nykyisin ajattelen, että taloni ja sen vieraat ovat neljäs lapseni.”
Maailman Kuvalehden pyöräilevä kirjeenvaihtaja Sissi Mattos esittelee juttusarjassa matkalla kohtaamiaan ihmisiä ja heille tärkeitä esineitä. Lue Sissin esittelyjuttu täältä.