Missä maassa haluat kuolla?
Hossam Ghazylle kysymys on helppo. Hän aikoo viettää viimeiset vuotensa synnyinmaassaan Egyptissä ja tulla haudatuksi sinne.
Omar Abuzaidille kuolinpaikan valinta on ristiriitaisempaa. Hän on syntyjään palestiinalainen mutta vietti lapsuutensa Jordaniassa ja opiskeli Saksassa. Euroopassa hän on elänyt jo 40 vuotta, joista valtaosan Suomessa. Täällä ovat myös lapset ja lapsenlapset.
”Ehkäpä minä jään Suomeen.”
Suomeen on tullut ihmisiä maailmalta aina, mutta isossa kuvassa maahanmuuttohistoriamme on varsin lyhyt. Suurin osa ulkomaalaistaustaisista ihmisistä on saapunut Suomeen 1990-luvulla ja sen jälkeen. Siirtolaistaustaisten ihmisten ikääntyminen onkin meillä varsin uusi ilmiö.
Kurkistetaanko Ruotsiin? Suomalaisia lähti 1960–70-luvuilla länsinaapuriin sankoin joukoin töihin. Kun he sitten ikääntyivät, moni unohti aikuisena oppimansa ruotsin kielen ja vanhustenhuoltoon tarvittiin suomen osaajia. Sama taitaa olla edessä myös Suomessa. Onneksi hoiva-alalla on jo paljon eri kielen osaajia, koska alan työntekijöistä jo useampi kuin joka kymmenes on ulkomaalaistaustainen. Monessa pääkaupunkiseudun palvelutalossa enemmistö henkilökunnasta puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia.
”Yksilöllisyys voi aiheuttaa irrallisuuden ja eristäytymisen kokemuksia”
Samaan aikaan moni ikääntyvä ulkomaalaistaustainen ihminen miettii, millaiseksi elämän ehtoopuoli Suomessa kääntyy. Vastauksia tähän kysymykseen etsittiin Helsingin kulttuurikeskus Korjaamolla maaliskuussa kaikkien aikojen ensimmäisessä Aging Beyond Borders -seminaarissa.
Sali oli täynnä järjestöväkeä, tutkijoita ja opiskelijoita. Puheenvuorojen lisäksi yleisölle näytettiin kaksi tuoretta suomalaista dokumenttielokuvaa, jotka molemmat käsittelevät ulkomaalaistaustaisena ikääntymistä.
Mohamed El Aboudin ohjaama ja tänä vuonna valmistunut Viimeinen kotimaa keskittyy pohtimaan, missä maassa kuolla. El Aboudia haastateltiin Maailman Kuvalehteen viime vuoden lopulla.
Marita Rainbirdin vuonna 2024 valmistunut Kivinen tie kertoo nigerialaistaustaisesta helsinkiläisnaisesta Oge Enehistä, joka eläkeiän kynnyksellä irtisanotaan kulttuurituottajan työstä. Molemmissa dokumenttielokuvissa päähenkilöt pohtivat, minne kuuluvat samalla, kun ruumis menettää voimaansa.
Seminaariosallistuja, helsinginsyyrialainen Dean Hoot, 85, ei mieti kuolemaa. Hän muutti Suomeen vuonna 1969 ja teki uran Lähi-itään suuntautuvan viennin konsulttina. Tänään hän tuli seminaariin, koska haluaisi juttuseuraa.
”Kaikki ystäväni ovat suomalaisia. Haluaisin kuulla, mitä ulkomaalaiset ihmiset ajattelevat ikääntymisestä.”
Hootia hiukan harmittaa, ettei osallistujien spontaanille juttelulle ole aikaa, koska ohjelma on täynnä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Tämä kertoo siitä, että tarvetta yhteen tulemiselle olisi enemmänkin.
Se, mitä ihminen vanhana kaipaa, riippuu tietenkin monesta asiasta, mutta synnyinmaasta ja elämäntavasta riippumatta me kaikki menetämme vanhana voimia, alamme sairastella, ystäväpiirikin harvenee.
Nyt seminaarin mikrofoniin tarttuu Emma Tamankag, kamerunilaistaustainen Laurea-ammattikorkeakoulun hoitotyön lehtori. Kerran viikossa Tamankag tapaa ulkomaalaistaustaisia ihmisiä Helsingissä Itiksen kauppakeskuksesssa ja antaa heille vastaanottohuoneessaan terveysneuvontaa.
Tamankag on huomannut, että etenkin afrikkalaistaustaisten ihmisisten on helpompi luottaa häneen kuin viralliseen terveydenhuoltoon. Yhteisymmärrys syntyy helposti.
Silti Tamankag kehuu suomalaisia palveluita. Elämä on varsin helppoa, vanhuksillakin on täällä usein omat asunnot ja julkinen liikenne toimii. Samalla Tamankag muistuttaa, että moni maahanmuuttaja on kasvanut yhteisöllisessä kulttuurissa.
”Kamerunissa lapset nähdään omien vanhempiensa kävelykeppeinä.”
Suomi on toisenlainen. Täällä arvostetaan itsenäisyyttä.
”Yksilöllisyys voi aiheuttaa irrallisuuden ja eristäytymisen kokemuksia”, Tamankag sanoo.
Kiinalaistaustainen Du ”Dushana” Xiang, 72, istuu seminaaritilan nojatuolissa itsekseen ja kertoo mielellään kysyjälle elämästään. Aiemmin hän työskenteli parikymmentä vuotta jordanialaisessa sairaalassa. Kun hänen poikansa perusti kiinalaisen ravintolan Suomeen, Xiang tuli käymään.
”Ihastuin Suomessa ihmisten koulutustasoon, puhtaaseen ilmaan, siisteyteen. Sanoin pojalleni, että täällä minä haluan viettää vanhuuteni.”
Xiang ehti työskennellä pojan ravintolassa monta vuotta. Eläkkeellä sosiaalinen ja utelias nainen päätyi vetämään kiinankielisten seniorien keskusteluryhmää. Porukalla he kävivät sienimetsässä ja järjestivät eväsretkiä.
Xiangin ryhmä on osa Jade-yhteisön toimintaa. Ikääntyvien vieraskielisten yhdistys Jade tarjoaa pääkaupunkiseudun ulkomaalaistaustaisille vanhuksille ohjattuja ryhmiä yhdeksällä eri kielellä. Tapaamisissa vetäjät tarjoavat osallistujille muun muassa tukea digiasiointiin ja tietoa mielen hyvinvoinnista. Toimintaan osallistuu vuosittain noin 500 ihmistä.
Ryhmissä on tapana kuunnella synnyinmaasta tuttua musiikkia, maistella tuttuja makuja ja katsella oman lähtökulttuurin taidetta. Samaa kieltä puhuvat ihmiset ymmärtävät yleensä myös toistensa vitsejä. Sellainen tuntuu turvalliselta ja virkistää.
Jade-yhteisön toiminnanjohtaja Susanna Lehtovaara on tottunut kertomaan, miksi ulkomaalaistaustaiset vanhukset kaipaavat omakielistä seuraa. Sitä kysytään usein.
”Vaikka työiässä osaisi suomea, eläkkeellä aikuisena opittu kielitaito alkaa usein heikentyä. Ikääntyessä myös sosiaaliset verkostot heikkenevät ja toimintakyky laskee.”
Hossam Ghazya vaivaa, ettei ole vieläkään saanut yhtäkään suomalaista ystävää.
Ulkomaalaiset jäävät helposti heille kuuluvien palveluiden ulkopuolelle. Vaikka Suomessa periaatteessa on varsin kattavat lakisääteiset palvelut, Lehtovaaran mielestä järjestelmä ontuu. Hänestä tulevina vuosina esimerkiksi muistisairaiden päiväohjelmaa kannattaa tarjota muillakin kuin suomen ja ruotsin kielellä.
”Suomessa ulkomaalaistaustaisissa ihmisissä on tällä hetkellä eniten venäjän- ja vironkielisiä vanhuksia, mutta Aasian, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueen kielten osuus on kasvamassa.”
Muutos on nopea, sillä viisi-kuusikymppisiä vieraskielisiä on enemmän kuin koskaan. Ikääntyneiden vieraskielisten määrä tulee seuraavien 15 vuoden aikana kolminkertaistumaan.
Omakielisissä ryhmissä syntyy usein keskusteluja asioista, joita ei ole helppo avata kantasuomalaisille. Toisten synnyinmaissa on konflikteja, ja sen keskellä elävistä läheisistä ja koko kansasta on huolta. Moni kärsii Suomessa syrjinnästä ja rasismisista.
Seminaarin aulapöydässä istuu kymmenkunta eläkkeellä olevaa arabimiestä. He ovat kotoisin Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idän eri maista ja puhuvat kaikki vähän eri arabian murretta.
Miehet tuntevat toisensa hyvin, sillä perjantaisin he osallistuvat kansalaisjärjestö Mirsalin miesten kahviloihin, jotka kokoontuvat pääkaupunkiseudulla Sellon ja Itiksen kirjastoissa. Osa porukasta käy myös kuukausittain kulttuurikävelyillä katsomassa maksuttomia näyttelyitä ja esityksiä sekä arkkitehtuuria.
Idea on alkujaan Omar Abuzaidin, 72.
”Huomasin, että moni meistä on asunut Helsingissä jo kauan, mutta emme silti tunne kaupunkia.”
Vuodet menivät työnteossa ja perheen kanssa. Abuzaid on tehnyt pitkän uran lääkärinä. Hossam Ghazy on kalliotekniikan insinööri. Porukassa on myös tutkijoita, monia tohtoriksi väitelleitä. Isiä, isoisiä, runoilijoita, naapureita.
Hossam Ghazya vaivaa, ettei ole vieläkään saanut yhtäkään suomalaista ystävää.
”Työpaikan illanistujaisissa kyllä minun kanssani juteltiin, mutta seuraavana aamuna ei tervehditty. Sellaisesta kasvoi kova kuori, enkä lopulta jaksanut enää edes yrittää tutustua. Omankielisessä porukassa kovaa kuorta ei tarvita.”