Amazing, Mohamed El Aboudi ajatteli, uskomatonta.
Vuonna 2013 elokuvaohjaaja istui lennolla kohti Dubain elokuvajuhlia. Matkalukemiseksi mukaan tarttuneessa sanomalehdessä amerikkalaiset eläkeläiset kuvailivat elämäänsä Floridassa. Uintia, golfia, pitkiä illallisia yhdessä muiden eläköityneiden ystävien kanssa. Mukavia päiviä, jotka päättyivät eläkeparatiisissa iltajuhliin.
”Mutta minä asun Suomessa”, hän sanoo.
Suomi voi olla täydellinen ulkomaiselle opiskelijalle tai it-alan expatriaatille – mutta mitä se on eläköityvälle maahanmuuttajalle? Oliko luvassa golfin täyteisiä iltapäiviä?
Ideasta syntyi Viimeinen kotimaa, dokumenttielokuva ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaisten vanhusten elämästä Suomessa. Kun viimeinen matka alkaa, mitä elämä on, elokuva kysyy kolmen päähenkilön tarinan kautta.
Justine Okothille, 69, identiteetin, kotimaan ja kansalaisuuden kaltaiset käsitteet ovat kerroksellisia.
”Synnyin Keniassa, mutta perheeni on ugandalainen. Suomeen asetuin vuonna 1984. Minulla on Suomen kansalaisuus, paikallinen vaimo ja kaksi poikaa”, hän kertoo.
Pitkän uran farmaseuttina ympäri Suomea tehnyt Okoth on eläköitynyt Turkuun, mutta viettää noin kolme kuukautta vuodessa Ugandassa. Viimeinen kotimaa -elokuvassa hänen kohtauksistaan rakentuu kahden maan ja kulttuurin väliin kietoutunut triptyykki, jota määrittävät ääripäät. Täyteläisen valon, värien ja kuumuuden kyllästämä Uganda ja sen vastakohtana Suomen Turussa piirtyvä nykyisyys. Kyläyhteisölle perustuva elämä kotimaassa ja kylmän pohjoisen hiljaisuus kaukana juurista.
Ugandalaiset ovat aina olleet avointa ja matkustavaista porukkaa, Okoth muistuttaa. YK:n taloudellisten ja sosiaalisten asioiden osaston mukaan lähes kaksi miljoonaa ugandalaista asui maan ulkopuolella vuonna 2019. Samaan aikaan The Institute of Development Studies kertoo, että toisen maailmansodan aikaan noin 7 000 puolalaista naista ja lasta sijoitettiin maahan.
”Ihmiset ovat aina tulleet ja menneet. Joskus sitten käy niin, että me saavumme Suomeen”, Okoth nauraa.
Hänen omaa muuttoaan edesauttoi hassu yhteensattuma.
”Löysin suomalaisen kirjekaverini yhteisen harrastuksen kautta. Me molemmat keräsimme postimerkkejä. Hänen kokoelmastaan uupui muutamia minulta löytyviä merkkejä, ja niin ystävyytemme alkoi.”
Tarina sisältää myös muita käänteitä, sillä oikeastaan kirjekavereita oli Suomesta Turun Sanomien julkaiseman ilmoituksen seurauksena parhaimmillaan kuusi. Ongelmaksi muodostui se, että innokkaat kaverukset päätyivät lähettämään Okothille myös Ugandan politiikkaa koskevia lehtileikkeitä.
Julman hallitsija Idi Aminin vallan alla sadat tuhannet ugandalaiset joutuivat murhien, kidutuksen ja sieppausten uhreiksi. Sotilasdiktaattori myös vaati, että kaikki posti avattaisiin ja tarkastettaisiin, etenkin ulkomailta tuleva.
”Kerran yksi kirje täynnä lehtileikkeitä pääsi kuitenkin läpi, ja epäilin sen tulleen tarkoituksella. Pelkäsin kuollakseni kirjeen olleen ansa ja minua kenties seurattavan, joten hylkäsin kaikki kirjekaverini. Pidin vain miehen, joka oli kiinnostunut postimerkeistä.”
Kun Okoth lopulta saapui 1990-luvun alussa Neuvostoliittoon opiskelemaan, oli Suomi yllättäen lähellä. Pitkäaikainen kirjekaveri kutsui kylään Helsinkiin. Kaupungista löytyi myös paikallinen tyttöystävä, nykyään Justine Okothin vaimo.
”Kun kirjekaverini kuoli kolme vuotta sitten, oli hänestä tullut minulle enemmän kuin veli.”
Elämää maassa on kuitenkin aina varjostanut muisto Ugandaan jääneestä suvusta, perheestä – ja etenkin äidistä.
”Meillä kun ei ole vanhainkoteja Ugandassa, vaan me pidämme huolta omistamme.”
Kun äiti kymmenen vuotta sitten kuoli, hänet haudattiin kylän läheisyyteen, perheen omaan hautaan. Sinne Okothkin nyt haluaa.
”En ole ajatellut kuolevani ihan vielä mutta haluan varmistaa, että minut haudataan Ugandaan. Se on meidän kulttuurimme käytäntö, joka koskee etenkin miehiä.”
Kuolleen henkilön palauttaminen kotimaahan on valtava kustannus. Siksi Suomen ugandalaiset ovat usein valmiita keräämään varat kokoon yhdessä, jotta ruumis saadaan palautettua omiensa pariin. Matkaan lähtee yleensä kumppani tai joku muu yhteisön jäsenistä.
”Haluan tulla haudatuksi ugandalaisin menoin.”
Ugandassa ruumis viettää perinteisesti viimeisen yön ennen maahan laskemista perheen kodissa. Kuollutta surraan ja hänet siunataan viimeiselle matkalle. Ympärillä tanssitaan, ja paikalla on paljon ihmisiä.
”Minun äitini hautajaisiin saapui 800 ihmistä. Minäkään en halua kuolla yksin.”
Sitä paitsi ”jos elää elämänsä osana yhteisöä, ei kuollessaankaan jää yksin vaan ihmiset tulevat avuksi”, Okoth vakuuttaa.
You get a good send off, hän sanoo. Viimeiselle matkalle lähdetään hyvillä mielin.
Jos elää elämänsä osana yhteisöä, ei kuollessaankaan jää yksin vaan ihmiset tulevat avuksi.
Tukholman pahamaineinen Skarpnäckin kaupunginosa uinuu rauhallisessa kevätauringossa. Valo siivilöityy kauniiden verhojen välistä Aino ja Orvo Grönforsin keittiöön, jossa sukulaisnaiset puuhailevat.
Pöydille katetaan voileipiä, suomalaista makkaraa ja kylkeen ruotsalaista juustoa. Molemmista maista jotain, sillä Grönforsit ovat ensimmäisen sukupolven ulkosuomalaisia. Osa noin 1,3 miljoonan suomalaisen ryhmää ja Ruotsin suurinta vähemmistöä, ruotsinsuomalaisia.
”Meille romaneille Suomi on ennakkoluuloinen maa”, Orvo Grönfors sanoo. ”Täällä Ruotsissa elämä on paljon myönteisempää.”
Grönforsit saapuivat Ruotsiin 1970-luvun suomalaisen muuttoaallon mukana. Aino äitinsä kanssa, osana viiden lapsen perhettä. Orvo Juukasta, Pohjois-Karjalasta paremman elämän toivossa. Itä-Suomen työttömyysaste oli korkea, ja monissa romaniperheissä oli lähdetty liikkeelle. Ruotsissa tarjolla oli työtä ja ahkeria suomalaisia pidettiin arvossa.
”Ainon kanssa tapasimme 1980-luvun alun Tukholmassa tansseissa”, Orvo kertoo. ”Suomalainen tanssikulttuuri oli elinvoimainen, ja ympäri tukholmalaisia lähiöitä järjestettiin suomalaisia seuroja.”
”Tanssittiin tangoa”, Aino vahvistaa.
Käsistään kätevälle Orvolle avautuivat ovet metalliverstaalle, ja työ sorvarina alkoi heti. Kun Grönfors sitten pääsi tuuraamaan läheiselle koululle eläkkeelle jäävää opettajaa, uusi ura avautui.
”Toimin monta vuotta kiertävänä kotikielen opettajana opettaen suomalaisia ja suomalaisia romaneita. Opetin romanikielenä kaalea, kulttuuria ja historiaa. Minun vanhoja oppilaitani on purona ihan Göteborgia myöten.”
Kun pariskunnan kolme lasta menivät päiväkotiin, myös Aino lähti opettajaksi – ja vuodet vierähtivät.
”Me ollaan viihdytty täällä niin hyvin, että ei ole haluttu lähteä takaisin”, Aino sanoo.
”Lähdimme etsimään Ruotsista parempaa elämää, ja se löytyi täältä”, Orvo vakuuttaa.
Suomi on kuitenkin monelle siirtolaiselle se kotimaa. Niin myös meille.
Ruotsissa allmänn pension eli valtion tukema peruseläke voi alkaa jo 62 vuoden iässä. Aino on eläköitynyt, Orvokin saisi jo ikänsä puolesta jäädä mutta jatkaa virassaan Stadmissionilla, paikallisessa avustusjärjestössä.
”Työssä on kyse lähimmäisenrakkaudesta enemmän kuin urasta. Meillä käy Fridhemsplanilla vuosittain noin 36 000 ihmistä, jotka tarvitsevat apua. Vaatteita ja ruokaa jaetaan monelle. Yhden jos toisenkin viereen saa siinä istahtaa. Minulla on hengellinen tausta, ja joskus yritän sanoa, että elämä voisi olla jotain muutakin, että ei olisi niin raskasta.”
”Suomalaisia poikia” on Orvon mukaan vuosien varrella tullut vastaan paljon ja monelle suomalaiselle käänteentekevä hetki on ollut juuri eläköityminen.
”Kun työ ja tekeminen loppuu, niin usein alkoholi astuu kuvaan. Kotiin Suomeen ei kehtaa enää vuosien jälkeen palata, varsinkaan, jos on maaseudulta. Sieltä kun on hirveällä uholla lähtenyt, niin ei sitä takaisin voi palata siinä vaiheessa, kun kaikki on menetetty.”
Yhteys kotimaahan katkeaa, ja ympärille muodostuu porukka, jossa moni on juureton. Myös Grönforseja elämän viimeinen taival mietityttää.
”Meillä on tietenkin tämä suomen kieli, mutta Suomessa koen ahdistusta, vaikka maassa asuu paljon sukulaisia ja tuttuja”, Orvo kertoo.
Ainon mukaan edes kaupassa ei voi olla ilman, että niskassa tuntuu ennakkoluuloa uhkuva katse. Kotona on kiva käydä, mutta äkkiä pois, molemmat toteavat. Silti monelle romanitaustaiselle viimeinen matka tarkoittaa paluuta Suomeen. Vaikka sitten arkussa.
”Suomi on kuitenkin monelle siirtolaiselle se kotimaa. Niin myös meille. Kun täällä Ruotsissa kuolee, niin sitä haluaa omiin multiin”, Orvo Grönfors sanoo.
”Suurin osa viedään takaisin Suomeen.”
Tulevaisuudessa myös mies itse. Hautapaikka löytyy sukutilan läheltä Kolin alueelta. Juurille on päästävä, kun aika koittaa.
”Alkoholistienkin viimeiset sanat olivat aina, että otatteko vanhempiin yhteyttä – että pääsisi kotiin.”
Etelä-Helsingissä Mohamed El Aboudi katselee viimeistä taivalta kuvaavan dokumenttielokuvansa loppukohtausta yhdessä tuottaja Kirsi Mattilan kanssa.
”Kun ihminen lähtee kotimaastaan, tutusta ympäristöstä, hän muotoutuu osaksi jotain muuta. Se on hetki, jolloin kansalaisuus, ihonväri ja fyysinen olemus menettävät merkityksensä. Kuoleman edessä jokainen meistä haluaa palata lapsuuden maisemaan.”
Kysymys kuuluvuudesta, juurista ja identiteetistä on El Aboudin mukaan paitsi monikansallinen, maan rajat ylittävä, myös meitä kaikkia yhdistävä.
”Elokuvani kysyy, miten meidän tulisi kohdella heitä, jotka tulivat. Työskentelivät täällä kanssamme koko elämänsä, maksoivat veronsa ja kasvattivat lapsensa omiemme rinnalla. Miten kohtelemme heitä, kun tuottavuus loppuu?”
El Aboudi näyttää mietteliäältä, kunnes jatkaa.
”Elämän viimeisen taipaleen on tarkoitus olla levollinen ja luottavainen, mutta onko eläköityminen sitä myös maahanmuuttajavanhuksille?”
Uimaretkiä, tansseja ja pitkiä illallisia ystävien kanssa. Mukavia päiviä, kunnes taival päättyy.
Viimeinen kotimaa -dokumentti Docpointin ohjelmistossa 4., 6. ja 8.2.
www.docpoint.fi