Siitä eivät puhu poliitikot eivätkä toimittajatkaan.
Nuo sanat voisivat koskea jotakin maailman lukemattomista kriiseistä tai epäkohdista. Nyt ne kuitenkin sijoittuvat lähelle, Eurooppaan.
EU:n suurin etninen vähemmistö kohtaa mittavaa syrjintää, mutta me emme vieläkään osaa keskustella romanien asemasta.
Me emme osaa keskustella siitä, että EU:n perusoikeusviraston mukaan neljä viidestä Euroopan romanista elää köyhyysrajan alapuolella.
Me emme osaa keskustella siitä, että romanien kokema poliisiväkivalta on merkittävä ongelma EU-maissa ja että ainoastaan noin kolmannes romaneista luottaa poliisiin ja oikeusjärjestelmään.
Me emme osaa keskustella siitä, että romaneilla ei ole pääsyä puhtaan juomaveden ääreen. Romaniassa kaksi kolmesta romanista elää ilman hanavettä, ja EU:n perusoikeusvirasto vertaa tilannetta Ghanaan ja Nepaliin.
Me emme osaa keskustella siitä, että romanilapset eivät pääse samoihin kouluihin kuin valtaväestö ja noin neljännes Euroopan romaneista on lukutaidottomia.
Me emme osaa keskustella siitä, että isolta osalta Euroopan romaneista puuttuu henkilöllisyystodistus.
Me emme osaa keskustella siitä, että romanien oikeuksien kehittyminen on EU:n perusoikeusviraston mukaan liian vähäistä ja liian hidasta.
Emme, vaikka romaneita on Euroopassa lähes kahden Suomen verran, arviolta 10–12 miljoonaa.
Vajaat parikymmentä vuotta sitten näytti vielä siltä, että tilanne voisi olla parantumassa.
Romanian ja Bulgarian EU-jäsenyydet ja niiden mukana tullut vapaa liikkuvuus toivat maiden romanivähemmistöt näkyvästi Länsi-Euroopan kaduille. Tämän vastavetona alettiin kehittää EU:n romanistrategiaa – osin siksi, että länsi halusi romanit pois silmistään.
Näihin aikoihin, 2010-luvun taitteessa, Suomi tähtäsi EU:n romanipolitiikan kärkimaaksi. Vähemmistön tilannetta eri puolella maanosaa seurattiin myös meikäläisessä mediassa. ”Romanien Eurooppa on synkkä paikka”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan vuonna 2013.
Ehkä me väsyimme puhumaan romanien oikeuksista. Tai sitten se ei alun perinkään ollut meille riittävän tärkeää.
Lopputulos lässähti. EU:n romanistrategiasta ei saatu sitovaa, minkä vuoksi muutokset matelevat. Kun tavoitteet ovat vapaaehtoisia, ei niiden eteen tehdä tarpeeksi töitä – etenkään, jos muutokset ovat haastavia.
Eurooppalaisen romanivähemmistön asia ei enää juuri näy Suomessa. Aihe on hävinnyt äärioikeiston nousun, isompien joukkojen siirtolaisuuden ja sodan tieltä.
Ehkä me väsyimme puhumaan romanien oikeuksista. Tai sitten se ei alun perinkään ollut meille riittävän tärkeää.
Puhua kuitenkin pitäisi, ja siihen meillä riittäisi eväitä.
Yksi harvoista muutoksista, jonka 2010-luvulla luotu EU:n romanistrategia toi, oli säännölliset selvitykset romanien asemasta. Niiden takia meillä on saatavilla myös tämän tekstin alussa esitettyjä lukuja.
Tiellä on kuitenkin asenneongelma. Suomessa esimerkiksi muistetaan aina nostaa esiin, että romanien asema on meillä parempi kuin muualla. Samalla unohtuu solidaarisuus muiden maiden romaneja kohtaan. Asetelma on ristiriitainen: esimerkiksi naisten oikeudet Puolassa puhuttavat myös Suomessa, mutta romaninaisten oikeudet ympäri Eurooppaa eivät.
Puhuttavaa kyllä riittäisi. Vaikkapa siitä, miten Tšekissä pakkosteriloitiin romaninaisia vielä 2010-luvulla. Tällä hetkellä maassa keskustellaan siitä, kuka on oikeutettu korvauksiin. Romaniassa ja Unkarissa romaninaisia steriloidaan edelleen maaseudulla, huomautti eräs romaniaktivisti taannoin keskustelussamme.
Ennen viime vuoden parlamenttivaaleja Brysselissä oli neljä romanitaustaista meppiä, mutta nyt läpi ei mennyt yhtään.
Tai sitten voidaan puhua lastenoikeusjärjestö Unicefin raportista (pdf) toukokuulta 2024. Sen mukaan romanilasten olosuhteet Euroopassa muistuttavat merkittävästi puutteellisempia valtioita – esimerkiksi Sierra Leonea, Burundia, tai edellä mainittuja Ghanaa ja Nepalia.
Politiikkanörteille taas voi kertoa, että romanit eivät enää pääse ääneen Euroopan parlamentissa. Ennen viime vuoden parlamenttivaaleja Brysselissä oli neljä romanitaustaista meppiä, mutta nyt läpi ei mennyt yhtään.
Eikä ongelma koske vain itää. Esimerkiksi Italiassa populistijohtaja Matteo Salvini sanoi vuonna 2018, kuinka tarvitaan ”joukkopuhdistus, katu kadulta, tori torilta, naapurusto naapurustolta”. Lisäksi hän harmitteli, kuinka italialaisia romaneita ei ”valitettavasti” voida poistaa maasta muiden romanien mukana.
Kaipaan romaneja käsittelevään keskusteluun isoa kuvaa – sitä, jota maalailin tämän tekstin alussa. Sen perään huokailen etenkin silloin, kun suomalaismedia tarkastelee Euroopan romanivähemmistöä, erityisesti Helsingissä oleskelevia ja työskenteleviä Romanian romaneita.
Heitä haastatellessaan mediat keskittyvät usein yksilöiden kokemuksiin ja tarinoihin, eivät niinkään vähemmistön laajempiin ongelmiin lähtömaissa tai maanosassamme. Vaikka artikkelit olisi kirjoitettu koskettavasti, ongelmien mittakaava ei välity: se, että ihmisoikeudet eivät typisty yksilöön vaan kyse on mittavasta, rakenteisiin asti ulottuvasta syrjinnästä. Koko Eurooppaa koskevasta ongelmasta.
Toisaalta syynsä on sillekin, miksi aihe on meille vaikea. Kun haastattelin viime vuonna Euroopan romanioikeuksien keskuksessa työskentelevää Jonathan Leetä, hän huomautti jatkumosta. Koska romanit ovat olleet täällä pitkään, heidän syrjintänsä on juurtunut osaksi Eurooppaa ja sen rakenteita.
”Romaneihin liittyvät historialliset ennakkoluulot ja syrjintä ovat syntyneet osana eurooppalaisen yhteiskunnan kehitystä. Tämän takia on hankala löytää järjestelmällistä lähestymistapaa ongelmaan ratkaisemiseen, koska järjestelmä itsessään on syy ongelmaan”, Lee sanoi
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, kertoo vanha viisaus. Väärin autettu, voi joku tästäkin tekstistä ajatella.
Kyse ei kuitenkaan ole tästä, vaan siitä, missä voisimme parantaa. Missä on esimerkiksi suomalainen keskustelu romanien oikeuksista Euroopassa 2020-luvulla? Missä on EU:n romanistrategian tarkastelu politiikassa ja mediassa? Missä on romaninäkökulma EU-vaaleihin ja eri maiden sisäpolitiikkaan?
Romanien oikeuksia parantava politiikka on takuuvarma tapa menettää ääniä, etenkin nykyisessä maailmanajassa.
Myös suomalaisilla poliitikoilla olisi osansa hoidettavana. Euroopan romanioikeuksien keskuksen Jonathan Lee totesi haastattelussamme, että ratkaisut romanien aseman parantamiseen kyllä tiedettäisiin, mutta poliittista tahtoa puuttuu niin oikealla kuin vasemmallakin. Romanien oikeuksia parantava politiikka on takuuvarma tapa menettää ääniä, etenkin nykyisessä maailmanajassa. EU:n romanistrategian ongelmat taas näyttävät, miten rajallista unionin valta tässä asiassa on, hän huomautti.
Ennakkoluulot ovat syvässä. Romanien oikeuksien parissa työskentelevä Diakonissalaitoksen Anca Enache huomautti eräässä keskustelussamme, kuinka romaneihin liittyy samoja kielteisiä käsityksiä kuin itäiseen Eurooppaan, esimerkiksi kehittymättömyys ja epädemokraattisuus.
Silloin heidän asiansa on helpompi sivuuttaa. Itsepähän eivät mene töihin tai kouluun, ajattelevat monet. Tietoa siis vastustetaan ja romanit toiseutetaan.
Mutta kuinka me eurooppalaiset voisimme uskoa romanien huonon aseman, jos siitä eivät edes puhu ne, joihin me luotamme?
Siis vaikkapa poliitikot, kansalaisyhteiskunta tai lähipiirimme. Sinä ja minä. Me.