Viime aikoina on leikattu rajusti kulttuurin määrärahoja. On vedottu säästösyihin, mutta hämmentävää kyllä, samalla on haluttu leikata arvostusta. Voimakkaammin kuin koskaan julkisessa keskustelussa on kyseenalaistettu kulttuurin ja taiteen olemassaolon merkitys.
Turhake. Luksus. Kökköjä päällekkäin. Huolestuttavinta on, etteivät tällaiset sanavalinnat sikiä ainoastaan somekeskusteluiden pimeimmissä kolkissa – joissa puhutaan jopa loisijoista ja haihattelijoista – vaan että jotkut arvovaltaisten instituutioiden edustajat valtiovallan huipulta yhtyvät mitätöinnin kuoroon, elleivät suorastaan johda sitä.
Kun lauluntekijä Viitasen Piia kertoi HS:n jutussa freelancerien epäreilusta kohtelusta (Kannattaako musiikkia tehdä, 17.3.2024), kommenttipalsta täyttyi vihaisesta puheesta. Että pitäisikö muiden kustantaa taiteilijan harrastus. Että pitäisikö muusikolle muka kuulua työttömyys- ja sosiaaliturva, kuten muidenkin alojen ammattilaisille.
Viitasen haastattelun jälkipuinnissa esitettiin laskelmia siitä, mikä on kulttuurin merkitys elinkeinotoiminnan, verotulojen ja työllisyyden kannalta. Jostain syystä kiistattomat faktatkin kaikuivat jälleen kerran kuuroille korville.
Keskittykäämme kuitenkin siihen, miltä tilanne tuntuu yksittäisen musiikintekijän kannalta. Olemme nähneet hänen omistautumisensa, sinnikkyytensä ja joustavuutensa. Uutena varjopuolena korona-aikojen epätoivon, ja nyt syvän loukkaantumisen oman elämäntyön väheksymisestä. On puolustuksen puheenvuorojen aika, ja tämä olkoon yksi niistä.
Jotta virheellisistä käsityksistä ja kenties kateudestakin päästäisiin eroon, kansa tarvitsee ymmärrystä siitä, mistä kaikesta muusikon työ oikeasti koostuu. Mennäänpä kappaleen ajaksi keskelle rivimuusikon todellisuutta. Otoksena saapuminen keikkapaikalle.
Kuuden tunnin ajomatka takana, öljylamppu hehkuu kojetaulussa. Ei auta. Vielä se massiivinen bassovahvistin, sitten on auto tyhjä. Painaa kuin pesukone. Nosta siitä kahvasta, hiiop! Viedään äkkiä sisään, ettei kastu sateessa. Putket pitäisi huoltaa vanhasta Ampegista. Eikö täällä ole mitään hissiä? Roudaaminen on ammatinvalintakysymys. Kohta alkaa soundcheck, saikohan teknikko lavakartan? Onko meitä kukaan vastassa? Ikinä ei tiedä, mikä odottaa, kun menee vieraaseen paikkaan keikalle. Tsekin jälkeen saadaan ehkä syötävää jostain, ja sitten muutama tunti odottelua jossain siivouskomerossa. Lenkille ei tänäänkään pääse, eihän täällä ole suihkua. Showtime on tasan puoliltaöin. Onneksi puoliso ruokkii lapset kotona. Kohta hymyillään lavalla.
Musiikkia tekevät ja esittävät tavalliset ihmiset. He toimivat palveluammatissa, jonka luota glamour pysyttelee kaukana tai korkeintaan pistäytyy hetkeksi. Ja kuitenkin heillä on ehkä synnyinlahjana saatu tai joka tapauksessa vuosien työllä harjoiteltu kyky luoda ja esittää musiikkia, joka on niin monille ihmisille se kaikkein rakkain henkireikä, ilon ja lohdun lähde. Ankeuden karkoittaja, eheyttäjä.
Ehkäpä tuo harvinainen kyky liikuttaa ihmistä on haitaksi ammattikuvan kannalta. Ajatus poikkeusyksilöstä sysää muusikon normaalin piiristä. Jatkuvasti törmää siihen, ettei muusikon työtä mielletä lainkaan työksi. Kuulostaako tutulta: ”menkää oikeisiin töihin”, ”voisitteko esiintyä ilmaiseksi, sehän on hyvää mainosta”, ”pitääkö soittajillekin maksaa”, ”ettekös te tykkää esiintymisestä”.
Miten ymmärrys lisääntyisi myös muusikon työtä kohtaan?
Muusikot eivät välttämättä kerro mielellään työnsä kaikista puolista. Kutsumuksestahan tätä tehdään – ei välttämättä viisas lausahdus. Ymmärrettävästi on ehkä haluttu säilyttää tietty mystisyys, jottei suhde yleisöön muodostuisi liian arkiseksi. Se lauluntekijä, joka sanoo kirjoittaneensa kappaleen yhdeltä istumalta, saa ylleen taikapölyä ja ihailua, mutta tekee samalla karhunpalveluksen alalle. Eivät ne kappaleet koskaan tule hetkessä valmiiksi asti – ehkä idea voi iskeä kuin salama, mutta jatkojalostus yleisön saataville saattamiseksi vie aina aikaa ja useiden ihmisten työpanosta.
Ei kai kukaan kuvittele talonkaan rakentuvan ilman lukuisia työvaiheita, tai IT-firman pystyttämän verkkokaupan ilmaantuvan tyhjästä ilman uuvuttavaa määrää projektitehtäviä? Silti yllättävän usein huomaa jonkun ajattelevan, että muusikon työtä ovat vain ne tunnit, joina hän soittaa yleisön edessä. Vaikka taustalla on tosiasiassa valtaisa työmaa.
Soitto- ja laulutaidon hankkiminen vie helposti 15 vuotta musiikkiopistossa. Koko uran ajan jatkuvana prosessina pyörii tuotteen eli ohjelmiston valmistaminen säveltämällä, covereita omaksumalla, sovittamalla, harjoittelemalla (omalla ajalla). Useimmat joutuvat tahtomattaan moniosaajiksi: pitää hoitaa keikkamyynti, sopimukset, levyjen julkaiseminen, keikka-auton ajaminen, roudaaminen, ääni- ja valotekniikka, ja siinä sivussa huoltomiehen, somistajan, maskeeraajan ja seremoniamestarin tehtävät.
Joidenkin soittimien hallinta vaatii huippu-urheilijan kurinalaisuutta. Työkykyä täytyy ylläpitää taukoamatta, vaikkei töitä olisi näköpiirissä – kuten korona-aikana. Esimerkiksi vaskisoittimia on treenattava päivittäin, jotta kasvojen lihakset pysyvät tikissä. Jos puhaltaja ei harjoittele tarpeeksi, hyvin pian käy niin, että ”naama loppuu” eli lihakset menevät maitohapoille.
Hapoilla ollaan, sinä ja minä, kumpikin omassa työssään. Miten ymmärrys lisääntyisi myös muusikon työtä kohtaan? Ehdotan seuraavaa:
Hyvä muusikko! Sinun pitää puhua enemmän arjestasi. Kun annat haastattelun, kerro työstäsi kokonaisuutena. Näytä tavallisuutesi. Parhaassa tapauksessa kuuntelija tuntee sinuun ja taiteeseesi entistäkin suurempaa kiintymystä.
Hyvä toimittaja! Muista, että teillä on paljon yhteistä muusikon kanssa. Molemmat tekevät työtään yleisölle. Kysy ammatin kaikista puolista ja kohtaa ihminen.
Hyvä ohjelmapalvelujen tilaaja! Muista, että muusikon täytyy ansaita elantonsa aivan kuten sinunkin. Kuinka voisit luoda olosuhteet, joissa muusikko onnistuisi työssään parhaalla mahdollisella tavalla? Asiakastyytyväisyys nousee samalla.
Hyvä musiikin ystävä! Muistathan työn ja leivän yhteyden kaikissa ammateissa. Pidä suosikkimuusikoidesi puolta, jotta he voivat jatkossakin tehdä elämästäsi parempaa kuin se olisi ilman musiikkia.