Kello lähestyy puoltapäivää, on hämärää. Sataa pysähtynyttä suihkepullotihkua, sellaista, että sateenvarjo tuntuu liioittelulta, mutta pihalla ei tee mieli seisoskella. Asiat ovat siis lokakuisessa Suomessa aivan mallillaan.

Antti Kuronen, 52, lampsii sisään Töölön rannassa sijaitsevaan Regatta-kahvilaan, tilaa vaaleapaahtoisen kahvin ja mantelikroissantin, istuu alas. Huikkaa hänet juuri ikuistaneelle kuvaajalle, että voisivat olla yhteydessä ”Kreikkaan liittyen”.

Kuronen on ehdottanut tapaamista Regattaan, sillä pyysin häneltä ideoita paikaksi, jossa olisi mukava ja rento olo. Sellainen hänelle on merenranta, venesatama. Lapsena Kurosen perheellä oli matkailuvene, jolla he tekivät reissuja kesäisin. Vielä nykyäänkin mökki Suomenlahden rannalla on hänelle turvallinen, rauhoittava paikka.

Syy huhuiluun Kreikasta selviää pian. Aikuisen Kurosen oma perhe, johon kuuluvat vaimo ja 11- ja 13-vuotiaat lapset, on lähdössä tiistaina lomamatkalle Ateenaan. Kun tapaamme perjantaina, matkan järjestelyistä vastannut Kuronen on ehtinyt varata vasta ensimmäiset yöt. Vinkit kelpaavat.

Tapa järjestää matkat viime tingassa ei kuulemma ole hirmuisesti vaimon mieleen. Mutta kai sellaiseen tottuu, kun tekee työkseen sellaista, mitä Antti Kuronen tekee. Neljän päivän valmistautumisaika ennen matkaa on pieni ikuisuus.

Antti Kuronen ei ehkä ole julkkis, mutta silti varmaan suurin osa suomalaisista tietää, kuka hän on. Jos ei tiedäkään nimeltä, tunnistaisi ehkä valokuvasta: ainakin, jos hänelle pukisi ylle Press-tekstillä varustetun luotiliivin ja iskisi käteen Ylen mikrofonin.

Hänet on totuttu näkemään suomalaisten olohuoneessa aina silloin, kun jossain päin maailmaa on kaaos tai kriisi. Syyrian sota, Gazan sodat, pakolaiskriisi Turkissa ja Kreikassa. Etenkin helmikuusta 2022 alkaen hänet on nähty usein Ukrainan sotatantereilla. Milloin hän on raportoinut Kiovasta, milloin esimerkiksi Izjumin joukkohaudalta.

Hän on Ylen ainoa ulkomaankirjeenvaihtaja, jonka asemapaikka on Pasila. Se tarkoittaa sitä, että hänet lähetetään sinne, missä kulloinkin tapahtuu. Hän on luonut itse oman toimenkuvansa, ensin ruotsinkieliselle puolelle, sitten suomenkieliselle.

”Olen palomieshommissa, irrotettuna matkustamiseen”, Kuronen itse tiivistää.

”Lähettämisestä” ei ehkä kuitenkaan voi puhua tarkentamatta hieman. Missään Pasilan uumenissa ei ole sikarinhajuista huonetta, jonka mahonkipöydän takaa Kurosta käskyttäisi eturintamalle joku suuruudenhullu tuottaja. Hän seuraa itse maailmanpoliittisia tilanteita ja osaa yleensä parhaiten kertoa, milloin jossain alkaa olla syytä olla jonkin aikaa paikan päällä.

Hyvin usein hän tekee työtään breaking news -tilanteissa. Ne ovat haastavia toimittajalle, sillä kun tapahtumat vyöryvät eteenpäin reaaliajassa, mistään ei voi googlettaa, mitä oikeasti tapahtuu. Juuri näissä tilanteissa ihmiset usein kääntyvät Ylen uutisten puoleen.

”Ihmiset, jotka seuraa mediaa, on usein silleen, että ’näin se oli’. Kun itse on siinä tilanteessa, raportoimassa asioista ensimmäisenä, se ei ole niin selvää. Siihen liittyy iso vastuu”, Kuronen sanoo.

Kuronen kasvoi Etelä-Helsingissä kaksikielisessä perheessä. Vielä joskus 1900-luvun ensi vuosikymmenillä Korkeavuorenkadulla sijaitsi Kurosen lihakauppa. Sitä piti Kurosen isän puolen isoisoäiti.

Kurosen äiti oli kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Uusikaarlepyystä. Lapsuudenperheessä, joka ”ei todellakaan ollut mikään rikas, vaan ihan tavallinen virkamiesperhe”, oli kaksi lasta: Antti ja isosisko.

Vanhemmat olivat kemistejä. Äiti oli töissä Marian sairaalassa, isä Kansanterveyslaitoksella, nykyisen THL:n edeltäjällä. Jos isä ei olisi eläkkeellä, hänet olisi saatettu nähdä korona-aikana televisiossa Mika Salmisen tavoin.

”Kasvoin kotona tällaiseen laboratorioympäristöön, mutta sitten petin toiveet enkä mennyt luonnontieteisiin”, Kuronen vitsailee.

Jo koulussa häntä kiinnostivat yhteiskunnalliset aiheet. Perhe myös matkusteli. Erityisen tärkeä kaukokaipuun herättäjä oli noin kymmenvuotiaana tehty kolmen viikon reissu serkkujen luo Keniaan, jossa sukulaisperheen isä oli YK-hommissa.

”Se oli mieletön kokemus. Puhutaan vuodesta 1980 tai jotain; pamahdettiin sinne keskellä talvea. Tää kuulostaa nyt joltain sota-ajan jutuilta, mutta ne hedelmät! Joku ananas oli ihan käsittämätön asia!”

Kuroset asuivat serkkuperheen luona ja tekivät retkiä ympäri seutuja. Yksi perheen vartija oli masai, ja vei vieraat masai-häihin.

”Sen jälkeen kaukaiset paikat tuntuivat vähemmän kaukaisilta. Alettiin matkustaa kavereiden kanssa. Se ei vielä silloin ollut niin tavallista, ei ollut travellerbuumia.”

Kurosen isä myös harrasti valokuvausta ja tilasi kotiin National Geographicia. Lehden sivulta Kuronen selaili mielettömiä maailmoja. Pikkuhiljaa kypsyi oivallus: tällaista voi tehdä.

Hän opiskeli kansantaloustiedettä, mutta aloitti työuransa journalismissa. Sitten 2000-luvulla alkoi ”dotcombuumi” ja Kuronen oli IT-firmassa muutaman vuoden ”oikeassa duunissa”, kuten hän virnuillen kertoo.

Journalismi veti kuitenkin takaisin. Siinä kansainväliset jutut kiinnostivat eniten. Jotta hänen työssään pärjää, pitää olla kiinnostunut juttujensa aiheista – ei vaikkapa pelkästä matkustelusta, hän vakuuttaa.

”Pitää olla rehellinen: kyllä siinä oli myös sitä seikkailuhommaa. Nyt kun on yli 10 vuotta kiertänyt työkseen, seikkailu on vähän jäänyt pois ja kiinnostus asioihin on säilynyt.”

Seisoin siellä aavikolla, että anteeksi mitä?

Kuronen on ketterä monimediatoimisto, sillä hän on myös aina kuvannut ja leikannut materiaalinsa itse. Yleensä reissuilla hänen tiiminsä koostuu paikallisesta fikseristä ja autonkuljettajasta.

Hänen omat huonot puolensa – epäjärjestelmällisyys ja aikaoptimismi – ovat nekin oikeastaan ihan hyviä ominaisuuksia.

”Jos on kontrollifriikki, tekee helposti tylsiä juttuja. Menee kadulle ja haastattelee jotakuta. Itse panostan aikaa siihen, että pääsen paikoille tilanteisiin. Sitten on aina kiire, ja pitää vain luottaa siihen, että hommat sutviutuu.”

Kun sitten menee ja tekee, aina joskus käy niin, että tajuaa yhtäkkiä, että käsillä on iso uutinen. Kuroselle tällainen kokemus sattui vuonna 2019 Al-Holin leirillä Koillis-Syyriassa.

Tiedettiin, että leirillä oli yksi suomalaisnainen. Oli spekuloitu, että jopa kaksi tai kolme, Kuronen kertaa.

”Pääsin sisään. Alueella oli 20 000 ihmistä, kaikki oli ihan kaoottista. Lähdin haahuilemaan, puhuin kaikkia kieliä, mitä edes vähän osasin.”

Hän löysi tanskalaisen, joka haki paikalle suomalaisen ystävänsä. Kuronen tiedusteli, oliko suomalaisia muitakin. Vastaus kuului: ”Meitä on 11 naista ja meillä on 22 lasta”.

”Seisoin siellä aavikolla, että anteeksi mitä?”

Ensimmäisessä haastattelussa istui teltanrähjässä viisi tai kuusi naista eri puolilta Suomea. Kuronen kiirehti takaisin hotelliin ja sai lyhyen videopätkän Pasilaan juuri ja juuri puoli ysin uutisiin. Heti uutisten jälkeen oli puoluejohtajien vaalitentti.

Loppu on historiaa. Raportoinnistaan Al-Holin leiriltä Kuronen palkittiin Vuoden journalistina.

En halua myöskään olla sellainen, että ihmisillä on ihan hyvä fiilis, ja sit ne laittaa telkkarin päälle ja mä masennan heidät jollain järkyttävyyksillä.

Tyttö oli halvaantunut niskasta alaspäin. Paikka oli Shifan sairaala Gaza cityssä. Vuosi oli 2014, Gazan sota rytisi ympärillä. Israel esti tytön evakuoinnin parempiin sairaaloihin. Hänen sänkyynsä kannettiin pehmoleluja.

Vielä paljon myöhemmin, kun Kuronen kävi ottamiaan kuvia läpi, jokin niissä ”osui tosi kovaa”. Joskus on yllättävää, mikä pääsee luikahtamaan paljon nähneen toimittajan ihon alle.

Ehkä hieman yllättäen Kuronen kertoo, että kaikkien hänen todistamiensa asioiden joukossa ihon alle luikertelee monesti köyhyys.

”Se on itselle sellaista, että sitä melkein vähän välttelee, se on niin masentavaa ja väärin. Äärimmäinen köyhyys on väkivaltaa ihmisiä kohtaan. Köyhimmillä ihmisillä ei käytännössä ole mitään tsäänssiä päästä siitä tilanteesta pois.”

Sodan ja konfliktin alta keskiluokka usein pääsee pakoon. Sodat myös yleensä loppuvat joskus. Uutisissa köyhyys jää helposti muiden asioiden varjoon. Tarvitaan katastrofeja, tarvitaan uutisia.

”Tekisin mielellään juttuja ilmastonmuutoksesta tai siitä, miten riittää ruokaa kaikille. Mutta just kun Putin aloittaa tällaisen sodan… Hän ottaa pois sen mahdollisuuden, täysin turhaan.”

”Enkä halua myöskään olla sellainen, että ihmisillä on ihan hyvä fiilis, ja sit ne laittaa telkkarin päälle ja mä masennan heidät jollain järkyttävyyksillä. Pitäisi antaa myös vastauksia ihmisille, mitä voivat tehdä. Mulla ei ole niitä vastauksia.”

Entä mitä voi vastata lapsille kotona, kun on palannut raportoimasta vaikkapa joukkohaudoista?

”Todella vähän lapset kysyy”, Kuronen naurahtaa. Esiteinit ovat esiteinejä myös Kurosilla: vain harvakseltaan kiinnostuneita vanhempiensa ammateista.

”Nyt kun tämä suurhyökkäys alkoi, siitä oli TikTokissakin. Tämä on niin suuri asia, että se koskettaa lapsiakin”.

Lähes kolme tuntia myöhemmin astumme ulos hämärästä cafe Regatasta. Sateisenkin päivän valo häikäisee.

Oven ulkopuolella meitä odottaa kummallinen näky: kahvilan ulkopöydässä nököttää yksinäinen kulunut reppu. Se on Kurosen, istuksinut siinä koko pitkän juttelun ajan.

Kukaan ei ollut vienyt sitä, ollaanhan nyt Suomessa. Mutta jotenkin tuntuu, että näky kertoo hänestä enemmän kuin moni haastattelussa sanottu asia.

Kuronen kertoo, että keikalla on hullun tärkeää, että mitään ei tällä lailla unohdu. Matkoilla on mukana tutut tavarat, tutut tarkastusrutiinit. Jos vaikka mikki puuttuisi, voisi homma olla siinä.

Tihkuttaa yhä. Reppu joutaa mammapyörän etukoriin, kun Kuronen pyöräilee harmauteen.

Muutaman viikon kuluttua tutut kasvot ilmestyvät taas iltauutisiin.