Beáta Palya: Adieu Les Complexes
Naïve
Tämä unkarilaisen laulajan Beáta Palyan albumi valittiin Unkarin viime vuoden parhaaksi maailmanmusiikkilevyksi. Parhaimmuus musiikissa on ongelmallinen käsite, mutta kunnianosoituksista riippumatta teos on loistava. Vuonna 1976 syntyneen Beáta Palyan ääni on kai lähinnä mezzosopraano, mikä ei tosin sinänsä sano sen laadusta, voimasta, taipuisuudesta ja kirkkaudesta juuri mitään. Unkarilaisista huippumuusikoista (muiden muassa cimbalomia soittava Miklós Lukács, kontrabasisti Csaba Novák ja puhallinsoitintaituri Balázs Szokolay Dongó) koostuvan yhtyeensä kanssa hän luo musiikkia, joka vaivattomasti ylittää etniset, kulttuurilliset ja musiikin lajien väliset rajat. Kysymys siitä, onko musisointi niin sanotusti aitoa kansanmusiikkia, muuttuu merkityksettömäksi. Moneen taipuvana pohjana ovat unkarilainen romaniperinne ja jazz, joihin sulautuu ällistyttävän luonnollisesti vaikutteita esimerkiksi bulgarialaisten, arabien, iranilaisten ja intialaisten musiikeista. Erityisesti jazzin tukema inspiroituneen improvisaation henki elähdyttää herkkäkorvaisuudessaankin väkevää musisointia. Paremmuusjärjestysten ongelmallisuudesta huolimatta sijoittaisin albumin kärkisijoille vuoden viiden parhaan joukkoon.
Tony Allen: Secret Agent
World Circuit
Nigerialainen rumpali Tony Allen lukeutuu instrumenttinsa eläviin legendoihin, hän kun voi sanoa kirjaimellisesti luoneensa rummutuksellaan perustan yhdelle kokonaiselle musiikkityylille, Fela Kutin nimiin menneelle afrobeatille. Vuonna 1940 syntynyt Allen on yhä erinomaisessa vedossa, kuten uunituore albumi todistaa. Polyrytmiset ja suurisointiset rummut puskevat soittoa ja laulua vastustamattomasti eteenpäin, kitarat tikkaavat kuin lyömäsoittimet ja väkevät vaskipuhaltimet tuuttaavat terävän iskevästi, ja monikansallisen bändin soitolle antaa vielä lisävaikuttavuutta kaiken taustalla sykkivä yhteiskunnallinen katu-uskottavuus, paatosta pelkäämätön sanomisen halu. Maailmassa on liian paljon vankeja ja jokaisen päivän tulisi olla elämisen juhlaa, Allen ja kumppanit julistavat yhtä lailla koko maailman vääryyksiä vastaan kuin yhden ihmisen ilon puolesta. Ja heidän musiikkinsa, se on kyllä puhdasta iloa.
Beatriz Azevedo: Alegria
Biscoito Fino
On väitetty, ettei Brasiliassa ole rasismia sen tähden, että tavallaan kaikki brasilialaiset ovat sekarotuisia. Vaikka väitettä ei kannata pitää täytenä totuutena, brasilialaisessa kulttuurissa näyttäisi vallitsevan ikään kuin etnis-kulttuurisen sekamelskan seurauksena harvinainen harmonia korkean taiteen ja populaarikulttuurin välillä. Laulaja Beatriz Azevedo on siitä kuin kouluesimerkki: hänen laulujaan seuraa vaivatta, vaikka ne eivät mitenkään tunnu pyrkivän helppouteen ja sisältävät runsaasti viittauksia toisiin taiteilijoihin, niin muusikoihin kuin kirjailijoihinkin. Azevedo itsekin on monitaiteilija, hän muun muassa näyttelee. Albumin perussointi on viettelevän pehmeä, bossa novaa vähän Vinicius Cantuárian (joka vieraileekin levyllä sekä säveltäjänä että muusikkona) tyyliin, eli hienostuneen dynaamisesti. Toistuvilla kuuntelukerroilla lauluista löytää alati uusia, pieniä mutta oivaltavan hauskoja yksityiskohtia.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6/2009