En olisi uskonut, että minulla olisi niin mukava kesäloma Fiman kanssa, viisikymppisen äijän, jolla on kellastunut aluspaita ja oikuttelevan katkonainen virtsa­suihku.

Israelilainen Amos Oz (s. 1939) on luonut Fima-romaaninsa nimi­henkilöstä rakastettavan nuhjuisen, kömpelön ja kompleksisen keski-ikäisen miehen.

Gynekologin vastaanottoapulaiseksi päätynyt mies on joskus ollut lupaava runoilijan alku. Hän on taitava keskustelija, yhteiskunnallisesti valveutunut. Hän, jota kuunnellaan illallispöydässä, hän, jonka kommentit ovat kaikkein nasevimpia ja kiinnostavimpia. Jokin hänen resuisessa ja plösössä olemuksessaan vetoaa myös naisiin. Ihan hassua. Naiset ovat hassuja.

Oz katsoo elämää ja sen keskeneräisyyttä lämmöllä. Erityisesti hänen tavassaan katsoa ihmistä on jotain poikkeuksellisen armollista. Meillä kaikilla on vajeemme ja outoutemme, mutta silti voimme tulla rakastetuiksi, Oz tuntuu sanovan. Hyvin tarkasti hän kuvaa elämän ristiriitaisuuksia, perhe- ja ihmissuhteiden käsittämättömiä koukkuja, joiden kanssa on vain selvittävä.

Yksi romaanin suurista teemoista on rakkaus: miehen ja naisen, aikuisen ja lapsen, isän ja pojan. Lapsettomaksi jäänyt Fima ei ole koskaan kokenut suurempaa rakkautta kuin hän tuntee pikkuvanhaa ja aikuisen läsnäoloa tarvitsevaa Dimi-poikaa kohtaan.

Rakkauden kohde on sikäli yllättävä, että Dimi sattuu olemaan Fiman hylänneen naisen lapsi uudesta avioliitosta. Lapsi, jonka hän olisi itse voinut saada. Tällä asetelmalla kirjailija haluaa osoittaa, että ihminen voi kasvaa oman kipunsa yläpuolelle, selättää sen. Kaikki ansaitsevat rakkautta, jopa ne, jotka saatamme kokea syystä tai toisesta viholliseksemme.

Romaani myös purkaa erilaisia viholliskuvia ja vastakkainasetteluja. Amos Oz toimii aktiivisesti sovinnon löytämiseksi palestiinalaisten ja israelilaisten välille. Fiman kaltainen romaani ei ole rauhantyössä vaikutuksiltaan vähäisimmästä päästä.

Fiman poleemisten näkemysten kautta Oz tuo rohkeasti esille Israelin vaikeaa poliittista tilannetta. Väittelykumppaninaan Fimalla on usein oma isä Baruch. Poika provosoi, asettuu usein palestiinalaisten puolelle. Isän ja pojan välinen dialogi valottaa laveasti niitä eri näkemyksiä, joilla vastapuolet omia vaatimuksensa perustelevat.

Ozin lennokas lause, kuvaileva ja yllättäviin yksityiskohtiin tarkentava tyyli tempaa mukaansa. Rivien välissä lymyää lämmin hymy. Tiiliskivi on kevyt lukea.