Suurimmat omaan elämääni vaikuttavat valinnat on tehnyt joku muu kuin minä. Ensin asialla oli suuri sattuma: syntyminen Suomeen juuri silloin, kun hyvinvointivaltio oli kukkeimmillaan.

En minä itse valinnut peruskoulua, rokotuksia enkä hammashoidon fluoripurskutteluja. Eivät niitä valinneet edes vanhempani. Järjestelmä nimeltä Suomi oli siinä vaiheessa päättänyt kuljettaa kaikki pilttinsä saman koneiston läpi.

Olen monesti ollut kiitollinen tuosta päätöksestä. Minä ja suurin osa muista ikäisistäni suomalaisista pääsi aikuisuuden porteille tarpeeksi koulutettuina, terveinä ja hyvähampaisina.

Eivät kaikki puolestani tehdyt valinnat olleet loistavia, mutta kokonaisuus oli silti aika hyvä. Etenkin kun järjestelmä oli sitä mieltä, että ammatin ja perhemuodon valinta olisi hyvä jättää minun itseni vastuulle.

Tätä lehteä tehdessämme olen pohtinut paljon sitä, kenen sanaa kannattaa uskoa. Mistä tietää, milloin kannattaa uskoa omaa mielipidettään, milloin noudattaa asiantuntijan neuvoa? Ja mistä tietää onko joku itseään guruksi tituleeraava sitä aivan oikeasti?

Kahlasin läpi tunnetun kehitysapukriitikon William Easterlyn kirjan The Tyranny of Experts, jossa asiantuntijat yksinkertaistavine neuvoineen saavat kylmää kyytiä.

Henkilökohtainen hevonkukkumittarini reagoi aina, kun joku kertoo ehdottomia totuuksia.

Todellinen asiantuntija välttää yleensä ehdottomuuksia ja yleistyksiä. Siksi asiantuntevat jorinat ovat usein pitkästyttäviä. Ne ovat pullollaan ehdollisuuksia, sikälimikäliä ja varaumia.

Siksi ne ovat usein ulkopuoliselle vaikeita ymmärtää. Sen huomaa toimittajan työssä usein. Mutta jos asiaa ymmärrettävyyden nimissä yksinkertaistetaan, silloin on riskinä, että kuulija luulee yksinkertaistuksen ymmärrettyään ymmärtäneensä koko asian. Se vasta vaarallista on.

Ei monimutkainen kokonaisuus muutu yhtään selkeämmäksi sillä, että sen ydin tiivistetään kahden lauseen napaksi kommentiksi. Yksinkertaistusten vaara piilee myös siinä, että ne voivat alkaa elää omaa elämäänsä. Tarpeeksi usein toistettuna moni luulee niitä koko totuudeksi.

Itse uskon aivan mielelläni myös sellaista asiantuntijaa, jonka puheita en aivan ymmärrä. Jos muutkin samalla alalla arvostavat hänen näkemyksiään, se usein riittää minulle. Ei minulla ole kristallipalloa, joka tekisi minusta heitä tietävämmän. Mieluummin uskon ilmastotieteilijää kuin ilmastokriitikkoa, lääkäriä kuin parantajaa.

Tieteen hienous on sen omassa, itse itseään korjaavassa järjestelmässä. Kaikki tieto on muiden asiantuntijoiden perattavana ja haastettavana. Mitä useammalta kannalta jotakin asiaa on tutkailtu, sen todennäköisemmin se pitää kutinsa.

Joskus tekee kyllä mieli sooloilla. Vuosia sitten ihastuin tiedekeskus Heurekassa peliin, jossa pääsin kaupungin herraksi: ohjailemaan liikennevaloja. Vihdoinkin mahdollisuus korjata kaikki ne hölmöydet, joista olen valoissa odotellessa jurputtanut. Päätin ohjailla valoja niin, että jalankulkija on kuningas.

On onni, ettei minua elävässä elämässä päästetä sorkkimaan liikennevaloja. Aika monesta jalankulkijasta tuli minun asiantuntevalla liikenteenohjauksellani pannukakku.