Artikkelikuva
Tyttöjä Kapelebyongissa

Suuri kuristus

Suomi leikkasi järjestöjen kautta annettavan kehitysavun melkein puoleen. Mitä siitä seurasi?

”Enpä olisi uskonut koskaan joutuvani sellaiselle keikalle”, sanoo Jonna Haapanen ja kertoo tarinan Pohjois-Ugandasta.

Ogilin kylä sijaitsee Pohjois-Ugandassa, Lamwon alueella. Matkaa maailman tuoreimpaan valtioon, neljä vuotta sitten itsenäistyneeseen Etelä-Sudaniin, on kymmenisen kilometriä.

Harva Ugandan ulkopuolella on koskaan kuullut Ogilista. Mutta seudun uutisista kyllä: pahamaineisen Joseph Konyn johtama Lord’s Resistance Army, LRA, oli seudulla aktiivinen. Se tunnettiin julmien, siviileihin kohdistuneiden hyökkäysten lisäksi tuhansista kaapatuista lapsisotilaista.

Rauhantapainen solmittiin jo kymmenisen vuotta sitten, mutta toipuminen on yhä käynnissä. Pakolaiset palailevat takaisin koteihinsa, eikä elämän aloittaminen uusiksi pakolaisleireillä vietettyjen vuosien jälkeen ole helppoa.

Pieneen luokkahuoneeseen on kokoontunut joukko vakavia, mutta kohteliaita ihmisiä. Koulu näyttää samalta kuin koulut täällä näyttävät. Seinissa on sidosaineena savea. Ikkunoissa ei ole laseja, mutta jokunen kalteri kyllä.

Haapanen on tullut kollegansa kanssa kertomaan, ettei juuri aloitettua kehitysyhteistyöhanketta voidakaan toteuttaa. Perimmäisenä syynä ovat Suomen valtion leikkaukset järjestöjen kehitysapuun.

Pulpeteissa istuu niitä ihmisiä, joita leikkaus oikeasti koskettaa. On kyläläisiä, joiden toimeentuloa oli tarkoitus parantaa, paikallisviranomaisia ja käytännön työn tekevän ugandalaisen järjestön työntekijöitä.

Suomen hallitus kertoi viime kesäkuussa mittavista kehitysyhteistyövarojen leikkauksista. Järjestöjen kautta annettavaa apua leikattaisiin 43 prosentilla vuoden 2016 alusta. Siis melkein puoleen.

Siihen asti Suomi oli ollut maineensa veroinen. Ei ehkä kaikkein jännittävin, mutta vakaa. Liikoja ei lupailtu, mutta lupaukset pidettiin.

Hallitus leikkasi reippaalla kädellä monesta muustakin, mutta ei mistään yhtä rankasti kuin kehitysyhteistyöstä. Moni alalla työskentelevä on sitä mieltä, että koko ala ajetaan tahallaan päin seinää. Mutta siitä lisää myöhemmin.

On siis Suomen hallituksen syytä tai ansiota, että suomalaisen Solidaarisuus-järjestön kehittämispäällikkö Jonna Haapanen istuu syyskuussa pienessä pohjoisugandalaisessa luokkahuoneessa. Haapanen työskenteli Solidaarisuudessa yli kymmenen vuotta osin Uganda-hankkeiden parissa. Hän on sittemmin vaihtanut työpaikkaa toiseen suomalaiseen järjestöön.

Ennen kokousta Haapasta ”jännitti aivan pirusti”. Mutta niin jännitti myös paikallista yhteistyökumppania.

Haapanen ja hänen kollegansa ovat Ogilin kylässä sulkemassa Solidaarisuuden yhteisökehityshanketta. Se on muodoltaan samankaltainen, kuin suurin osa suomalaisjärjestöjen hankkeista kehitysmaissa. Niissä hankkeen käytännön toteutuksen paikan päällä tekee paikallinen järjestö, jota yleensä kutsutaan yhteistyökumppaniksi.

Jo etukäteen on tullut selväksi, mistä paikalliset yhteistyökumppanit ovat eniten huolissaan. Rahoittajan pikainen vetäytyminen tarkoittaa yleensä sitä, että hankkeessa on ollut ongelmia. Korruptio on se tavallisin tarina. Ja korruptioon syyllistynyt – tai siitä edes epäilty – menettää maineensa.

Myös siksi Haapanen on kollegoineen täällä: vakuuttamassa, että syyllinen pikaiseen lähtöön löytyy todellakin Suomesta, ei Ugandasta.

Jo ennen matkaa oli sovittu siitä, miten asia kerrotaan. Suomessa oli vaalit, ja uusi hallitus haluaa priorisoida jotakin muuta kuin kehitysyhteistyötä.

”Ihmiset eivät ole välttämättä kuulleetkaan Suomesta, mutta kaikkialla ymmärretään kyllä se, että on hallitus, joka tekee päätöksiä”, Haapanen sanoo.

Toistasataa suomalaista kehitysyhteistyön ammattilaista kuuntelee ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakkaa. Ollaan Katajanokalla, Elokuvasäätiön Kino K13 -auditoriossa. Seinältä suomalaista kehitysväkeä seuraavat Tauno Palo ja Regina Linnanheimo.

”Kansalaisjärjestöt ovat olleet kehittämässä Suomen kehityspolitiikkaa ja haluan kiittää siitä työstä. Kansalaisjärjestöjen näkemyksiä tarvitaan. Nimenomaan teillä on kontaktipintaa ja näkemyksiä. Kansalaisjärjestöjen kapasiteetin kehittäminen ja toimintakyvyn ylläpitäminen on tärkeää”, Toivakka aloittaa.

Kutsu tilaisuuteen on tullut vain muutamaa päivää aikaisemmin, toisin kuin ministeriön kutsut yleensä. Ennen tilaisuuden alkua moni pohtii, mitä on tulossa. Lisää leikkauksia ehkä?

”Uudistuksilla pyritään selkiyttämään ja helpottamaan avustusten myöntöä. Tavoite on pidemmällä aikavälillä tehdä uudistuksia avoimuudessa ja lisätä tehokkuutta ja tuloksellisuutta”, Toivakka sanoo.

Yleisö kuuntelee korva tarkkana. Alaa tuntemattoman korviin muutokset voivat kuulostaa pieniltä hallinnollisilta viilauksilta. Todellisuudessa sivulauseisiin on kätketty monta ansaa.

Yksi ulkoministeriön vilauttamista muutoksista on se, että järjestö saisi osan ministeriön rahoituksesta vasta jälkikäteen, siinä vaiheessa kun hanke on jo paketissa ja viimeinenkin raportti toimitettu ja hyväksytty.

Kuulostaa fiksulta, mutta ajaa monta järjestöä umpikujaan. Käytännössä se tarkoittaa, että järjestöllä on oltava omaa pääomaa, joka voidaan sitoa kiinni hankkeeseen. Se on tehokas keino päästä eroon pienistä vapaaehtoisvoimin toimivista järjestöistä.

”Leikkaukset ja muutokset tarkoittavat järjestökentällä kovaa iskua. Toiset järjestöt selviävät, toiset eivät. Tuntuu, että se on ehkä tässä tavoitteenakin. Ei nähdä kansalaisyhteiskunnan merkitystä kovin suurena”, sanoo Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Jouni Hemberg.

Kirkon ulkomaanavun toimisto on pramealla paikalla, Helsingin kauppatorin tuntumassa. Vieressä sijaitsee Suomen ehkä kuuluisin osoite, Eteläranta 10, jossa toimii Elinkeinoelämän keskusliitto. Ulkomaanapu on suomalaisista kehitysyhteistyöhön keskittyvistä järjestöistä suurin, niin henkilöstöltään kuin budjetiltaankin.

Toiminnanjohtaja Hemberg on tehnyt kehityksen kanssa töitä lähes 30 vuotta. Iso osa urasta on kulunut kentällä. Hänellä jos kenellä luulisi olevan perspektiiviä muutosten mittakaavasta.

Suomen tuoreita leikkauksia on kutsuttu ennenkuulumattomiksi. Ovatko ne sitä?

”Kyllä ovat. Niin numeerisesti kuin prosentteina. Olemme aina olleet muita Pohjoismaita jäljessä, ja nyt on tipahdettu aika kauas muiden taakse”, Hemberg vahvistaa.

Muissa Pohjoismaissa on keskusteltu kehitysavun leikkaamisesta nopeasti kohonneiden pakolaiskustannusten takia. Suomessa on toisin.

”Täällä leikkaus ei lähtenyt pakolaistilanteesta vaan arvopohjan muutoksesta. Täällä on haluttu linjata uusiksi kehitysyhteistyötä ja ajaa alas sellaisia instrumentteja, jotka eivät joidenkin poliittisten päättäjien mielestä ole tarpeeksi tehokkaita. Toisin sanoen siis kansalaisjärjestöjä ja maiden kahdenvälistä apua”, Hemberg sanoo.

Kirkon ulkomaanavulle leikkaukset ovat olleet pienempi tärsky kuin suurimmalle osalle muista suomalaisjärjestöistä. Järjestö arvioi jo vuonna 2008 ulkoministeriön suuren rahoitusosuuden olevan riski. Silloin se sai 25 miljoonan vuosibudjetistaan vajaat puolet ministeriöltä.

Ulkomaanapu päätti katsoa ulospäin ja hankkia kansainvälistä rahoitusta. Viime vuonna järjestön budjetti oli noussut jo 45 miljoonaan euroon, ja ulkoministeriön osuus oli enää alle kolmannes. Ministeriön apuleikkaukset järjestön tämän vuoden avulle ovat 6,2 miljoonaa, Hemberg kertoo. Niistä osa on tosin jo paikattu muualta saadulla rahoituksella.

Silti leikkaukset tarkoittavat hankkeiden lakkauttamissa kuudessa eri maassa. Yhdessä niistä, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ulkomaanavulla on ollut oma toimisto.

Ulkomaanavulla oli kentällä ennen leikkauksia noin 250 työntekijää, Helsingissä alle sata. Siihen nähden henkilöstöleikkaukset ovat maltillisia. Kongon toimiston yhdeksän hengen lisäksi viisi muuta ihmistä lopettaa eri toimipisteissä eläkejärjestelyjen kautta.

”Se on kuin omaan jalkaan ampumista jos joutuu irtisanomaan ihmisiä. Hyvää henkilökuntaa ei ole ihan helppoa löytää”, Hemberg sanoo.

”Tärkeintä on kuitenkin se, mitä meidän avunsaajillemme käy. Puoli miljoonaa ihmistä jää ilman apua.”

Ugandalaisessa luokkahuoneessa käydään läpi sitä, mitä Solidaarisuuden hankkeen päättyminen oikein tarkoittaa. Tarkoitus oli kehittää paikallista maataloustuotantoa ja poistaa pienten tuottajien markkinoille pääsyn esteitä, auttaa ihmisiä pysyvästi parantamaan omaa toimeentuloaan.

Suurin osa suunnitelmista perutaan. Onneksi hankkeeseen kuuluvia tasa-arvokoulutuksia oli ehditty jo aloittaa. Erityisen mielissään paikalliset naiset ovat siitä, että heidän lukutaitokurssinsa luvataan viedä loppuun asti.

”Mä pelkäsin tapaamista etukäteen aivan kauheasti, mutta vastaanotto oli yllättävän positiivinen”, Jonna Haapanen kertoo.

Tieto hankkeiden lopettamisesta oli ehtinyt perille ennen Suomesta tulleita vieraita, kiitos asiantuntevan paikan päällä työskentelevän maakoordinaattorin. Tietoa on siis jo ehditty sulatella ennen tätä kokousta.

Toinen selitys rauhallisuuteen saattaa löytyä siitä, että ollaan konfliktista toipuvalla alueella. Siellä on totuttu lyhytkestoiseen hätäapuun, ja oltiin vasta siirtymässä vaiheeseen, jossa yhteistyötä tehdään vähän pidemmällä tähtäimellä.

”Jo tämä alku oli ollut yllättävän tärkeä heille jo järjestettyjen koulutusten takia”, Haapanen sanoo.

Toisen, Ugandan pääkaupungissa Kampalassa toteutetun hankkeen sulkeminen sujuu paljon kipakammassa hengessä. Yhteistyötä on tehty jo pidempään ja yhteistyökumppanit ovat tulleet tutummiksi.

Matkan viimeisessä yhteisessä kokouksessa kumppanijärjestön väki on välillä alistuneen oloista, välillä yrittää vedota siihen, että hyvin sujunutta yhteistyötä naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi kannattaisi vielä jatkaa.

Kukaan ei sano ääneen sitä, minkä kaikki tietävät. Hankkeen kuusihenkiseltä tiimiltä loppuvat työt. Ugandassa työn loppua ei Suomen tapaan pehmitä työttömyys- eikä sosiaaliturva.

Järjestön johtohahmo on nainen. Hänen kanssaan on otettu yhteen aiemminkin, mutta päästy aina lopulta yhteisymmärrykseen.

Kun kokous on saatu loppuun, on kyynelten aika. Tässä ollaan viimeistä kertaa. Haapanen halaa hyvästiksi tutuksi tulleita tiimin jäseniä. Toivottaa hyvää jatkoa, nikottelee.

Johtaja on jo lähtenyt huoneesta. Haapanen lähtee perään hyvästelläkseen hänetkin.

”Mitä sä siinä tulet vielä halailemaan, mun tekisi kuule mieli motata sua”, nainen sanoo.

”No sen kun tirvaiset”, Haapanen vastaa.

Kukaan ei todellisuudessa mottaa ketään. Mutta jännite tuntuu ilmassa vielä kauan.

Matkalla tuli selväksi se, kuinka suuri vastuu suomalaisilla järjestöillä on. Moni paikallinen ihminen on rakentanut tulevaisuuttaan suomalaisjärjestön antaman tuen tai työpaikan varaan. Sen tuen häviämisestä pitää ottaa täysi vastuu.

”Me ollaan vastuussa siitä, että nämä ihmiset menettävät työpaikkansa. Emme me voi mennä Toivakan tai Sipilän selän taakse ja sanoa, että he ovat ne syylliset. Ei se ketään Ugandassa kiinnosta”, Haapanen sanoo.

Suomi ei ole yksin järjestöjen kautta annettavaa apua vähentämässä. Samaan suuntaan on menty myös muissa Pohjoismaissa. Niissä tosin lähtötaso on ollut paljon Suomea korkeammalla.

Poikkeuksen tekee Norja. Siellä maan vähemmistöhallitus ehti jo päättää avun puolittamisesta, mutta päätös kaatui eduskunnassa marraskuun lopulla.

Pohjoismainen trendi ei kuitenkaan ole vallalla kaikkialla. Esimerkiksi Britannia on pitänyt apunsa entisellä tasolla, ja sementoinut sen vielä lakeihinkin.

”Tämä ei missään nimessä ole vaikkapa amerikkalainen ilmiö”, muistuttaa Jouni Hemberg. ”Siellä kehitysrahoitusta on lisätty ja se on tänä vuonna suurempaa kuin koskaan. Järjestöt saavat siellä enemmän tukea kuin koskaan aikaisemmin.”

Yhdysvaltain politiikan suunta vaihtuu toki herkästi kun valta valkoisessa talossa vaihtuu. Mutta kansalaisyhteiskunnan asemaa siellä ei ole koskaan kyseenalaistettu samoin kuin joissakin Euroopan maissa, Hemberg muistuttaa.

Miksi osa maailman valtioista ylipäätään maksaa siitä, että ihmisten elämä toisaalla paranisi? Syitä on monia. Yksi tarjolla oleva jakolinja kulkee moraalin ja oman edun välillä.

Tavallisimmin asiaa ajatellaan nimenomaan moraalin kautta: se nyt vaan on oikein. Lapsikuolemien vähentäminen, tappavien tautien maailmasta kitkeminen.

Samat asiat taipuvat myös oman edun linssin kautta tarkasteltavaksi. Silläkin valotuksella ne kannattavat. Ebolan nitistäminen epidemian juurille piti sen poissa myös meidän kouluistamme ja työpaikoiltamme.

Apu on usein järkevää myös ulkopoliittisesti. Sillä saa ystäviä ja vaikutusvaltaa.

Monessa maassa ollaan sitä mieltä, että kehitysapu on toisten valtioiden asioiden sorkkimista. Erityisen suosittu tämä näkökulma on maissa, joissa kansalaisten toimintavapautta pyritään muutenkin suitsimaan.

Moni harvainvaltainen maa on vain mielissään siitä, etteivät ulkomaiset kansalaisjärjestöt tue paikallisia järjestöjä. Ihmisoikeudet ovat monessa maassa punainen vaate, joka on piiloteltava hankkeissa muiden, valjumpien arvojen taakse.

Kansainvälinen Civicus-­järjestö julkaisee vuosittain maailman kansalaisjärjestöjen tilaa arvioivan kattavan raportin. Sen mukaan moni maa on asettanut viime vuosina rajoituksia sille, kuinka paljon maiden omat kansalaisjärjestöt voivat tehdä yhteistyötä ulkomaisten järjestöjen kanssa. Keinoina on ovat niin tiukkenevat rekisteröintisäännöt kuin ulkomaiseen rahoitukseen kohdistuvat rajoitukset.

Etenkin yhteiskunnallista muutosta ajavien järjestöjen toiminta on entistä vaikeampaa.

”Kansalaisyhteiskunta esittää eliiteille vaikeita kysymyksiä, ja siksi se kohtaa vastustusta ja rajoituksia”, raportti muistuttaa.

Suomessa yksi eliitille vaikeita kysymyksiä esittävä järjestö on Finnwatch. Se on ammattimaisesti toimivien järjestöjen kirppuluokkaa. Vuosibudjetti on 300 000 euron luokkaa, ja työntekijöitä on neljä.

On toiminnassa muutakin kirppumaista kuin pieni koko. Järjestö onnistuu pienillä resursseillaan puremaan isompiaan niin että tuntuu. Se seuraa, miten hyvin yritysvastuu toteutuu suomalaisten yritysten toiminnassa. Finnwatchin tutkimukset saavat poikkeuksetta paljon huomiota mediassa, ja moni niistä on poikinut muutoksia yritysten toimintatapoihin.

Finnwatchin toimintalogiikka on yksinkertainen. Se tuo yksittäisten esimerkkien kautta esille, millaisia ongelmia liittyy siihen, ettei yrityksillä ole sitovaa ihmisoikeusvastuuta.

Toiminnanjohtaja Sonja Vartiala muistuttaa, ettei Finnwatch vaadi yrityksiltä mahdottomia.

”Meille riittää, että yritykset toimivat vastuullisesti ja noudattavat YK:n periaatteita. Niillä pitää olla tietty prosessi, jolla pyritään ehkäisemään ihmisoikeusriskejä ja puuttumaan ongelmiin, kun niitä esiintyy.”

Ulkoministeriön leikkaukset koskettavat myös Finnwatchia. Se joutuu lykkäämään joitakin suunnitelmiaan, mutta on onnistunut paikkaamaan budjettiaan joukkorahoituskampanjalla. Tänä vuonna voidaan jatkaa toimintaa entisellä tasolla.

”Meillä ei ole varaa tehdä virheitä”, Vartiala sanoo.

Kummallisin episodi apusaagassa on Finnfund, kehitysmaihin investoiva suomalainen rahoitusyhtiö. Samalla kun järjestöiltä leikattiin lähes 50 miljoonaa, hallitus ohjasi Finnfundin pääoman korottamiseen 130 miljoonaa kehitysyhteistyövaroja.

Ulkomaanavun Jouni Hemberg epäilee linjan järkevyyttä: ”En usko, että yksityissektorin investointeja pystytään tänä vuonna toteuttamaan tuossa mittakaavassa. Ne voidaan tietenkin rahastoida jonnekin, mutta nopea sijoittaminen tulee olemaan haaste. Kehitysyhteistyön tarkoitus on auttaa pientä ihmistä siellä ketjun toisessa päässä ja tällä systeemillä se tulee viemään aikaa.”

Epäilijöihin kuuluu myös Finnwatchin Vartiala.

”Mielestäni päätökselle ei ole mitään perusteluja. Finnfund sai rahoitusta 90 miljoonaa enemmän kuin pyysi. Se tarkoittaa, että Finnfund saa rahaa, jolle sillä ei ole valmista käyttötarkoitusta”, hän sanoo.

”Samaan aikaan toisilta leikataan niin, ettei jo olemassa olevia hankkeita voida ajaa hallitusti alas. Leikkaukset eivät perustu mihinkään kehityspoliittiseen analyysiin, tai siihen että olisi todettu järjestöjen tekemä kehitysyhteistyö huonoksi. Tässä heitetään valtava määrä jo investoituja resursseja hukkaan”, Vartiala sanoo.

YK:n ja Maailmanpankin kokouksissa on toki jo vuosia puhuttu siitä, kuinka tärkeä rooli yksityissektorilla on kehityksessä. Puhe on kuitenkin ollut lisäyksestä, ei jo olemassa olevan avun korvaamisesta.

”Ei siinä ole ollut tarkoitus ottaa pois siitä vähästä, mitä nyt investoidaan”, pitkään eri YK-järjestöissä työskennellyt Hemberg muistuttaa.

”Nyt Suomi toimii niin huvittavasti, että leikkaa pois toimivasta perinteisestä kehitysavusta ja siirtää sen uusiin toimintamuotoihin, jotka ovat vielä paljolti suunnittelupöydällä”, Hemberg jatkaa.

Kukaan ei vakavalla naamalla edes väitä, että yritykset suuntaisivat kaikkein haavoittuvimmille alueille.

Investoijia ei kannattane odottaa ainakaan Solidaarisuuden hankkeen raunioille Pohjois-Ugandaan. Ja jos joku tulisikin, yritystoiminnan ytimeen ei kuulu kesken jääneen naisten lukutaitokurssin jatkaminen.

Kuka oikein on kansalaisjärjestöihin kohdistuvien kehitysapuleikkausten takana? Sitä on pohdittu viime syksynä monessa pöydässä.

”Järjestöt eivät olleet lainkaan valmistautuneet tällaiseen. Leikkaukset tulivat kuin lyönti suoraan vyön alle. Tämähän voi olla ihan muutaman ihmisen mobilisoimaa”, Hemberg sanoo.

Kukaan ei ole kertonut vastustavansa järjestöjen työtä, mutta silti niiden toimintaedellytyksiä heikennetään. Edes tehokkaasti toimiva huhumylly ei osaa arvata, ketkä ovat suunnan muutoksen arkkitehteja.

”Perussuomalaiset ajavat kehitysyhteistyöleikkauksia, mutta eivät he ole ainakaan julkisesti halunneet heikentää järjestöjen asemaa, päinvastoin”, Vartiala sanoo.

Selkein hyötyjä näyttäisi olevan yritysmaailma. Järjestöjä kannustetaan tekemään entistä enemmän yhteistyötä yritysten kanssa, ja Finnfundin rahoitus on suunnattu suoraan yrityspuolelle.

”Kukaan ei ole kuitenkaan vielä onnistunut selittämään, mitä tarkoittaa yritysten kehitysyhteistyö”, Vartiala sanoo.

Kannattaako järjestöjen asemasta ja olemassaolosta olla huolissaan?

Riippuu siitä mitä haluaa elämältä. Jos Suomesta lakkautettaisiin tänä iltana kaikki järjestöt, meistä moni olisi huomenna pulassa. Mihin lapset koulun jälkeen? Entä itse? Suurin osa harrastustoiminnasta on järjestöjen pyörittämää. Hyvästit olisi sanottava niin futistreeneille, musiikkiopistolle kuin partiollekin.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa olisi ammottava aukko, samoin kulttuurielämässä. Sinne katoaisivat niin lastenklinikoiden kummit, rotaryt ja martat siinä missä pienemmätkin yhdistykset.

Jäljelle jäisivät vain kuntien ja yritysten järjestämä toiminta. Olisi aika autiota.

Vielä erilaisemmalta näyttäisi, jos suomalaisesta yhteiskunnasta poimittaisiin pois kaikki historian saatossa kansalaisten aloitteista lähteneet uudistukset.

Palataan vielä Pohjois-Ugandaan. Ogilin lisäksi Haapanen kollegoineen käy samalla seudulla kahdessa muussakin kylässä kertomassa, että Solidaarisuus vetäytyy juuri aloitetuista hankkeista.

Näissä kylissä tapaamispaikkojen ulkoiset puitteet ovat Ogiliakin karummat. Toisessa kokoustetaan ulkosalla katoksen alla, toisessa mangopuun alla.

Kaikkialla vastaanotto on aluksi ystävällistä ja kohteliasta. Silloin tällöin jollakulla keittää yli.

”Ei sillä ole mitään väliä, onko joku meille vihainen. Suurin helpotuksen tunne tuli siitä, kun varmistui ettei meidän hankkeiden keskeyttämisestä aiheudu kenellekään ylitsepääsemätöntä harmia. Tärkeintä on saattaa asiat loppuun niin, että paikalliset ihmiset kärsivät mahdollisimman vähän”, Haapanen sanoo.

Oli hyvä huomata, että lyhyeksikin jääneellä työllä oli saatu aikaan pieniä sysäyksiä oikeaan suuntaan.

Kaikissa paikoissa viedään samaa viestiä: ikävä kyllä Suomen hallituksen päätöksen takia meillä ei ole mahdollisuutta jatkaa hankkeita.

Kaikissa kolmessa kylässä tavoite oli sama, tukea maaseudulla asuvien ihmisten mahdollisuuksia parantaa omaa elämäänsä ja lisätä tasa-arvoa.

Kaikista kolmesta kylästä lähtee sama viesti Suomeen: Muistattehan, että me olisimme käyttäneet ne rahat hyvin. Eihän kukaan vain luule, että tämä lopettaminen on meidän syytämme?

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!