Kaikki maailman maat ovat samalla kehittymismatkalla, mutta eri vaiheissa. Tämä ajatus on perustana, kun puhutaan niin sanotusta tuloerojen kiinni kuromisen teoriasta, englanniksi convergence theory.
Konvergenssiteorian mukaan tuloerot kuroutuvat ennen pitkää umpeen talouskasvun ansiosta.
Uusi tutkimus kuitenkin osoittaa, että empiirisesti tämä teoria ei pidä paikkansa eikä kiinnikuromista ole tapahtunut niin kovaan tahtiin kuin vallalla oleva narratiivi on viime vuosina hehkuttanut.
Tarkastelemalla dataa nähdään, että globaalit tuloerot ovat itse asiassa vain kasvaneet viime vuosikymmeninä.
Ydin, eli maailman rikkaimmat maat, rohmusi 4–10 kertaa enemmän tuloja kuin periferia.
Tunnetun antropologin Jason Hickelin ja väitöskirjatutkija Dylan Sullivanin julkaisemassa artikkelissa tutkittiin niin sanotun ytimen (kehittyneet taloudet) ja periferian (kehittyvät ja nousevat taloudet) tuloeroja vuosina 1960–2023 käyttäen 173 maan dataa. Maiden luokitus on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, ja luvut tulevat World Inequality Database -tietokannasta. Eswatinissa syntynyt Hickel on ympäristötieteen ja -teknologian instituutin (ICTA-UAB) professori Barcelonan autonomisessa yliopistossa.
Tutkimuksen mukaan tuloerot ytimen ja periferian välillä kasvoivat tutkittuna ajanjaksona 170–270 prosenttia riippuen siitä, mitä valuuttavertailumenetelmää käytettiin. Tutkimuskaksikko tarkasteli muutoksia kolmen eri valuuttavertailumenetelmän avulla. Tutkimus julkaistiin New Political Economy -lehdessä. Se on vapaasti luettavissa, ja sen menetelmiin voi tutustua tästä.
Ajanjakson aikana ydin, eli maailman rikkaimmat maat, rohmusi 4–10 kertaa enemmän tuloja kuin periferia. Samalla periferiassa asuvien osuus maailman väestöstä kasvoi. Nyt periferiaan kuuluu jopa 86 prosenttia maailman ihmisistä, kun ydinmaiden asukkaista taas on tulossa yhä eksklusiivisempi osa maailmantaloutta.
Tutkimuksen alussa kirjoittajat toteavat, että länsimaiseen, englanninkieliseen julkiseen keskusteluun teoria tuloerojen kiinnikuromisesta talouskasvun avulla, eli konvergenssiteoria, on levinnyt laajasti. Yksi selittävä tekijä on Steven Pinkerin suosiota saanut bestseller Enlightenment now (Valistus nyt) vuodelta 2018.
Hän kirjoitti, että kapitalismi, ja etenkin markkinoiden vapaus, johtavat maailmantaloudessa kiinnikuromisen prosessia, jossa köyhät maat ottavat rikkaat maat ennen pitkää kiinni. Sen mukaan siirtomaa-aikainen polarisaatio katoaa ja hiljalleen erot rikkaiden ja köyhien maiden välillä katoavat kapitalistisen talouskasvun avulla.
Hickelin ja Sullivanin mukaan Pinkerin analyysi pohjautuu siihen, että taloudet Kiinan ja Intian kaltaisten isojen väestöjen maissa ovat kasvaneet huomattavasti. Samalla kuitenkin iso osa pienemmistä köyhistä maista on jäänyt yhä kauemmas jälkeen.
Johtopäätös on, että modernit väitteet viime vuosikymmenten kiinnikuromisesta eivät pidä paikkansa.
Moderni “kiinniottamisen narratiivi” perustuu Hickelin ja Sullivanin mukaan vanhoihin kiinnikuromisen teorioihin. Esimerkiksi Robert Solow väitti 1950-luvulla, että köyhimpien maiden taloudet kasvavat luonnostaan nopeammin kuin rikkaimpien. Se johtaa ennen pitkää kiinnikuromiseen eli konvergenssiin BKT:n osalta, argumentoi Solow. Walt Rostow puolestaan edisti samantapaista ajattelua kirjassaan Stages of Economic Growth: A Non-Communist Manifesto (1960).
Rostow’n laajalle levinneen teorian keskiössä oli oletus siitä, että rikkaiden maiden kulkema kehityspolku on ollut niiden omien sisäisten kehityskulkujen tulosta. Se tarkoittaisi sitä, että myös periferian maat voivat toistaa tämän kehityksen. Teoria ei siis ota huomioon, että ydinmaiden kasvu on ollut laajalti riippuvaista imperialismista eli muiden maiden resurssien riistosta.
Modernimpi versio teoriasta väittää, että kiinniottaminen on mahdollista ja että sitä on tapahtunut jo vuosikymmenten ajan, kiitos uusliberaalin globalisaation. Eli vapaiden markkinoiden, kansainvälisen kaupan, pääomien liikkuvuuden, yksityistämisen ja valtion taloudellisen roolin vähentymisen ansiosta.
Hickelin ja Sullivanin tutkimuksen johtopäätös on, että modernit väitteet viime vuosikymmenten kiinnikuromisesta eivät pidä paikkansa.
Pinkerin ja Hickelin sekä Sullivanin erilaiset johtopäätökset riippuvat tavasta tarkastella globaalia eriarvoisuutta. Pinkerin näkemä eriarvoisuuden globaali lasku johtuu lähes yksinomaan Kiinan ja osittain myös väkirikkaan Intian taloudellisesta noususta. Iso määrä ihmisiä näissä maissa on noussut köyhyydestä parempiin oloihin, mutta samalla suurin osa maailman maista junnaa paikoillaan tai ottaa takapakkia.
Kiinan ulkopuolella eriarvoisuutta mittaava suhteellinen Gini-indeksi ei ole pienentynyt tutkitun ajanjakson aikana. Jopa Kiinassa absoluuttinen Gini-indeksi on kasvanut dramaattisesti. Se tarkoittaa sitä, että vaikka iso joukko kiinalaisia on saanut paremmat tulot, kaikkien vauraimpien kiinalaisten tulot ovat kasvaneet vielä enemmän.
Hickel ja Sullivan kirjoittavat, että tuloerot maiden välillä kasvoivat erityisen voimakkaasti markkinoiden vapauduttua 1980–1990-luvuilla.
Kun eriarvoisuutta tutkittiin suhteellisesti, periferian tulot kasvoivat suhteessa enintään kolme prosenttiyksikköä. Se kasvu on täysin Kiinan kasvun ansiota, ja muiden periferiaan kuuluvien maiden suhteellinen asema on huonontunut.
Kiina onkin periferiassa siirtynyt ulkokehästä lähemmäs keskustaa mutta ei vielä kuulu ydinjoukkoon. Kiinan tulot ovat edelleen vain 22–38 prosenttia ydinmaiden tuloista, tutkimus toteaa. Tutkitun ajanjakson aikana, eli vuosina 1960–2023, muutamat periferian maat, kuten Etelä-Korea ja Taiwan, liittyivät ydinmaihin.
Hickel ja Sullivan avaavat syitä näiden maiden talouksien kehittymiselle. Siihen liittyivät muun muassa Yhdysvaltojen geopoliittiset intressit.
Ytimeen nousseet maat sijaitsevat eteläisessä Euroopassa, Itä-Aasiassa ja EU:n itärajalla ja muodostavat ikään kuin eristysvyöhykkeen tai ”hajuraon” entisen sosialistisen blokin ympärille. Hickel ja Sullivan kirjoittavat, että on tärkeä ymmärtää, että nämä maat ovat erikoistapauksia, jotka tarkoituksella sisäistettiin ytimeen osana Yhdysvaltojen geopoliittista strategiaa.
Kylmän sodan aikana niin kutsuttu dominoteoria levitti pelkoa länsimaissa. Sen mukaan onnistunut kehitys sosialistisissa maissa toimisi esimerkkinä globaalin etelän maille. Pikkuhiljaa maat kaatuisivat kommunismin syliin kuin dominopalikat. Tästä oli hyvin huolissaan myös edellä mainittu Walt Rostow, jolla oli iso rooli neuvonantajana Vietnamin sodassa. Tästä Hickel on kirjoittanut tarkemmin myös kirjassaan The Divide (2017).
Estääkseen dominoteorian toteutumisen Yhdysvallat käytti sotilaallisen voiman lisäksi taloudellista voimaa. Rahaa pumpattiin maihin, jotka nähtiin erityisen riskialttiina aloittamaan dominoefektin, ja niissä Yhdysvallat ja Maailmanpankki sallivat taloudellisia linjauksia, jotka kiellettiin muualla, kuten Brasiliassa ja Meksikossa.
Etelä-Korea ja muut ”Itä-Aasian tiikerit” kehittyivät taloudellisesti kiitos valtion ohjaaman teollisuuspolitiikan, julkisen rahoitusjärjestelmän hallinnan, tukiaisten ja tullisuojien. Juuri tällaiset politiikkatoimet kuitenkin evättiin suurelta osalta globaalia etelää rakennesopeutusohjelmien ehtojen vuoksi, tutkimuksessa todetaan.
Sama polku ei ole mahdollinen suurimmalle osalle periferian maista, eikä edellä mainittujen maiden liittyminen ytimeen ole muuttanut dynamiikkaa maailmantaloudessa, koska niissä asuu vain noin 1,9 prosenttia maailman väestöstä. Vaikutusta ei myöskään ole ollut globaalin eriarvoisuuden trendeihin, tutkijat toteavat.
Kapitalismin oloissa näyttää siltä, että ihmisistä noin 80 prosentin ja maa-alasta valtaosan on jatkuvasti sijaittava periferiassa.
Kyseessä on hyvinkin tietoinen vaurauden rohmuaminen ytimeen. Samaa ei voida toistaa, koska toteutuminen riippuu imperialististen valtioiden tahdosta, tutkijat kirjoittavat. Toisaalta vanhat ydinmaat investoivat aikoinaan näihin maihin periferiasta hankkimillaan tuloilla. Se auttaa selittämään, miksi ydinmaissa asuvan väestön osuus ei ole kasvanut.
Kapitalismin oloissa näyttää siltä, että ihmisistä noin 80 prosentin ja maa-alasta valtaosan on jatkuvasti sijaittava periferiassa. Näin enemmistö voi tarjota halvan työvoiman ja luonnonvarat, jotka kasvattavat vähemmistössä olevien ydinmaiden pääomaa, tutkijat kirjoittavat.
Jotta periferia ja globaali etelä voisivat oikeasti kehittyä, maat tarvitsisivat kontrollia omista luonnonvaroistaan ja valtionjohtoista teollisuuspolitiikkaa tuotannossa kansallisten kehitystavoitteiden toteuttamiseen, tutkimuksessa todetaan. Tarvittaisiin vähemmän riippuvuutta ydinmaiden valuutoista sekä tuonnista, vaihtoehtoisia kauppavaluuttoja ja valuutanvaihtosopimuksia.
Ongelma on, että sen pitäisi tapahtua ydinmaiden halun vastaisesti, ja se vaatisi jonkinlaista irtikytkeytymistä imperialistisesta vallasta.
Globaalin enemmistön tilanteen huomattava parantaminen vaatisi loppua vähemmistön vaurastumiselle epätasa-arvoisilla keinoilla.
Maailmantalouden nykyinen valtadynamiikka ylläpitää polarisaatiota. Ydinmaiden valtiot ja yritykset käyttävät valtaansa pitääkseen hinnat ja palkat periferiassa alhaisina. Näin tuotanto keskittyy palvelemaan kulutusta ja varojen keskittymistä ydinmaissa, tutkijat selittävät.
Tämä rikastuttaa ydinmaita ja kasvattaa niiden resurssien käyttöä, mutta samalla syö periferian tuottokapasiteetin, jonka se olisi voinut käyttää oman kansallisen kehityksensä tavoitteisiin. Pinkerin kiinniottamisen narratiivi nojautuu ajatukseen, että kaikki maailman maat ovat alussa mainitulla samalla kehityksen tiellä, mutta eri vaiheissa. Oikealla politiikalla ja ajan kanssa köyhät maat voivat seurata rikkaiden maiden kehitystä. Mutta jos kasvu ja kulutus ovat riippuvaisia periferian resursseista, periferian on mahdotonta seurata perässä.
Konvergenssi eli kiinniottaminen ei siis tutkimuksen mukaan ole mahdollista muutamasta syystä. Ensinnäkin se perustuu imperialismiin, jota ei voi laajentaa kaikkia koskevaksi, koska se vaatii aina, että jotakuta käytetään hyväksi. Toiseksi se vaatisi resursseja, joita maailmassa ei yksinkertaisesti ole. Planeetan rajat tulevat vastaan.
Globaalin enemmistön tilanteen huomattava parantaminen vaatisi loppua vähemmistön vaurastumiselle epätasa-arvoisilla keinoilla. Se johtaisi vähemmistön kulutuksen vähentämiseen. Konvergenssin tulisi tapahtua niin, että kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus hyviin elinoloihin ja luonnon kantokyky otettaisiin huomioon, tutkijat toteavat.