Kun tarkastelee Iranista tulevien kuvien virtaa, voisi kuvitella koko maan surevan ajatollah Ali Khamenein kuolemaa. Lehtikuvissa kyynelehtivät kannattajat kantavat Israelin surmaaman hengellisen johtajan muotokuvia kaduilla, taustalla liehuvat maan viralliset liput.  

Kuvat ovat totta. Ne eivät kuitenkaan anna totuudenmukaista kuvaa Iranista. Yhdessä ne ovat vähemmän kuin osiensa summa. 

Iranilaisten asenteita tutkivan alankomaalaisen GAMAAN-järjestön tuoreimmassa selvityksessä (2024) selvä enemmistö iranilaista toivoo loppua islamilaiselle teokratialle. Kahdessa vuodessa tuki korkeimmalle johtajalle oli romahtanut 18 prosentista 11 prosenttiin. Toisin sanoen valtaosa iranilaisista kuuluu oppositioon. Iranin ulkopuolella virallista lippua todennäköisemmin tulee vastaan opposition suosima, vallankumousta edeltänyt lippu, jonka keskellä on leijona.  

Miksi mediassa toistuu toisenlainen kuva?  

Autoritaariset järjestelmät määrittelevät, minkä asian äärelle saa kokoontua turvallisesti ja mitä saa kuvata, välittää eteenpäin ja todentaa. 

Erityisen hyvin tämä toimii oloissa, joissa vallanpitäjien ei tarvitse niinkään keksiä todellisuutta kuin kuratoida sitä. Hautajaiskulkue on aito. Suru on aitoa. Kuvatekstit voivat pitää paikkansa.  

Todenmukainen valokuva ei kuitenkaan ole sama asia kuin todenmukainen kuva yhteiskunnasta. Vääristymä ei usein synny suoranaisista valheista vaan mittasuhteista: siitä, mikä näkyy toistuvasti, mikä saavuttaa yleisön ensimmäisenä ja mikä on helposti todennettavissa – ja toisaalta siitä, mikä on liian vaarallista, sirpaleista tai epävarmaa päätyäkseen koskaan uutisvirtaan.  

Todenmukainen valokuva ei kuitenkaan ole sama asia kuin todenmukainen kuva yhteiskunnasta.

Iranin tapauksessa mekanismi on poikkeuksellisen selvästi nähtävillä. Ulkomaiset toimittajat tarvitsevat viranomaisten hyväksymän lehdistöviisumin, heidän on käytettävä ennalta hyväksyttyjä paikallisoppaita ja toimitettava viranomaisille tarkat matkasuunnitelmat. Lisäksi heitä uhkaa pidätys tai materiaalin takavarikointi, jos he raportoivat laittomista kokoontumisista – siis käytännössä opposition mielenosoituksista. Hallinnolle myönteistä mielenilmausta voi kuka tahansa kuvata ongelmitta. 

Kun Iranin viranomaiset tammikuussa 2026 sulkivat internetin (tilanne jatkuu yhä), Irania seuraavien toimittajien kyky pitää yhteyttä paikallislähteisiin ja todentaa tapahtumia kaventui entisestään. 

Seurauksena on kahtiajakautunut mediakenttä: Iranin virallista linjaa toistavat julkaisut jatkavat toimintaansa tavalliseen tapaan, kun taas uudistusmielisten ja maanpaossa toimivien medioiden toiminta muuttuu yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Puuttuva kuva tapahtumista on yhä olemassa, mutta onko sillä mahdollisuutta saavuttaa yleisöä? 

Autoritaariset hallinnot ymmärtävät kiihtyvän uutiskilpailun lainalaisuuksia: narratiivin hallitsemiseksi niiden ei tarvitse täysin tukahduttaa vastakertomusta. Riittää, että sitä hidastetaan. Samaan aikaan monissa toimituksissa nopeuden vaatimus ajaa nojaamaan yhä vahvemmin tekoälyyn julkaisutahdin kiristämiseksi. Ansa on viritetty. 

Nopeuden vaarat ovat jo kaikkein nähtävillä. Ilta-Sanomat ja Helsingin Sanomat uutisoivat sunnuntaina 29. maaliskuuta virheellisesti, että Suomessa olisi ammuttu alas venäläisdrooneja. Myös Aamulehti uutisoi drooneista virheellisesti.

Virhe johtui Sanoman tekoälytyökalusta, joka oli tulkinnut virallista lehdistötiedotetta väärin – tai siis keksinyt omiaan. Näyttää selvältä, että tekoälyn sepittämä tarina päästettiin julkaisuun ilman, että kukaan vaivautui lukemaan alkuperäistä puolustusministeriön tiedotetta. 

Tekoälyn hallusinaatiot ovat kuitenkin vain oire syvemmästä ongelmasta. Ilman valvontaa tekoäly vahvistaa valmiiksi vallalla olevia kertomuksia, esimerkiksi valtiollista propagandaa.  

Kyse ei ole tekoälyn sisäänrakennetusta poliittisesta asenteellisuudesta vaan siitä, että viralliset kertomukset löytävät tiensä toimituksiin kitkattomasti. Liian pitkälle automatisoidussa toimituksessa todellisuudeksi muuttuu se tarina, joka saapuu ensimmäisenä ja vaatii vähiten journalistista työtä. 

Liian pitkälle automatisoidussa toimituksessa todellisuudeksi muuttuu se tarina, joka saapuu ensimmäisenä ja vaatii vähiten journalistista työtä. 

Iran on ääriesimerkki, mutta ongelmia on nähtävissä muuallakin. Göteborgin yliopistossa toimivan kansainvälisen Varieties of Democracy -tutkimushankkeen mukaan sananvapaus on tällä hetkellä maailmanlaajuisesti se demokratian osa-alue, johon kovin paine kohdistuu.  

Toimittajat ilman rajoja -järjestö puolestaan totesi vuoden 2025 lehdistönvapausindeksissään, että ensimmäistä kertaa journalismin toimintaedellytykset arvioitiin ”vaikeiksi” tai ”erittäin vakaviksi” yli puolessa maailman maista. 

Sensuuri ja propaganda nähdään usein vain valtion teatraalisena voimannäyttönä. Moderni vaientaminen on kuitenkin usein hienovaraisempaa. Se perustuu jatkuvaan, näännyttävään pyrkimykseen tehdä riippumattomasta tiedonhankinnasta ja varmistamisesta hitaampaa ja kalliimpaa verrattuna valtion virallisen tarinan toistamiseen. Se tapahtuu esimerkiksi pelottelemalla lähteitä ja lisäämällä byrokratiaa. 

Yhdysvalloissa Donald Trumpin paluu valtaan on johtanut lehdistönvapauden luisuun. Presidentti nimittelee toimittajia ja uhkaa toimituksia oikeusjutuilla. Hallinnon suoltama tekoälytauhka ja meemit peittävät informaatioympäristön kohinaan. Samalla ne vahvistavat ilmiötä, jota tutkijat kutsuvat valehtelijan osingoksi: kun väärennettyjä kuvia, äänitteitä ja tekstejä on kaikkialla, vallanpitäjät saavat valmiin tekosyyn sivuuttaa aito journalismi pelkkänä valeuutisointina. 

Unkarissa Viktor Orbánin Fidesz-puolue on ottanut haltuunsa noin 80 prosenttia mediakentästä. Hallituksella on tukenaan lainsäädäntö, joka on räätälöity tukahduttamaan ulkomailta rahoitetut organisaatiot.  

Nämä järjestelmät eivät tietenkään ole moraalisesti tai poliittisesti toistensa kaltaisia, mutta pääasia ei ole vertailtavuus. Olennaista on, että autokraattinen paine kohdistuu enenevässä määrin journalismin perusrakenteisiin: tiedon saatavuuteen, faktantarkistukseen ja journalismin uskottavuuteen. 

Aina ei ole kyse siitä, onko jokin yksittäinen mediasisältö faktoiltaan totta. Olennaisempaa on miettiä, millaiset valtarakenteet ylipäätään mahdollistivat kyseisen dokumentaation, ja mitkä vaihtoehtoiset todellisuudet samalla häivytettiin näkyvistä.  

Kuka jätettiin kuvan ulkopuolelle? Journalismi ei epäonnistu ainoastaan silloin, kun se julkaisee suoranaisia valheita. Se epäonnistuu yhtä lailla silloin, kun se erehtyy luulemaan kaikkein helpoimmin saatavilla olevaa kuvaa tai kitkattominta informaatiota koko totuudeksi. 

Lisätty & täsmennetty 2.4.26 tieto siitä, että drooneista julkaistiin virheellinen uutinen myös Aamulehdessä. Lehti uutisoi droonien venäläisyydestä mutta ei alasampumisesta.