Tarutaon kansallispuisto sijaitsee Thaimaan syrjäisimpiin kuuluvilla saarilla. Vihreät saaret kohoavat Andamaanienmerestä toinen toisensa jälkeen. Tänne saapuminen vie aikaa: matkan viimeinen etappi kulkee avomeren yli.
Yksi kansallispuiston saarista on Koh Lipe. Kun saavuin sinne ensimmäisen kerran 2010-luvun alussa, saari tuntui lähes eristyneeltä. Sen halki kulki yksi katettu kävelyreitti, ja toiselle rannalle mentiin viidakon läpi kulkevaa polkua pitkin. Yöllä apinoiden huudot kaikuivat puissa. Saaren keskellä merinomadien kylässä toimi pieni pannukakkukahvila, ja rannoilla seisoi jo muutamia bungalowkyliä – mutta saari oli vasta matkalla kohti matkailun kasvua.
Tänä päivänä tunnelma on toinen. Vuosikymmenten aikana hiljaisesta merinomadien asuttamasta saaresta on kasvanut turistikohde, jonka rajat alkavat tulla vastaan.
Koh Lipeä ympäröiville saarille ei saa rakentaa, mutta saari itsessään on uhrattu kehitykselle. Noin kolmen neliökilometrin kokoisella saarella asuu virallisesti 1 387 asukasta, mutta vuosittain siellä vierailee arviolta 150 000–200 000 turistia. Kasvu on ollut nopeaa, mutta peruspalvelut eivät ole pysyneet mukana.
Klikkaa kuvaa ja näet kaikki jutun kuvat galleriassa.
Muutos näkyy paikassa, jota matkailijat harvoin näkevät tai tulevat ajatelleeksi: kaivon reunalla. Aiemmin makeaa vettä löytyi muutaman metrin syvyydestä. Nyt porauksia tehdään jopa 15–25 metriin asti.
”Vesi ei ole loppunut, mutta sitä täytyy hakea koko ajan syvemmältä”, sanoo ranskalainen Guillaume, joka on viettänyt saarella noin puolet vuodesta jo useiden vuosikymmenten ajan.
Kuivana kautena yhteisön kolme kaivoa eivät riitä kasvavalle väestölle. Vettä joudutaan tuomaan veneillä läheiseltä Koh Adangin saarelta, usein vaikeissa meriolosuhteissa. Sesongin lopussa vettä on joskus ollut niin vähän, että käyttöä on jouduttu rajoittamaan.
Veden määrä ei ole ainoa ongelma. Sen laatu on heikentynyt, ja se vaatii käsittelyä, jotta sitä voi käyttää edes peseytymiseen. Sadekaudella myös tulvavedet saastuttavat kaivoja.
”Saarella on liikaa ihmisiä, liikaa suihkuja”, Guillaume sanoo.
Viime vuosina saarelle on tullut koneellisia porausjärjestelmiä, joilla päästään syvemmälle kuin ennen. Ratkaisu helpottaa hetkeksi mutta kertoo samalla ongelman suunnasta: vettä kyllä löytyy, mutta yhä syvemmältä. Jossakin kohdassa se tulee loppumaan kokonaan.
Guillaume asuu saarella paikallisen chao lay -yhteisöön kuuluvan perheen luona yhdessä vaimonsa Even kanssa.
Eve kertoo saapuneensa Koh Lipelle ensimmäisen kerran vuonna 1998. Silloin saarelle kuljettiin vielä pienillä pitkähäntäveneillä, hitaasti ja säiden armoilla.
”Aiemmin matka kesti säästä riippuen seitsemästä kahteentoista tuntiin. ”
Tuolloin saari oli vielä kaukana siitä, mitä se nyt on.
”Silloin paikalliset pukeutuivat vielä pelkkiin saronkeihin. Länsimainen häveliäisyys ei kuulunut saarelle. ”
Eve löysi Lipeltä perheen, jonka luona hän on siitä lähtien viettänyt joka vuosi vähintään viisi kuukautta. Vähitellen myös Guillaume tuli mukaan.
Perheen vanhin on äiti Lumdee Hantalay, joka asuu saaren keskellä sijaitsevan Seven Eleven -kaupan vieressä perheensä kanssa.
Hän ja hänen tyttärensä kuuluvat urak lawoi -alkuperäiskansaan, joka on suurin ja eniten ympäröivään yhteiskuntaan integroitunut chao lay -yhteisö Thaimaassa.
Ennen oli paremmin, kun oli vain chao lay -ihmisiä.
Chao lay tarkoittaa kirjaimellisesti “meren ihmisiä”. Sillä viitataan Andamaanienmeren alueella eläneisiin merikansoihin, joiden elämä rakentui liikkumisen, kalastuksen ja sopeutumisen varaan. Monien suullisten perimätietojen mukaan yhteisöjen juuret ulottuvat Indonesian Sumatraan.
Chao layt olivat pitkään ilman selkeää kansalaisuutta. Heidän taustansa kytkeytyy animismiin ja islamiin, ja heidän kielensä on malaijin murre.
Lumdee Hantalayn mukaan Thaimaan kuningatar pyysi chao lay -kansaa opiskelemaan thaita ja kääntymään buddhalaisiksi, jotta he saisivat Thaimaan kansalaisuuden ja voisivat jäädä saarelle.
Hantalayn perhe saapui Koh Lipelle noin 40 vuotta sitten. Ennen he asuivat Lipestä luoteeseen olevalla suuremmalla Koh Raw’n saarella.
Muutto ei ollut pelkkä perheen oma päätös, vaan se liittyi kansallispuiston perustamiseen.
”Kun kansallispuisto perustettiin Thaimaahan, viranomaiset pyysivät kaikkia chao lay -ihmisiä asumaan yhdellä saarella. Siksi he muuttivat Koh Lipelle”, Eve kertoo.
Kun Hantalayn perhe saapui Koh Lipelle, saari oli vielä pieni ja harvaan asuttu.
Lumdeen tytär Kate Hantalay muistaa saarella olleen kaksi pientä kauppaa, joita piti kaksi kiinalaisperhettä.
Perheen toimeentulo tuli merestä.
”Tienasimme rahaa kalastamalla ja myymällä kalaa näille kahdelle kiinalaisperheelle”, hän sanoo.
Sitten veneet alkoivat tuoda saarelle jotain muuta kuin tavaraa. Eve epäilee ensimmäisten turistien saapuneen saarelle joskus 1990-luvun alkupuolella. Siitä alkoi saaren muutos kohti massaturismia.
”Ennen oli paremmin, kun oli vain chao lay -ihmisiä. Nykyään saari on erilainen. Ennen saari oli niin kaunis ja puhdas ja luontoa oli kaikkialla. Nyt saari on likainen”, Kate Hantalay sanoo.
Yksi saaren ongelmista liittyy jätehuoltoon. Saarella ei ole omaa kaatopaikkaa tai käsittelylaitosta, joten kaikki jätteet – ruokapakkauksista vessapaperiin – kuljetetaan veneillä mantereelle. Logistiikka on kallista ja riippuvaista säästä, ja sesonkiaikana jätettä syntyy enemmän kuin mitä pois saadaan.
Jätettä syntyy keskimäärin 10–11 tonnia päivässä. Jätehuollon ongelmien vuoksi käsittelemätöntä jätettä kertyi vuonna 2025 3 000 tonnia.
Viranomaiset suunnittelevat veden tuomista saarelle merenalaisilla putkilla sekä pysyvää ratkaisua jätteiden kuljetukseen. Konkreettista edistystä odotetaan kuitenkin vasta vuosille 2028–2029.
Vuoden 2004 tsunamin jälkeen saaren kasvu on vain kiihtynyt. Uudet hotellit, tiet ja palvelut tulivat saarelle nopeasti. Nyt rakennustyömaat näkyvät lähes kaikkialla: veneet tuovat päivittäin sementtiä, rakennustarvikkeita ja aurinkopaneeleita.
”Saari on liian pieni näin suurelle määrälle ihmisiä”, Guillaume sanoo.
Rakentaminen muuttaa myös sitä, miten vesi liikkuu. Betoni estää veden luonnollista virtausta, ja sadekaudella vesi jää seisomaan alueille, joista se ennen pääsi mereen.
Turismi on tuonut mukanaan ongelmia, mutta Hantalayn perheelle modernisaatiossa on ollut myös selkeä, konkreettinen hyöty: terveydenhuolto.
Lumdee Hantalay sanoo edesmenneen miehensä saaneen ensimmäisen kerran antibiootteja ollessaan 30-vuotias.
Kun lääkkeitä ei ollut, pienetkin infektiot saattoivat tappaa. Nyt saarella on mahdollisuus hoitoon – ainakin perusasioissa.
Tämän rinnalla elää kuitenkin toinen muutos: riippuvuus rahasta.
Ennen omavarainen yhteisö saattoi elää merestä. Nyt saari on rahatalouden ja matkailun logistiikan varassa.
Guillaume näyttää saaren etelärannalla kohtaa, jossa keskeneräinen rakennustyömaa näyttää siltä kuin se olisi jäänyt kesken kiireessä. Hän osoittaa kohtaa, jossa rakentamista on alettu tehdä hiekan päälle ja osa perustuksista on jo murtunut tai vajonnut.
Koh Lipe uhrattiin turismille, jotta muut saaret voitaisiin säilyttää luonnontilaisina.
Koh Lipelle rakennetaan, koska se on mahdollista.
”Tämä on kansallispuiston ainoa saari, jolle rakentaminen on sallittua. Koh Lipe uhrattiin turismille, jotta muut saaret voitaisiin säilyttää luonnontilaisina”, Guillaume sanoo.
Chao layn yhteisössä elämä etenee päivä kerrallaan: kalastetaan sen verran kuin perhe tarvitsee ja palataan sitten kotiin. Enempää ei tarvitse miettiä.
“Toivon että yhteisömme voi kasvaa ja voisi hyvin vielä parinkymmenenkin vuoden päästä “, Lumdee sanoo.
Saaren vesitilannekin on hänelle huoli, mutta siitä puhutaan samalla tavalla kuin sateesta – se tulee, jos on tullakseen.
Koh Lipellä kysymys ei enää ole siitä, voiko turismi kasvaa – vaan siitä, kuinka paljon pieni saari vielä kestää.
