Kosovolaisen Farija Mehmetin maalauksissa toistuu sama asetelma: keskellä kuvaa on värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut romaninainen, joka katsoo kohti. Tyyli on naivistinen ja pelkistetty, naisten kasvot ovat epäsymmetriset ja vaatteiden kuviot näyttäviä.
”En pystyisi löytämään itseni ulkopuolelta taidetta, joka inspiroisi minua. Kaikki teokset tulevat alitajunnastani. Minua innoittavat ainoastaan romaninaisten perinneasut”, 47-vuotias Mehmeti sanoo.
25 vuotta jatkuneessa teossarjassa on taiteilijan arvion mukaan yli sata naista. Niillä Kosovon romanivähemmistöön kuuluva Farija Mehmeti haluaa taltioida ja nostaa esiin katoavaa romanien pukeutumiskulttuuria: muun muassa värikkäitä huiveja ja niiden kuoseja, joita hän ompelee ja suunnittelee myös itse.
”Nykyinen yhteiskunta on muuttanut romanien pukeutumista. Romanit eivät käytä huiveja niin kuin ennen”, hän sanoo.
Samalla Mehmeti haluaa tuoda esiin yhteisön ongelmia: lapsiavioliittoja, koulunkäynnin keskeytymistä ja perheväkivaltaa. Niitä hän käsittelee maalausten kasvojen vakavissa ilmeissä, joihin hän maalaa omat vaikeat tunteensa, mutta myös tulevaisuudenuskonsa.
Kun Mehmeti valikoi teoksia näyttelyihin, hän luonnehtii niitä esimerkiksi näin:
Kuvassa on romaninaisen asu ja minun tunteeni.
Kuvaan naisen kasvoilla pyrkimyksen menestyä kaikista ongelmista huolimatta.
Haluan kannustaa romaninaisia olemaan rohkeita jatkamaan eteenpäin ja menestymään koulussa, uralla ja kaikessa.
Farija Mehmetin teokset ovat osa Helinä Rautavaaran museossa auennutta E zor amendar – Voima meissä -näyttelyä. Se kuvaa monia aktivismin ja arjen toimeliaisuuden tapoja, joilla itäeurooppalaiset romanit vaikuttavat yhteisössään ja ympäristössään: he vaativat kotikyläänsä asfaltoidun tien, menevät pahoinpideltyjen naisten kanssa poliisiasemalle, kitkevät koulukiusaamista ja tukevat lapsia opinnoissaan. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Diakonissalaitoksen ja sen tukemien itäeurooppalaisten, naisten oikeuksiin keskittyneiden romanijärjestöjen kanssa.
Mehmetin teosten lisäksi mukana on valokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvasarja, jossa hän dokumentoi Diakonissalaitoksen ja sen kumppanijärjestön hankkeisiin osallistuneiden romaniaktivistien elämää. Projektia vcarten Koutaniemi kulki vuosina 2022 ja 2023 Kosovossa, Romaniassa, Moldovassa ja Ukrainassa ja tapasi kymmeniä ihmisiä – myös Farija Mehmetin.
Ilman henkilöpapereita ihmiset eivät pääse kouluttautumaan, terveydenhuoltoon, viralliseen työhön eivätkä he ole oikeutettuja sosiaaliturvaan.
Yksi Koutaniemen kohtaamista ongelmista, joita romanit käsittelivät, oli henkilöpaperien puute. Se on vaikuttanut myös Farija Mehmetin elämään. Tämä olisi halunnut jatkaa opintoja peruskoulun jälkeen, mutta paperittomuus esti jatkokouluttautumisen.
Meeri Koutaniemen mukaan henkilöllisyyspaperien puutteesta puhutaan vähän verrattuna siihen, kuinka suuri epäkohta se on romanivähemmistön keskuudessa. Paperittomuuteen vaikuttavat esimerkiksi viranomaissyrjintä, kotisynnytykset ilman lapsen rekisteröintiä, asiakirjojen puuttuminen vanhemmilta kuten myös byrokratia ja henkilöpapereista vaadittavat maksut – toisin sanoen köyhyys.
”Ilman henkilöpapereita ihmiset eivät pääse kouluttautumaan, terveydenhuoltoon, viralliseen työhön eivätkä he ole oikeutettuja sosiaaliturvaan. Perusoikeuksien toteutuminen edellyttää henkilöllisyysasiakirjoja”, Koutaniemi sanoo.
Vaikka Farija Mehmeti ei saanut jatkaa opiskelua, hän sai elää toisin kuin moni romaninainen.
Maanviljelijäperheessä kasvanut Mehmeti haluttiin antaa avioliittoon nuorena tyttönä, mutta hän kieltäytyi – ja perhe hyväksyi tämän.
”Lapsena jouduin usein seuraamaan, kun isä pahoinpiteli äitiä. Mahtaako omasta elämästäni tulla samanlaista, mietin usein. Päätin vastustaa ja elää toisin”, hän kuvaa näyttelyssä Meeri Koutaniemen ja Kaisa Viitasen haastattelussa.
22-vuotiaana Mehmetin elämä muuttui, kun hän tapasi amerikkalaisen kirjailija Paul Polanskyn.
Polansky muutti vuonna 1999 Kosovoon, jossa hän toimi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n vapaahetoisena romanikysymysten neuvonantajana. Tässä roolissa hän tuli tapaamaan myös Farija Mehmetiä ja tämän veljeä Bajram Mehmetiä heidän kotikyläänsä.
Polansky tutustui Mehmetien maalauksiin, käytti niitä kuvituksina kirjoissaan ja hankki heille taiteilijatarvikkeita. Hän myös kannusti sisaruksia: Bajram Mehmetin pitäisi kuvata romanien elämää, ja Farija Mehmetin romaninaisia.
”Aloin maalata romaninaisia, ja se on jatkunut siitä asti”, Farija Mehmeti sanoo.
Mehmetin päivät kuluvat iäkästä äitiä auttaessa ja kotitöitä tehdessä.
Yhdessä veljensä kanssa Mehmeti yrittää elää taiteellaan. Teoksia on ollut esillä Pristinassa, Zagrebissa, Milanossa ja Berliinissä. Tulot hän käyttää maalaustarvikkeisiin, jotta voi maalata lisää ja jatkaa itsensä ilmaisemista.
Vaikeinta on ajan löytäminen maalaamiseen. Mehmetin päivät kuluvat iäkästä äitiä auttaessa ja kotitöitä tehdessä.
”Kaikilla on omat unelmansa, ja niin on minullakin. Sen lisäksi, että toivon menestyväni taiteilijana, haluan näyttää, että romanit voivat olla lahjakkaita kuvaamaan asioita taiteen keinoin”, Mehmeti sanoo.
Näyttelyyn tehdyssä haastattelussa hän kuvaa asiaa näin:
”Maalaustaitoni on Jumalan lahja. Käytän sitä muovatakseni romaninaisten tulevaisuutta, jotta he saavat kunnollista koulutusta ja voimaa päättää omista asioistaan.”
Meeri Koutaniemelle romaniaktivistien dokumentointi näytti jokapäiväisen työn, jota ihmiset tekevät muuttaakseen ja tasa-arvoistaakseen yhteisöjään.
Hän pohtii, kuinka etenkin nuoret, noin 15–40 vuotiaat romanisukupolvet, kyseenalaistavat vahvasti vanhoja tapoja ja rikkovat stereotypioita, kenties jopa perinteitä.
Samalla he näyttävät, kuinka yhteisössä on tarve tasa-arvolle ja muutokselle.
”Meillä olisi täällä opittavaa siinä, että tekisimme asioita yhteisöllisemmin ja ajattelisimme yksilön vastuuta suhteessa yhteisöön”, Koutaniemi sanoo.
”Suurinta solidaarisuutta ja vastuuntuntoa on se, että pystyy reagoimaan ympäristössään havaitsemiinsa epäkohtiin. Sitä todistin useaan kertaan näillä matkoillani.”
Koutaniemestä kiinnostavaa on se, kuinka hänen näkemissään romaniyhteisöissä muutos tapahtuu kahdella tasolla: paitsi suhteessa rakenteelliseen rasismiin ja valtaväestön asenteisiin, myös suhteessa toisiin romaneihin.
Vastaavaa toimintatapaa Koutaniemi on kohdannut aikaisemmin dokumentoidessaan tyttöjen sukuelinten silpomista.
”Siinä ei ole kyse siitä, että joku ulkopuolelta määrittää, mikä on oikein ja väärin, vaan yhteisön tarpeesta määrittää itse oma tulevaisuutensa.”
E zor amendar – voima meissä Helinä Rautavaaran museossa 27.3. 2027 asti. Kauppakeskus Entresse, Siltakatu 11, Espoo. Vapaa pääsy.