Kun ilmastoneuvottelut ovat edenneet kohti tänään alkavaa Brasilian COP30-kokousta, keskustelu ilmastovastuusta on saanut uuden, entistä jännittyneemmän sävyn. Useissa teollisuusmaissa ilmastositoumukset ovat hidastuneet tai jääneet poliittisten muutosten jalkoihin. Samalla kehitysmaat – erityisesti Afrikassa ja Aasiassa – joutuvat kantamaan yhä suuremman osan ilmastokriisin seurauksista.
Yhdysvallat, EU ja muut korkean tulotason maat ovat vastuussa yli 70 prosentista historiallisista kasvihuonekaasupäästöistä, mutta globaalin etelän maat kärsivät eniten kuivuudesta, tulvista, nälänhädästä ja muuttoliikkeestä. Esimerkiksi Somalia tuottaa alle 0,03 prosenttia maailman kokonaispäästöistä mutta on yksi niistä maista, jotka kärsivät toistuvista kuivuus- ja tulvasykleistä sekä humanitaarisesta epävakaudesta, mikä niistä seuraa.
Tämä epäsuhta herättää keskeisen kysymyksen: mitä valtaa globaaleilla etelän mailla todella on, kun suuret taloudet vetäytyvät vastuusta?
Globaalilla etelällä on ensisijaisesti moraalista auktoriteettia, jota mikään taloudellinen mittari ei voi mitätöidä. YK:n ilmastoraportit osoittavat, että 75 prosenttia ilmastorahoituksesta myönnetään lainoina, ei avustuksina. Tämä lisää monien kehitysmaiden velkataakkaa.
Nämä maat voivat yhdessä vaatia kansainväliseltä yhteisöltä paitsi rahoitusta, myös oikeudenmukaisuutta: ne, jotka ovat aiheuttaneet kriisin, kantakoot myös sen kustannukset.
Tätä periaatetta edustaa Loss and Damage -rahasto, jonka käynnistämisestä päätettiin Dubaissa COP28:ssa vuonna 2023. Rahaston toimivuus ja jatkuvuus ovat kuitenkin pitkälti poliittisen tahdon varassa.
Yhtenäisyys ei ole vain poliittinen strategia — se on myös suojamekanismi tilanteessa, jossa suuret maat yrittävät hajottaa kehittyvien maiden rintamaa erillisillä sopimuksilla ja lupauksilla.
Yksittäisellä pienellä maalla on rajallinen vaikutus, mutta yhtenäinen koalitio voi muuttaa neuvottelujen dynamiikkaa. Afrikan unionin, G77-ryhmän ja Vulnerable Twenty (V20) -ryhmän yhteiset kannanotot ovat jo aiemmin vaikuttaneet siihen, että sopeutumisen ja kompensaatioiden rahoitus nousi viralliselle agendalle.
Yhtenäisyys ei ole vain poliittinen strategia — se on myös suojamekanismi tilanteessa, jossa suuret maat yrittävät hajottaa kehittyvien maiden rintamaa erillisillä sopimuksilla ja lupauksilla.
Globaalin etelän maat voivat vahvistaa asemaansa lisäämällä läpinäkyvyyttä, dataa ja raportointia. Kun kehitysmaat itse pystyvät osoittamaan, mihin ilmastorahoitus menee ja mitkä vaikutukset sillä on, niiden uskottavuus kasvaa.
Lisäksi kansainvälisten rahoituslaitosten kautta voidaan ajaa velka–ilmasto-vaihtosopimuksia, joissa velkoja alennetaan vastineeksi ympäristöinvestoinneista.
Useat pienet valtiot, kuten Belize ja Barbados, ovat jo onnistuneet tekemään tällaisia järjestelyjä. Tämä on konkreettinen osoitus siitä, että älykkäällä politiikalla voidaan lisätä vaikutusvaltaa myös ilman sotilaallista tai taloudellista ylivoimaa.
Kun todelliset luvut ja ihmiskohtalot tuodaan esiin, poliittinen paine kasvaa myös pohjoisessa.
Yhtä tärkeää kuin rahoitus on narratiivinen valta – se, kuka kertoo tarinan ilmastosta ja kenelle. Kehitysmaat voivat hyödyntää mediaa, tutkimusta ja kansainvälisiä verkostoja rakentaakseen näkyvyyttä ja vaikuttaakseen mielipiteisiin. Kun todelliset luvut ja ihmiskohtalot tuodaan esiin, poliittinen paine kasvaa myös pohjoisessa.
Esimerkiksi Afrikan maiden yhteinen viesti Nairobi Climate Summitissa vuonna 2023 oli, että Afrikka ei halua pelkkää apua vaan investointeja ja kumppanuutta. Se sai aikaan konkreettisia lupauksia vihreän energian investoinneista.
Globaalin etelän maat voivat olla enemmän kuin “haavoittuvaisia osapuolia” – ne voivat olla ratkaisujen lähde. Somalian kaltaiset maat, jotka ovat kehittäneet omia ilmastonmuutokseen sopeutumisen malleja, voivat tarjota mallin muille hauraille valtioille. Tämä vaatii kuitenkin vahvoja instituutioita ja pitkäjänteistä koordinaatiota, jota Somalian National Transformation Plan (NTP 2025–2029) pyrkii rakentamaan.
Globaali etelä ei voi yksin pysäyttää ilmastokriisiä, mutta se voi määrittää sen suunnan.
Kun maat toimivat yhtenäisesti, puhuvat datan ja moraalin äänellä ja vaativat vastuuta faktoihin nojaten, niiden vaikutus kasvaa jokaisessa neuvottelupöydässä.
Todellinen muutos alkaa siitä, että kehitysmaat eivät enää pyydä paikkaa pöydässä – vaan määrittelevät itse, millainen pöytä rakennetaan.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden kustantajan Fingon hallituksen jäsen ja Somalian suunnittelu,- investointi- ja talouskehityksen ministeriön vanhempi neuvonantaja.