Keskellä vuoria kaikuu vihellys.

Tuuli kulkee pitkin osittain sortunutta vuoristotietä, joka mutkittelee jyrkillä rinteillä Ateenan vieressä sijaitsevalla saarella Etelä-Eviassa. Reitin varrella kohoavat tuulimyllyt hallitsevat maisemaa. Tie kulkee Milia- ja Aidoni-vuorten reunaa pitkin. Niiden keskellä olevassa laaksossa sijaitsee pieni Antian kylä.

Evia tunnetaan Kreikan saarista poikkeuksellisen vehreänä — runsaat luonnonlähteet tekevät saaresta elinvoimaisen, ja juuri nämä lähteet ruokkivat myös Antian kylän ympäristöä. Laakson pohjalla virtaa kirkasvetinen vuoristojoki, jonka lähteet pitävät kylän puutarhat ja pienet viljelykset elossa.

Vaikka Antiassa asuu nykyään vain muutama kymmenen ihmistä, kylä kätkee sisäänsä jotakin ainutlaatuista. Täällä elää sfyria eli vihellyskieli, jonka juuret ulottuvat mahdollisesti jopa 2 500 vuoden taakse.

Sfyria ei ole pelkkää satunnaista viheltelyä, vaan se on täysin jäsennelty ja kehittynyt kieli, joka perustuu kreikan kielen äänteisiin.

Kylässä asuva aviopari Georgia Giannakaris, 86, ja Kyriakos Giannakaris, 90, ovat niitä harvoja, jotka osaavat ja pystyvät vielä viheltämään sfyriaa.

“Kaikki vihelsivät silloin. Meitä oli noin 300 asukasta, ja vihellystä kuului joka päivä”, Georgia muistelee lapsuuttaan kylässä.

Georgia ja Kyriakos oppivat kielen aivan kuten puheenkin: lapsena, arjen keskellä.

Viheltämällä kutsuttiin toisia, jaettiin kuulumisia tai ohjattiin karjaa.

“Jos halusit kutsua jonkun syömään, vihelsit ensin tämän nimen, kuten ”Kyriakos”! Ja jos hän vastasi viheltämällä nimensä, vihelsit, että ”tule syömään!” Georgia selittää.

Antian vihellyskieli ei ole maailmassa ainoa. Vastaavia vihellykseen perustuvia kieliä, joita yhä käytetään kommunikaatiossa, löytyy muualtakin Euroopasta, kuten Kanariansaarilta, Kusköyn kylästä Turkissa, Ranskan Pyreneiltä ja Marokon Atlasvuorilta.

Antialaiset kuitenkin tunnetaan siitä, että he viheltävät ilman sormia – toisin kuin esimerkiksi Kanariansaarilla, missä sormet usein muotoilevat ääntä.

Kaikille vihellyskielille yhteistä on kuitenkin niiden syntyminen vuoristoisilla ja vaikeakulkuisilla alueilla, missä ääni kantaa paremmin viheltämällä kuin puhumalla.

Vihellys kantautuu jopa neljän kilometrin päähän rinteiltä rinteille, metsien ja kukkuloiden halki.

Georgian ja Kyriakoksen mukaan aikoinaan vihellys toimikin tehokkaana varoitusvälineenä.

Jos esimerkiksi joku oli valmistamassa kotitekoista laitonta tsipuroa eli kreikkalaista kirkasta viinaa, saatettiin viheltämällä varoittaa, että poliisi oli tulossa, Kyriakos kertoo.

Iän ja kuulon heikkeneminen tekevät viheltämisestä kuitenkin yhä vaikeampaa.

“En enää vihellä niin kuin ennen. Korviin sattuu ja päätä särkee”, Georgia sanoo.

Kyriakoksen sisarelle, Kyriakoula Giannakarikselle, 86, sfyria oli tuolloin jokapäiväinen kieli, jota hän käytti puhuessaan koirille, vuohille ja naapureille. Hän oppi sen hyvin varhain ja muistaa, kuinka lapsena kilpaili veljensä kanssa siitä, kumpi oppii kielen nopeammin.

Nykyään hän ei kuitenkaan vihellä kuten ennen, sillä osa hampaista puuttuu eikä terävää vihellystä pysty enää samaan malliin tuottamaan.

Tänä päivänä sfyria on vaarassa kadota, kun sen puhujat vanhenevat eikä nuorempi sukupolvi ole enää kiinnostunut oppimaan sitä.

Keskellä taistelua uhanalaisen kielen säilyttämiseksi on Ateenasta kotoisin oleva Hermann Buchert, joka on lähtenyt kylään oppaakseni ja tulkikseni.

Hän on entinen ammattikoripalloilija ja nykyinen valmentaja, joka asuu Evia-saaren eteläisimmässä kaupungissa, Karystoksessa. Se sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Antian kylästä.

Luulin ensin, että lähistöllä oli suuri parvi lintuja.

Ensimmäisen kerran Buchert kuuli vihellyskieltä 15 vuotta sitten, kun hän oli harjoittelemassa joukkueensa kanssa puistossa.

“Luulin ensin, että lähistöllä oli suuri parvi lintuja. Se ääni oli kuin satojen eriväristen, -kokoisten ja -äänisten lintujen orkesteri. Kun viimein ymmärsin, että kyseessä oli joukko ihmisiä, jotka vihelsivät, minun oli pakko ottaa asiasta selvää”, Buchert kertoo.

Nyt Buchert myös itse puhuu, tai pikemminkin viheltää, sfyriaa. Alkuun hän sai muutamia ohjeita kielen ylläpitäjältä, Panagiotis Tzanavarikselta.

“Siitä eteenpäin harjoittelin yksin kentällä, vuorilla, missä tahansa. Suu väsyi, mutta jatkoin”, Buchert muistelee.

Kielen opettelu vaatii yksilöllistä tekniikkaa, joka vaihtelee oppilaasta toiseen. Taitava oppilas voi kuitenkin saavuttaa perusosaamisen nopeasti. 10–18 puolen tunnin mittaista opetuskertaa voi riittää, jos oppijalla on jo valmiiksi kyky viheltää kovaa.

Buchert sanoo kylän olevan hänelle kuin toinen koti, vaikkei hänellä siellä juuria olekaan.

“Kun vierailen Antiassa, kyläläiset ottavat minut vastaan kuin oman poikansa. Vanhemmat ihmiset ovat liikuttuneita nähdessään, että joku nuorempi viheltää, ja vielä ulkopuolinen. Se antaa heille toivoa”.

Buchert käyttää vihellyskieltä jopa valmennuksessaan.

“Kun annan ohjeita kentän toiselle puolelle, vihellys kantaa paremmin kuin huuto. Joukkue ei ehkä ymmärrä sanoja, mutta he reagoivat sävyihin ja rytmeihin.”

Hermann Buchertin opettaja, Panagiotis Tzanavaris, on 77-vuotias eläkeläinen ja vihellyskielen säilymisen kannalta kantava voima.

Tzanavaris syntyi Antian kylässä ja oppi vihellyskielen ennen kouluikää — siihen aikaan kieli oli luonnollinen osa kylän arkea ja kaikki kylässä osasivat viheltää sitä.

Vihellyksiä kuuli kylässä päivittäin, kun ihmiset olivat pellolla, vuorilla tai ohjasivat karjaansa.

“Sfyria oli kylässä itsestäänselvyys. Opin sen samalla tavalla kuin opin puhumaan”, Tzanavaris kertoo.

Vaikka elämä vei Tzanavariksen pois kotikylästään Antiasta vain 14-vuotiaana, hän jatkoi kylässä vierailua säännöllisesti ja käytti vihellyskieltä arjessaan.

Monille se oli arkea eikä mitään ihmeellistä. Siksi sen katoaminen jäi huomaamatta.

“Ennen kuin lähdin, kylässä oli 200 asukasta, jotka harjoittivat maataloutta, karjankasvatusta, metsästystä ja kalastusta”, hän sanoo.

Nykyään asukkaita on vain 27, joista 18 on vanhuksia. Koulussa oli aikoinaan 30 oppilasta, mutta se on ollut suljettuna jo 20 vuotta.

Yksi Tzanavariksen merkittävimmistä saavutuksista oli, kun sfyria lisättiin vuonna 2019 Kreikan aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon.

Hänen mukaansa kyläläiset itse eivät aina ole ymmärtäneet kielen erityisyyttä.

“Monille se oli arkea eikä mitään ihmeellistä. Siksi sen katoaminen jäi huomaamatta. Ja siksi sen elvyttäminen on niin vaikeaa.”

Kostas Beveratos ei itse vihellä, toisin kuin Buchert ja Tzanavaris, mutta on silti yksi tärkeimmistä tukipilareista kielen säilyttämistyössä.

“Voin silti antaa ääneni kielelle, jota uhkaa kuolema”, hän sanoo.

Beveratos on kulttuuriperinnön asiantuntija, joka työskentelee Evia-saaren alueen historian, luonnon ja perinnemaiseman parissa.

Sfyria-kielen pariin hän tuli mukaan muutama vuosi sitten. Hän toimii yhdistyksessä tapahtumien ja kurssien järjestäjänä, tiedottajana ja kansainvälisen yhteistyön edistäjänä.

Hänen mukaansa vihellyskielen säilyttäminen ei ole vain pienen kylän asia vaan se on osa koko Euroopan kulttuuriperintöä.

“Meillä on käsissämme ainutlaatuinen viestintämuoto, jonka juuret ulottuvat tuhansien vuosien taakse. Se on vaarassa kadota byrokratian ja välinpitämättömyyden vuoksi,” Beveratos sanoo.

Tässä ei ole kyse pelkästä viheltämisestä – vaan kokonaisesta tavasta olla yhteydessä toisiimme, kokonaisesta maailmankuvasta.

Tästä huolimatta Beveratoksen mukaan Kreikan kulttuuriministeriö ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta asiaan.

Hän kuvaa nykytilannetta vaikeaksi: kiinnostus sfyriaa kohtaan tulee enimmäkseen ulkomailta. Kreikassa aihe ei juuri kiinnosta nuoria eikä valtiolta ole saatu tukea.

Beveratoksen mukaan vihellyskielen tulevaisuus lepääkin nyt pienen mutta intohimoisen ydinryhmän varassa.

“Meillä ei ole varaa menettää mitään tästä. Tässä ei ole kyse pelkästä viheltämisestä – vaan kokonaisesta tavasta olla yhteydessä toisiimme, kokonaisesta maailmankuvasta”.

Myös kyläläisten keskusteluissa yksi asia nousee esille selkeästi: viranomaisilta ei tule tukea.

Panagiotis Tzanavaris on rahoittanut yhdistyksen toimintaa omasta taskustaan ja ottanut muutenkin ohjat käsiinsä. Hän on ollut mukana järjestämässä lukuisia esityksiä, koulutuksia ja kansainvälisiä yhteyksiä muihin vihellyskieliä käyttäviin alueisiin. Lisäksi hän on kehittänyt kouluvierailuja, joissa esitellään vihellyskieltä.

Yhdistys on järjestänyt kansainvälisiä esityksiä, muun muassa Epidauruksen antiikkiteatterissa ja jopa New Yorkin MoMA:ssa, jossa vihellyskieli oli osa taideprojektia.

Yhdistyksen kautta on toteutettu myös kansainvälistä tutkimusyhteistyötä, ja sfyriavihellyskielestä on syntynyt useita opinnäytetöitä eri puolilta maailmaa.

Tällä hetkellä suunnitteilla on sfyria-kesäkoulu, johon kuitenkin tarvitaan rahoitus.

“Tarvitsemme edes pienen ytimen, jonka ympärille rakentaa pysyvyyttä. Ilman sitä tästä jää vain arkistoihin merkintä, että täällä oli joskus vihellyskieli,” Beveratos sanoo.

Tämä ei ole pelkkä legenda – tämä on todellista.

Hermann Buchert on mukana myös kesällä Antiassa järjestettävällä vihellyskurssilla, jossa hän auttaa järjestelyissä, majoituksessa ja opetuksessa.

Hän toivoo, että kieli saataisiin joskus valinnaiseksi oppiaineeksi kouluihin, edes paikallisesti. Silti hän myöntää, että työ on yksinäistä.

“Se on meidän pieni vastauksemme maailman välinpitämättömyyteen. Ihmiset voivat tulla, oppia, elää kylässä ja nähdä, että tämä ei ole pelkkä legenda – tämä on todellista.”

Panagiotis Tzanavaris uskoo, että kieli voi vielä löytää tiensä uudelleen elämään – erityisesti, jos nuoret ottavat sen omakseen.

“Ulkomaisten vaikutteiden jälkeen nuoret ovat alkaneet palata perinteiden pariin, sillä he huomaavat niissä piilevät eettiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot”, hän sanoo.