Lomamme osuu etelä- ja keskieurooppalaiseen tapaan elokuulle. Kun Espanjassa riehuvat lähihistorian laajimmat metsäpalot, Suomen helteet ovat vaihtuneet loppukesän lempeäksi lämmöksi.

Jo lentokentällä ilma tuoksuu puhtaalta. Lomakotimme pihassa kasvaa vadelmia ja viinimarjoja. Kuvaan videon lapsesta, joka syö marjoja suoraan pensaasta, ja lähetän sen espanjalaiselle ystävälleni. Hän kysyy, paljonko maksamme tällaisesta aktiviteetista.

Kun naapuri tuo lapselle omenia ja rupattelee mukavia, epäilen kertomuksia Suomen lapsivihamielisestä ilmapiiristä.

Mukana matkalla on ensimmäistä kertaa myös uruguaylainen anoppini. Hän katsoo risteilyterminaalin leikkinurkkauksessa leikkivää lasta ja toteaa, että Suomi on sivistyneiden ihmisten maa. Sen näkee hänen mukaansa siitä, miten lapset on otettu huomioon ja miten ihmiset ajavat autoa.

Kerron kuinka julkinen liikenne on ilmainen, jos mukana on rattaat tai vaunut. Kotiseutuni busseissa vauvoille on valmiiksi kiinnitetyt turvakaukalot. Anoppi ihmettelee, miksei kukaan yritä varastaa niitä.

Mieheni muistelee lapsemme vauva-aikaa Uruguayssa, jossa bussikuski kielsi meitä nousemasta kyytiin vaunujen kanssa. Nykyisessä kotikaupungissamme Barcelonassakaan kaikki metro- ja juna-asemat eivät ole vieläkään esteettömiä.

Mies on lähettänyt ystävilleen kuvan Alkosta. Hän pitää alkoholimonopolia yhtenä Suomen edistyksen symboleista.

Suomessa ihailemme myös kansainvälistä mainetta niittänyttä junan leikkivaunua. Lähetän siitä ylpeänä videon päiväkodin WhatsApp-ryhmään.

Uimahallissa lapsi kysyy, miksi jätän kenkäni pukukaapin ulkopuolelle. Vastaan, että täällä ei tarvitse pelätä varkaita. Hienosti remontoitu uimahalli on myös huomattavasti edullisempi kuin Barcelonassa.

Tällaista on julkisten varojen oikea käyttö, totean miehelle. Mies nyökkäilee. Hän on lähettänyt ystävilleen kuvan Alkosta. Hän pitää alkoholimonopolia yhtenä Suomen edistyksen symboleista.

Suomessa ihailuuni sekoittuu usein myös kateutta. Vierailen keskiluokkaisten ystävieni kauniissa kodeissa ja mietin, kuinka heillä on siihen kaikkeen varaa. Harva asuu enää vuokralla.

Me olemme Barcelonassa keskituloinen perhe, mutta emme saa edes asuntolainaa. Vuokramme on jo korkeampi kuin monella Helsingissä.

Barcelonassa lapseni on tottunut matkustamaan junalla metsään. Suomessa metsä alkaa jo lähileikkipuistomme reunasta.

Puistossa kuuntelen äitejä, jotka pohtivat pian päättyvää vuoden mittaista äitiyslomaansa. Muistan oman neljän kuukauden pituisen äitiyslomani ja olemattoman äitiyspäivärahan.

Yhtäkkiä minua ahdistaa kaikki hyvinvointi, josta tunnen vapaaehtoisesti luopuneeni.

Lounaalla ystävä muistuttaa, että kesä on pian ohi. Hän haaveilee vielä joskus asuvansa perheensä kanssa jossain muualla.

Loman loppua kohden sää kylmenee ja aurinko pysyy piilossa. Ruokakaupasta ostan mieluummin karkkia kuin puoliksi raakoja hedelmiä. Ateriat korvaan paistopisteen pasteijoilla.

Kassajonossa lapsi etsii turhaan katsekontaktia. Jono liikkuu nopeasti, koska kukaan ei tarvitse kuittia. Iltapäivälehdet varoittavat piilevistä sairauksista ja neuvovat, miten helpottaa ahdistusta.

Niissä puhutaan myös lasten puhelinriippuvuudesta. Minä huomaan ennen kaikkea ruutua tuijottavat keski-ikäiset.

Ruokakaupan ilmoitustaululla on Yksinelävien yhdistyksen esite.

Palattuani kaupasta valitan, kuinka kaikki on kallista ja naapurit eivät tervehdi. Et kai sinäkään, mies huomauttaa.

Tilastojen valossa Suomella menee juuri nyt huonosti ja yhä useampi elää velaksi. Silti näen merkkilaukkuja ja kuuntelen rahapuhetta kaikkialla. Bussipysäkkien mainokset kehottavat sijoittamaan.

Lapseni kysyy, milloin palaamme kotiin.

Tuttuni kertoo, että hänen lapsellaan on jo kymmenien tuhansien eurojen osakesalkku. Hän kysyy, miksen minäkin sijoittaisi lapsilisääni. Muistutan, että Espanjassa en sellaista saa.

Vaurastu, julistaa myös raitiovaunupysäkin mainos. Kanssamatkustajani kuuluvat kapitalismin häviäjiin. Heitäkin on tilastojen mukaan kotimaassani entistä enemmän. Kaksinkerroin vääntynyt ihminen pitelee vatsaansa ja pyytää kolikkoa. Minulla ei ole käteistä, koska Suomessa kaiken voi maksaa kortilla.

Tihkusade muuttuu rankkasateeksi, kun kävelemme lapsen kanssa kohti leikkipuistoa. Näen sadevaatteisiin pukeutuneen äidin, joka katsoo puhelintaan samalla kun hänen lapsensa tekee hiekkakakkuja.

Lapseni kysyy, milloin palaamme kotiin.

Kun kävelemme viimeisenä iltana vauraalla asuinalueella, huomaan lähes jokaisen talon pihalla seisovat trampoliinit. Espanjassa yksi saattaisi riittää kaikille naapuruston lapsille.

On aika lähteä yksinäisten trampoliinien maasta.

Barcelonassa on lämmintä ja toisenlaista.

Ensimmäisen kouluviikon jälkeen juhlimme naapuruston terassibaarissa paluuta arkeeen. Koska baarin jono on pitkä, joku hakee kaupasta viinipullon ja pyytää tarjoilijaa avaamaan sen. Kiireestä huolimatta tarjoilija suostuu. Viini jaetaan kaikkien kesken.

Vielä iltakymmeneltä lapset ja aikuiset tanssivat musiikin tahtiin. Yö on lämmin eikä kenellekään ole kiire kotiin. Ei kai minullakaan.

Jokaisen Suomi-loman jälkeen ymmärrän, miksi Suomi on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Ja miksi minä taidan kaikesta huolimatta olla onnellisempi muualla.