Jouluaattona 2013 norjalainen Lindis Hurum, 41, oli kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymysten äärellä.

Hän työskenteli Lääkärit ilman rajoja -avustusjärjestön projektikoordinaattorina Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa.

Maassa oli käynnissä sisällissota, jossa vastakkain olivat karkeistaen muslimien ja kristittyjen aseelliset joukot. Lääkärit ilman rajoja toimitti terveyspalveluita Banguin lentokentän lähistölle paenneelle 100 000 ihmiselle.

Leiri oli kristittyjen alueella, mutta kaaoksen keskellä sinne pakeni myös muslimimies. Kun se paljastui, kristityt taistelijat alkoivat vaatia, että tämä luovutetaan heille.

”Ei ollut pelkkä oletus, että jos suostumme, hän kuolee. Tiesimme sataprosenttisen varmasti, että niin käy”, Hurum kertoo lähes 12 vuotta myöhemmin Suomen Lääkärit ilman rajoja -järjestön toimistolla Helsingissä.

Hurumin Suomen-vierailuun oli hieman erikoinen syy: Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla esitettiin syyskuun lopussa jännityselokuva Safe House, jonka perustuu tositarinaan siitä, mitä Hurumille tapahtui Keski-Afrikan tasavallassa.

Tässä jutussa tiedossa on siis myös juonipaljastuksia.

Hurum työskentelee nykyisin Norjan Lääkärit ilman rajoja -järjestön johtajana. Sitä ennen hän ehti toimia 15 vuotta kenttätyöntekijänä maailman pahimmissa humanitaarisissa kriiseissä: esimerkiksi Haitin maanjäristysoperaatiossa vuonna 2010, Liberiassa ebolaepidemian aikana ja Välimeren siirtolaisten pelastusoperaatiossa.

Jouluna 2013 hän oli jo kokenut avustustyöntekijä.

Kaikista avustuskomennuksista ei välttämättä saisi aikaan trilleriä, mutta Keski-Afrikan tasavallassa tilanne oli poikkeuksellisen intensiivinen. Muita avustustoimijoita ei ollut läsnä, lähistöllä taisteltiin. Siviileihin kohdistuva väkivalta oli arkipäivää.

Vaakakupissa oli yhden ihmisen elämä ja toisaalta kokonaisen klinikan terveyspalvelut, jotka lakkautettaisiin, jos työntekijöille tapahtuisi jotakin.

Hurumin tiimi teki riskivalinnan.

He nimesivät leirille paenneen miehen kristillisesti Albertiksi ja naamioivat tämän järjestön autonkuljettajaksi. Sitten he kävelivät pienessä ryhmässä leirin poikki läheiselle Banguin lentokentälle, joka oli Ranskan armeijan hallussa.

”Ja sitten olimme turvassa. Vietimme joulua Ranskan armeijan kanssa, mikä oli kylläkin vastoin sääntöjä. Saimme teltan, punaviiniä ja jouluruokaa. Seuraavana aamuna saatoimme Albertin joelle ja annoimme hänelle kaikki rahamme.”

Muutamaa vuotta myöhemmin Hurumin kollega tapasi miehen Banguissa. Tämä oli selvinnyt hengissä.

Pahinta, mitä voi tehdä, on olla tekemättä valintaa ollenkaan.

Elokuva on fiktiivinen, vaikka se perustuukin tositapahtumiin. Tapahtumia on dramatisoitu ja loppuratkaisua muokattu. Silti se antaa Hurumin mukaan varsin realistisen käsityksen siitä, mitä humanitaarinen työ on akuuteissa tilanteissa.

Ennen kaikkea se nostaa esiin kysymyksen siitä, miten vaikeaa on tehdä nopeita päätöksiä kriisitilanteissa.

Vaikka humanitaarisen avun perusperiaatteet – puolueettomuus, neutraalius, kaikkien ihmisarvon kunnioittaminen – antaa hyvän pohjan, kentällä tilanne voi olla toinen.

”Avustustyö on epätäydellistä. Yritämme tehdä parhaamme hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja usein joudumme valitsemaan kahden ei-optimaalisen vaihtoehdon väliltä. Pahinta, mitä voi tehdä, on olla tekemättä valintaa ollenkaan.”

Keski-Afrikan tasavallassa päätös ei mennyt täysin protokollan mukaan, hän tunnustaa. Tiimin turvallisuuden olisi periaatteessa pitänyt olla etusijalla. Hän päätti kuitenkin toisin.

Yksi syy oli se, että Hurumin johtama, pääosin paikallisista avustustyöntekijöistä koostuva tiimi oli asiasta yksimielinen eikä uskonut, että hengenvaaraa oli. He ajattelivat, että ratkaisu löytyisi, sillä taistelijoihin oli pidetty yhteyttä jo aiemmin ja Hurum uskoi vaikutusvaltaansa.

”Se, että on itse ulkopuolinen – ja myös valkoinen – antaa jonkinlaista suojaa. Tiesin, että minun vahingoittamiseni maksaisi sotilaille enemmän, koska olen valkoinen nainen. En tietenkään itse ajattele, että elämäni on arvokkaampi kuin muiden, mutta valtarakenteet vain ovat sellaisia, ja sitä täytyy hyödyntää.”

Se, että avustusjärjestöt neuvottelevat erilaisten aseellisten ryhmittymien kanssa kriisitilanteissa, on arkipäivää. Sillä varmistetaan työn turvallisuus ja tehdään samalla taistelijoille selväksi, että avustusjärjestö on puolueeton.

Hurumin mukaan hirveisiinkin tekoihin syyllistyneissä ihmisissä on yleensä inhimillinen puoli, jota hän etsii neuvotellessaan näiden kanssa.

”Naisena oleminen on näissä tilanteissa vahvuus, koska siten vältetään nokittelu alfaurosten kesken. Voi siis käyttää pehmeitä neuvottelutaitoja mutta samalla pitää olla riittävän jämäkkä.”

Jouluaaton 2013 jälkeen Hurum jatkoi työtään mutta kertoi kokemuksistaan ystävälleen, elokuvatuottaja Martin Sundlandille. Tämän mielestä episodi ansaitsisi trilleri- tai jännitysgenreen kuuluvan elokuvan.

Vuosien ajan Hurumin vastaus oli ”ei ikinä”. Hän pelkäsi kornia lopputulosta ja vierasti ajatusta elokuvasta, jossa vaaleahiuksinen norjalainen auttaisi köyhiä afrikkalaisia ja paikalliset avustustyöntekijät – joita suurin osa työntekijöistä on – jäisivät sivuun.

Kun aikaa oli kulunut riittävästi, hän kuitenkin päätyi siihen, että elokuvan avulla avustusjärjestökin ehkä tavoittaisi erilaisia yleisöjä kuin tavallisesti.

Lisäksi ohjaaja Eirik Svensson suhtautui aiheeseen riittävän sensitiivisesti. Vaikka elokuvaa ei voitu turvallisuusongelmien takia kuvata Keski-Afrikan tasavallassa vaan Etelä-Afrikassa, tuotantotiimi vieraili maassa ja palkkasi tärkeimpiin rooleihin keskiafrikkalaisia. Elokuvassa kuullaan myös maan virallista kieltä sangoa.

Hurum on tyytyväinen lopputulokseen ja on siksi ollut mukana elokuvan markkinoinnissa. Se sai ensi-iltansa helmikuussa 2025, ja sitä on esitetty Norjassa sekä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Göteborgin elokuvajuhlilla se sai yleisöpalkinnon.

Toki joku Hurumin kollegoista on kysynyt, toistaako elokuva sitten kulunutta kurjuustarinaa Afrikasta. 

”Olin siitä itsekin huolissani, mutta yksi näyttelijöistä kuitenkin sanoi, että sekin tarina on totta eikä sitä pitäisi jättää kertomatta, kunhan se kerrotaan juuri näin. Hänen missionaan on tehdä vielä joskus elokuva keskiafrikkalaisesta pariskunnasta, joka matkustaa Pariisiin viettämään kuherruskuukautta.”

Hurum toivoo, että herättää katsojissa keskustelua siitä ja lisäisi tietoa avustustyöstä ja Keski-Afrikan tasavallasta ylipäätään.

Norjassa elokuvaa on esitetty myös kouluissa, ja siihen Hurum on erityisen tyytyväinen, sillä hän on huolissaan siitä, mitä auttamiselle on tapahtumassa. Yhdysvallat on lakkauttanut kehitysapunsa. Paikoin ihmisten auttaminen on jopa kriminalisoitu.

”Olemme kaltevalla pinnalla, jos sanomme, että muista ihmisistä ei tarvitse välittää. Meidän ehdottomasti täytyy. Muiden auttaminen on arvo, jonka puolesta kaikkien täytyy taistella.”