Olimme muutama vuosi sitten puolisoni ja ystävieni kanssa autoreissulla pohjois-Norjan Lofooteilla. Tiedättehän: turkoosia jääkylmää vettä, teräviä vuorenhuippuja, lumenviipymiä vuonoissa ja ympärivuorokautinen auringonpaiste.
Aikeissamme oli asua teltassa, syödä epäsäännöllisesti, lorvia ylihintaisissa turistikylissä, ja kiivetä pitkiä vuorenseinämiä kämmenselät ruvella ja kasvot merituulesta ahavoituneina. Täydellistä kiipeilypummin arktista kesä lomaelämää, siis.
Monena päivänä olimme välttäneet muiden retkeilyturistien ruuhkat ja olleet liikkeellä keskiyöllä. Nyt oli kuitenkin lepopäivä ja tarkoituksenamme oli kiivetä vain yksi helppo reitti veden tuntumassa. Polku lähtöpaikkaamme oli mutkitteleva, joten päätimme oikaista rannan kautta. Aurinko paistoi ja tuulettomassa poukamassa tuli hetkittäin jopa lämmin. Emme olleet tulleet ajatelleeksi vuorovesivaihteluita, eikä kiipeilyreittimme juurelle juuri nyt pääsisikään kuivin jaloin. Meidän olisi pulahdettava Jäämereen, mutta onneksi matkaa olisi vain joitain metrejä.
Hetken tuijotimme toisiamme, kuin luonnollisesta elinympäristöstään bongattu harvinainen eliölaji, ja siitä kiinnostuneet matkailijat.
Sovimme, että ensimmäinen uisi pohjukan toiselle puolelle kiipeilyköyden pää mukanaan. Perille päästyään hän kiinnittäisi köyden, ja voisimme sen avulla hinata tarvikkeemme kuivana veden yli. Olisi tärkeää pitää kaikki vaatteet ja varusteet kuivana, koska niitä tarvittiin lämpimänä pysymiseen. Niinpä riisuuduimme ja sulloimme kaikki vaatteemme kypärän alle, ja löimme kypärät päähän.
Kun ystävämme oli jo osuutensa suorittanut ja puolisoni seurannut häntä veteen, minä valmistauduin omaan uintiosuuteeni. Sitten kuului jostain moottorin ääni. Pari sekuntia myöhemmin kallion takaa ilmestyi pitkä kumivene täynnä identtisiin veneilytakkeihin puettuja turisteja kamerat tanassa. Lunnisafari. Ökyhintaisia retkiä kaupiteltiin kaikissa Lofoottien kylissä, ja niissä luvattiin ainutlaatuisia arktisia luontoelämyksiä.
Juuri sitä mekin sillä hetkellä olimme: luontoelämys. Kaksi kaveria pikkuhoususillaan eri päissä köyttä, ja kolmas jääkylmässä vedessä outo vaatetötterö päässään.
Hetken tuijotimme toisiamme, kuin luonnollisesta elinympäristöstään bongattu harvinainen eliölaji, ja siitä kiinnostuneet matkailijat. Sitten puolisoni teki näyttävän hylkeenomaisen maihinnousun, vilkutti turistiveneelle, ja tsemppasi minut seuraavaksi veteen. Toivottavasti veneretkeläiset saivat elämyksen ja rahoilleen vastinetta. Lunneja mekään emme nähneet.