Sota ei pelkästään aiheuta kuolonuhreja vaan myös vammauttaa ihmisiä. Ja niin on käynyt Ukrainassakin, jossa sodassa on loukkaantunut ainakin 380 000 Ukrainan sotilasta, kertoi maan presidentti Volodymyr Zelenskyi helmikuussa.
Voisi ajatella, että sota ylipäätään toisi mukanaan ymmärrystä vammaisten ihmisten tilanteelle. Näin ei ole kuitenkaan Ukrainassa käynyt.
”Asenne on se, että jos vammaiset selviävät, hyvä – jos eivät, niin ei se mitään”, kertoo suomalaisen vammaisjärjestö Abiliksen Ukrainan maakoordinaattori ja ukrainalaisen Parostok-järjestön johtaja Iryna Sarancha.
Vammaisten siviilien tilanne Ukrainassa on hankala. Valtion vammaisille tarjoamaa tukea on ohjattu nyt sotatoimiin tai veteraaneille. Ne, jotka ovat voineet lähteä maasta, ovat sen tehneet. Kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty. Siksi Sarancha ja muut toimijat yrittävät tarjota palveluita ja apua maahan jääneille.
”Monet vammaisjärjestöt ovat joutuneet lopettamaan toimintansa. Me yritämme tukea jäljellä olevia järjestöjä opettamalla heille tarvittavia taitoja ja lisäämällä heidän kapasiteettiaan.”
Kun täysimittainen Ukrainan sota alkoi vuonna 2022, evakuointi alkoi nopeasti. Alussa siviilien evakuointi tapahtui junilla, jotka olivat esteellisiä.
”Junat Ukrainassa ovat erilaisia kuin Suomessa. Niissä on portaat, joten vain ne ihmiset, jotka pääsivät kulkemaan niistä tai jotka saatiin kannettua sisään, voitiin evakuoida”, kertoo Sarancha.
Monet vammaiset ihmiset saatiin evakuoitua ystävien ja perheen tuella. Myös vammaisjärjestöt järjestivät kuljetuksia pois rintama-alueilta. Silti joitain ihmisiä on jäänyt alueille. Vammaisten lisäksi myös esimerkiksi ikääntyneitä asuu edelleen vaarallisilla sota-alueilla.
Ne, joilla on varaa maksaa hoivasta, saavat sitä.
Kaikista hankalin tilanne on niillä, jotka tarvitsevat täysipäiväistä tukea. Ukrainassa heistä huolehtivat yleensä perheenjäsenet eikä esimerkiksi julkista palveluasumista ole juuri tarjolla. Niinpä jo vaikeassa tilanteessa olevat perheet ovat jääneet melko yksin.
Hoiva on myös asia, johon ei ole saatavilla juuri kansainvälistä tukea. Sarancha kertoo, että on helpompaa hakea rahoitusta esimerkiksi projekteihin, jotka keskittyvät vammaisten johtajuuden kehittämiseen.
“Ne, joilla on varaa maksaa hoivasta, saavat sitä. Mutta jos rahaa ei ole, ei ole myöskään mahdollisuutta hoivaan.”
Iryna Sarancha perusti Parostokin vuonna 1999 Vinnytsjan kaupungissa, Länsi-Ukrainassa. Järjestö toimii siellä edelleen ja onkin alueellinen vammaisjärjestö. Järjestön tehtävänä on edistää vammaisten henkilöiden kehitystä, itsensä toteuttamista ja osallisuutta yhteiskunnassa.
Järjestö perustettiin, koska päättäjät eivät kuunnelleet yksittäisiä vammaisten etuja ajavia ihmisiä, kertoo Sarancha.
”Meidän oli tehtävä jotain. Kun lähestyin päättäjiä kansalaisjärjestön johtajana, minua kuunneltiin.”
Järjestö on ollut tärkeä Saranchalle henkilökohtaisesti. Samalla se on tarjonnut tukea monille. Tällä hetkellä järjestöllä on noin tuhat jäsentä.
Parostok saa tukea Abilikselta. Sarancha kertoo, että suomalainen järjestö on yksi harvoista, joka tukee ruohonjuuritason vammaisjärjestöjä Ukrainassa.
Suurin osa valtiollisesta rahoituksesta menee suurille järjestöille, joita on maassa vain muutamia. Tämä johtuu valtion rahoitussäännöistä. Rahoitus onkin yksi suurimmista ongelmista vammaisjärjestöille tällä hetkellä.
”Hakuprosessit ovat monille järjestöille liian hankalat, ja saadakseen rahoitusta niillä on oltava suuri kapasiteetti. Sitten on isoja järjestöjä, jotka kertovat rahoitushaussa tekevänsä projektin vammaisten tukemiseksi, jotta saavat rahaa. Niillä ei kuitenkaan ole näyttöä tuloksista, eivätkä rahat oikeasti mene vammaisten auttamiseen”, Sarancha avaa rahoituksen ongelmia.
Sarancha vieraili Suomessa toukokuun lopulla Abiliksen kutsumana jo neljättä kertaa. Hän esiintyi Maailma kylässä -festivaalilla ja kävi puhumassa eduskunnassa poliitikoille. Hän toivoo, että tällä kertaa tukea on luvassa Parostokille tai Ukrainan vammaisjärjestöille yleensä.
Venäjän laaja hyökkäys Ukrainaan saattoi tulla joillekin yllätyksenä. Sarancha kuitenkin sanoo, että sodan laajenemisesta tiedettiin kyllä etukäteen. Siitä huolimatta Ukrainan valtiolla ei ollut suunnitelmaa vammaisten suhteen. Sarancha epäilee, ettei monella muullakaan maalla ole sellaista.
Hän ottaa esimerkiksi Baltian maat, joilla ei hänen tietojensa mukaan ole selkeää suunnitelmaa sotatilanteessa vammaisten varalta. Myöskään kansainvälistä turvallisuussuunnitelmaa ei vammaisille hänen mukaansa ole.
Ukrainassa vammaisjärjestöjä hiertää rahoituksen lisäksi se, että vaikka sodassa on vammautunut sotilaita, se ei ole näkynyt järjestöjen tuessa tai arvostuksessa. Veteraanijärjestöt toimivat erikseen ja saavat paljon enemmän tukea. Veteraanijärjestöt eivät ole kiinnostuneita tekemään yhteistyötä vammaisjärjestöjen kanssa, Sarancha kertoo.
Veteraanijärjestöt eivät ole kiinnostuneita tekemään yhteistyötä vammaisjärjestöjen kanssa.
”Sodassa vammautuneet veteraanit eivät halua identifioitua vammaiseksi. Uutisissa ja rahoituksessa on keskitytty lääkinnällisiin keinoihin ja siihen, että veteraanit saataisiin kuntoutettua. Mutta kaikki eivät kuntoudu, ja siksi pitäisi puhua myös uuteen elämään sopeutumisesta.”
Kysymykseen, johtuuko veteraanijärjestöjen etäisyys vammaisjärjestöistä stigmasta ja ableismista, eli syrjinnästä ja ennakkoluuloista vammaisia kohtaan, Sarancha vastaa kertomalla vammaisten historiasta Ukrainassa Neuvostoliiton aikana.
“Jo Neuvostoliiton aikoina veteraanit eivät kutsuneet itseään vammaisiksi, koska he kokivat sen häpeälliseksi. Veteraanit olivat eri asemassa kuin vammaiset siviilit. Asenne on edelleen sama.”
Vaikka tilanne on hankala, Sarancha vaikuttaa toiveikkaalta. Hän kertoo, että ukrainalaiset selviävät sodasta huumorin, joskus mustankin, avulla.
Hän kertoo, että on tärkeää, että vammaisjärjestöt löytävät uusia rahoitustapoja ja pärjäävät omillaan.
“Pyrimme muuttamaan järjestöjen ja niiden jäsenten asenteita. Että he eivät kokisi olevansa ’asiakkaita’, joita joku tulee auttamaan, vaan itsenäisiä tekijöitä, jotka voivat edistää omia oikeuksiaan.”