”Luojan tähden! Lakatkaa kyselemästä ihmisiltä, jotka eivät ole palestiinalaisia eivätkä asu Palestiinassa, mitä Palestiinalle pitäisi tapahtua. Vakavasti puhuttuna: olemme kyllästyneitä siihen”, tokaisee Asyah Abu Arafeh.
Hän on pian 20 vuotta täyttävä, Jerusalemista kotoisin oleva palestiinalainen, joka suunnittelee elokuva-alan opintoja.
Hän on tullut kahden muun palestiinalaisnaisen kanssa Suomeen kertomaan, mikä heitä ärsyttää länsimaisen median Palestiina-kuvassa.
He ovat mukana espanjalaisen Mundubat-järjestön hankkeessa, jonka tavoitteena on muuttaa kuvaa palestiinalaisista, etenkin jerusalemilaisista, moninaisempaan suuntaan.
Abu Arafeh, muotisuunnittelija Duha Mohesen, 29, sekä kansainvälisen oikeuden osaaja Loor Ghanim, 25, ovat yhtä mieltä siitä, että palestiinalaiset nähdään mediassa yleensä joko terroristeina tai uhreina ja että heidän todellista ääntään kuullaan vain harvoin.
”Jos halutaan puhua palestiinalaisten asiasta, pitää puhua palestiinalaisten kanssa. Olen kyllästynyt siihen, että länsimaiden media kysyy meistä Donald Trumpilta tai Espanjan pääministeriltä. Miksi ihmeessä Trump päättää, mihin suuntaan menemme? Se on turhauttavaa”, Abu Arafeh ihmettelee.
Abu Arafeh, Mohesen ja Ghanim ovat kaikki Jerusalemin palestiinalaisia, joille Israelin miehitys tarkastuspisteineen, mielivaltaisine pidätyksineen ja ratsioineen on ollut arkipäivää lapsesta asti.
Poliittisesti aktiivisesta perheestä tuleva Abu Arafeh tiedosti miehityksen todellisuuden viimeistään nelivuotiaana, kun sotilaat pidättivät hänen isänsä. Kodin ovi rikottiin, ja yksi sotilaista osoitti aseellaan leikillään Abu Arafehin päätä vitsaillen ampuvansa tämän.
Viisivuotiaana Abu Arafeh sai ahdistuneisuushäiriödiagnoosin. Hän näki kymmenvuotiaaksi asti painajaisia siitä, että myös äiti vietäisiin.
Minulla ei ole ollut paniikkikohtauksia saapumisen jälkeen – koska en näe joka paikassa aseita.
Euroopan-matkalla ahdistus on lieventynyt. Seurue on saapunut Suomeen Ranskan ja Espanjan kautta ja jatkaa vielä Baltiaan.
”Eurooppaan laskeutumisen jälkeen minulla ei ole enää ollut ’taistele tai pakene’ -moodia päällä. Pystyn hengittämään helpommin, eikä minulla ole ollut paniikkikohtauksia saapumisen jälkeen – koska en näe joka paikassa aseita”, Abu Arafeh sanoo.
Ahdistus ja mielenterveyshaasteet ovat palestiinalaisilla yleisiä, vaikka sitä ei aina tiedostetakaan, sanovat myös Mohesen ja Ghanim.
”Meidät on ohjelmoitu näkemään joka paikassa sotilaita ja konetuliaseita. Se aiheuttaa kireyttä. Aina, kun siirtyy paikasta toiseen, tuntee ahdistusta, mitä voi tapahtua. Nuorena luulee, että se on normaalia, kunnes matkustaa ulkomaille ja tajuaa, että se ei ole”, Ghanim sanoo.
Mundubatin projekti antaa nuorille mahdollisuuden tuoda omaa ääntään esiin. Hankkeessa tehdään esimerkiksi some-sisältöjä, jotka rikkovat palestiinalaisiin liitettyjä kliseitä.
Yksi keino on tulla kertomaan meille länsimaalaisille toimittajille, mikä Palestiina-narratiivissa häiritsee.
Aihe on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen, sillä Palestiinan kysymystä on käsitelty viimeisten puolentoista vuoden aikana mediassa enemmän kuin aikoihin.
Haluaisimme, ettei meitä nähdä vain numeroina.
Syynä on Israelin Gazaan kohdistama laaja hyökkäys, joka alkoi sen jälkeen, kun Gazassa valtaa pitävä äärijärjestö Hamas teki terrori-iskujen sarjan Israeliin lokakuun 7. päivänä vuonna 2023. Iskuissa kuoli yli tuhat ihmistä. Israelin sotatoimissa Gazassa on kuollut yli 48 000 ihmistä. Ihmisoikeusjärjestöjen ja -asiantuntijoiden mukaan kyseessä on kansanmurha. Myös Länsirannalla noin 900 ihmistä on tapettu.
Viime viikkoina on kuultu, että Donald Trump haluaisi tehdä Gazasta uuden Rivieran ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu taas suunnittelee palestiinalaisten pakkosiirtoja. Se olisi sotarikos, mahdollisesti myös kansanmurha.
Ghanimia, Mohesenia ja Abu Arafehiä ärsyttää median yksipuolinen kuva palestiinalaisista. Heidän mielestään palestiinalaiset kuvaillaan liian usein terroristeina ja lokakuun 7. päivän tapahtumat kontekstistaan irrotettuna, historiasta erillisenä tapahtumana.
”Kun armeija tappaa palestiinalaisen, siitä kerrotaan passiivissa: ’palestiinalainen tapettiin’. Jos taas palestiinalaiset tekevät jotain, kyse on terroristien hyökkäyksestä”, Mohesen kritisoi.
Enemmän naiset haluavat kuitenkin puhua siitä, mitä mediasta puuttuu. He haluaisivat, että palestiinalaisista piirtyisi inhimillinen kuva tavallisina ihmisinä, joilla on haaveita ja suunnitelmia ja jotka haluavat elää rauhassa.
Palestiinalaisten itsensä täytyy puhua siitä, mitä tapahtuu.
”Sekin epäinhimillistää, jos meidät nähdään vain uhreina. Kaikilla on oma tarinansa. Olemme ihmisiä, jotka haluavat elää arvokkaasti ja joilla on tavoitteita – kuin mikä tahansa yhteisö. Haluaisimme, ettei meitä nähdä vain numeroina”, Ghanim vetoaa.
Naiset toivovat, että media puhuisi asioista niiden oikeilla nimillä ja toisi miehitykseen liittyvää rakenteellista väkivaltaa ja sen kontekstia esiin paremmin. Palestiinalaisten omaa ääntä pitäisi vahvistaa vaikkapa kansalaisjärjestöjen avulla.
Mohesen tähdentää, ettei halua median ryhtyvän puolueelliseksi.
”Emme etsi pelastajaa. En usko, että yksikään kansakuntaa etsii pelastajaa tai ulkopuolista vapauttajaa. Haluamme, että maailma näkee tilanteemme mutta ei päätä tulevaisuuttamme. Palestiinalaisten itsensä täytyy puhua siitä, mitä tapahtuu.”
Naiset tietävät, että haastatteluiden antaminen ja Palestiinan puolesta puhuminen ei ole täysin riskitöntä. Israel pitää tuhansia palestiinalaisia vangittuna, ja miehityslainsäädäntö mahdollistaa sen, että osaa heistä pidetään kiinni määräämättömän pituisia aikoja. Konfliktin kärjistymisen jälkeen pidätykset ovat lisääntyneet.
Aktivismi ei Mohesenille, Ghanimille ja Abu Arafehille ole silti varsinaisesti mikään valinta. Ghanimille kyse ei oikeastaan ole aktivismista vaan identiteetistä. Mohesen sanoo, että toimisi hän missä ammatissa tahansa, hän tekisi sen Palestiinan asian puolesta.
”Kaikissa maissa pelkästään sen kertominen, mitä itselle on tapahtunut, ei tee ihmisestä aktivistia. Mutta palestiinalaisten kohdalla näin on. Elämässäni ei ole yhtään asiaa, johon Israel ei olisi vaikuttanut. Siksi en voi sanoa oikeastaan mitään mainitsematta aktivismia”, Abu Arafeh puolestaan sanoo.