Jos Suomen työministeri Matias Marttinen (kok.) lukee tämän jutun, tämä on kutsu. Outi Airola haluaa saada ministerin vieraaksi Kokkolaan Ykspihlajan kaupunginosaan, sillä hänellä on ratkaisuja työllistämiseen.

”Olen huolissani yhteiskunnasta. En ymmärrä, miksei kukaan poliitikko tai päättäjä oikeasti tunnu haluavan muuttaa hyvinvointiyhteiskuntaa sellaiseksi, että kaikki pysyvät mukana.”

Vierailun ohjelmassa on ainakin työttömien ihmisten sielunelämään tutustumista ja Ykspihlajan työllistämismallin perusteet. Todennäköisesti Airola myös esittelee kuuluisan Ykspihlajan Matkustajakodin, joka toimi aikaisemmin satamakonttorina. Kun satama 2000-luvun alussa suljettiin, lukuisia hirsirakennuksia jäi tyhjilleen. Asukasyhdistys halusi pelastaa rakennukset ja osti ne poissiirrettäviksi kahdella eurolla kappale. Kaikkiaan taloja siirrettiin kahdeksan.

Purkamisessa, siirtämisessä ja uudelleen rakentamisessa oli mukana ihmisiä, joista monet olivat juuttuneet pitkäaikaistyöttömyyteen.

Tässä päästäänkin ministerivierailun ydinaiheeseen.

”Suomella ei ole varaa pitää nykyisenkaltaista määrää ihmisiä sivussa. Se tulee meille liian kalliiksi.”

Outi Airola ei ole ennalta-arvattava eikä helposti lokeroitava ihminen. Hän on työläisperheessä siivoojaäidin ja kaivinkonekuski-isän kasvattama nainen, joka opiskeli Turun yliopistossa roomalaista kirjallisuutta ja folkloristiikkaa. Hän on tilastoja rakastava toimittaja, joka on kiinnostunut yhteiskunnallisesta journalismista. Vaikka Airola on eläkkeellä, hän tekee edelleen MTV:n uutisia.

Poliitikot tuntuvat ajattelevan, että jos ihmisellä on leipää pöydässä ja katto pään päällä, yhteiskunta on tehnyt osansa.

Mikäli ministeri lähtee Keski-Pohjanmaalle Airolaa tapaamaan, hänen kannattaa ottaa matkalukemiseksi lokakuussa ilmestynyt Airolan esikoiskirja. Airola itse ehdotti kirjan nimeksi ”Parempi maailma vähemmällä rahalla”, mutta Into-kustantamo valitsi lopulta nimeksi Äiti Airolan parempi maailma. Kirjassa Airola taustoittaa Ykspihlajan mallia.

”Meidän mallimme ei maksa yhteiskunnalle nykyistä enempää, mutta se kutsuu nykyisin syrjään jäävät ihmiset mukaan laumaan.”

Lauma onkin Outi Airolan lempisana. Sen vastakohta on yksinäisyys, joka Suomessakin koko ajan yleistyy. Airolaa turhauttaa, että nykyisin moni ihminen, jolla ei ole sataprosenttista työkykyä, luisuu sivuun. Osatyökykyisistä tulee helposti pitkäaikaistyöttömiä.

”Ajatus sosiaalidemokratiasta on vinoutunut. Poliitikot tuntuvat ajattelevan, että jos ihmisellä on leipää pöydässä ja katto pään päällä, yhteiskunta on tehnyt osansa.”

Airola on toista mieltä. Materiaalinen tuki ei hänen mielestään riitä hyvään elämään, koska jotakin olennaista voi jäädä puuttumaan. Merkityksettömyys voi johtaa erakoitumiseen ja itsetunnon laskuun. Tämä koituu sekä yksilön että yhteiskunnan tappioksi.

”Ihmisten tulee myös tuntea kuuluvansa johonkin, olevansa osa laumaa. Sitä kautta elämästä tulee merkityksellistä.”

Outi Airolan oma lauma on Ykspihlajassa.

Ykspihlaja oli Airolan lapsuudessa rankka paikka, jossa kaikilla aikuisilla ei ollut lapsilleen aikaa. Outi Airola on viime vuosina puhunut lapsena kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän yritti auttaa äitiään ja otti seitsemänvuotiaana siivouskeikan saman kylän talosta. Tuossa talossa asunut mies teki Airolalle väkivaltaa kahdeksan vuoden ajan.

Teot olivat traumaattisia, ja ne katosivat Airolan mielestä vuosikausiksi. Niin ihmismieli saattaa toimia, jos kokemus on liian kivulias muistettavaksi.

Muistot palasivat kolmekymppisen Airolan mieleen, kun hän käveli tapahtumapaikan ohitse. Silloin vierellä oli oma tytär, joka oli samanikäinen kuin Airola hyväksikäytön alkaessa.

”Muistojen palaaminen oli shokki, josta toipuminen kesti pari vuotta.”

Airola yritti tehdä asiasta rikosilmoitusta, mutta rikos oli jo vanhentunut. Kriisiapu auttoi käsittelemään asiaa.

”Siihen saakka olin pitänyt itseäni aseksuaalina, kun seksuaalinen kosketus ei tuntunut hyvältä. Muistojen palautumisen jälkeen tajusin, mistä suhtautumiseni johtui.”

Airola kirjoitti kokemastaan kirjaansakin, koska tietää monen muun pitävän vastaavia muistoja sisällään. Uhrien ei pidä hävetä, hän korostaa.

”Puhuminen siirtää häpeää itseltä pois.”

Airola sanoo selvinneensä hyväksikäytöstä kohtuuhyvin. Hän sanoo silti olevansa jollakin tavalla rikkinäinen ja tunnistavansa helposti muut rikkinäiset ihmiset.

Veljeni on ehdottomasti syy siihen, että olen halunnut auttaa muita ihmisiä.

Myös Airolan oma pikkuveli oli rikki, lapsena syrjäänvetäytyvä ja nuoresta asti alkoholiin taipuvainen. Siinä, missä Outi lähti kotikulmilta nuorena ja pyrki eteenpäin, veli jäi paikalleen. Kun Outi sitten lähti kausitöihin Norjaan kalatehtaille, hän sai houkuteltua veljensä mukaan. Veli oli työssä hyvä ja viihtyi Norjassa.

Outi Airola on myöhemmin syyttänyt veljen kohtalosta itseään. Jos hän olisi jäänyt pidemmäksi aikaa Norjaan, olisiko veli saanut elämänsä raiteilleen? Hän itse halusi Norjasta Suomeen ja veli päätti tulla mukana.

Sen koommin veli ei enää töitä tehnyt vaan eristäytyi, oli välillä asunnoton ja päihtyneenä vaarallisen aggressiivinen. Airola yritti järjestää veljen asioita ja maksoi hänen laskujaan. Nyt veli on kuollut.

Miksi Outi Airola selvisi, veli ei, siihen Airola ei ole löytänyt vastausta. Kyse voi hänen mukaansa olla kyvystä olla yhteydessä muihin ihmisiin tai henkilökohtaisesta sietokyvystä, resilienssistä.

”Veljeni on ehdottomasti syy siihen, että olen halunnut auttaa muita ihmisiä.”

”Olen sellainen, että kun jonkun idean saan, ryhdyn soittelemaan enkä lopeta, ennen kuin asia järjestyy”, Outi Airola sanoo.

Hänen ansiostaan Ykspihlajasta on tullut tunnettu kulttuurin keskus, jossa toimii yli kymmenen yritystä. Työttömien toiminnassa on mukana päihderiippuvaisia, vankeustuomion suorittajia, vankilasta vapautuneita ja yhdyskuntapalveluaan tekeviä sekä ihmisiä, jotka jostain syystä jäivät ilman työtä.

Porukka on muun muassa rakentanut Ykspihlajaan päiväkodin ja naapuruston väki voi tilata asukasyhdistyksestä haravointiapua ja lumenluojia. Jotkut laittavat yhteisölle ruokaa ja toiset järjestävät kulttuuritapahtumia. Työtoiminnassa on kerrallaan 15–20 ihmistä.

Airolan mielestä Ykspihlajan oppeja kannattaisi käyttää koko maan laajuudessa. Miten hän muutoksen oikein käynnistäisi?

Suomessa ei ole varaa tarjota kaikille terapeutteja, mutta hyviä kohtaamisia toisten kanssa voimme saada päivittäin.

Ensiksikin Airola toisi kaikenlaiset ihmiset yhteen. Jokaisessa kaupunginosassa tulisi olla kansalaiskeskus, josta kuka tahansa saisi matalan kynnyksen apua.

Airola uskoo vertaistukeen. Kallista ammattiapua tulisi hyödyntää vasta, kun keskuksen vapaaehtoiset eivät pysty auttamaan.

”Suomessa ei ole varaa tarjota kaikille terapeutteja, mutta hyviä kohtaamisia toisten kanssa voimme saada päivittäin.”

Airola ei hyväksy selityksiä siitä, että Suomessa on lama, töitä ei riitä kaikille ja vajaakuntoiset eivät niitä pysty edes tekemään. Myös sellaisia vastalauseita hän on kuullut, että yhteiskunnan mahdollistama työtoiminta vesittäisi tervettä kilpailua.

Ne ovat kaikki hänestä tekosyitä. Kaupungit ja kylät ovat täynnä kunnostamista kaipaavia rakennuksia. Ihmiset tarvitsevat lämmintä ruokaa, vanhukset seuranpitäjää tai omenoiden poimijaa. Sellaista työtä Ykspihlajassa on jatkuvasti.

”Näen omin silmin, mitä ihmisille tapahtuu, kun heillä on työpaikka ja työporukka. He haluavat tehdä työn hyvin ja olla vastuun arvoisia.”

Asukasyhdistyksen alkuvaiheessa Airolaa nolotti, että kuntouttavassa työtoiminnassa olevat saavat työmarkkinatuen lisäksi päivältä vain yhdeksän euroa. Tekijöistä se ei ollut ongelma.

”Raha ei ole tärkein asia, miksi ihmiset meillä ovat. He tuntevat pääsevänsä yhteiskunnan jäseniksi.”

Airola on vähäosaisten ja työttömien puolella, mutta samaan aikaa hän ymmärtää myös talouspäättäjiä, kuten oikeistolaista Björn Wahlroosia. Airolakin on sitä mieltä, että kansantalouden kasvuun tarvitaan lisää kansalaisten panosta, se hyödyttää kaikkia.

”Kaikki ihmiset eivät ajattele ensisijaisesti yhteiskunnan inhimillistä hyvinvointia. Heidän kanssaan kannattaa käyttää dollarikieltä.”

Airola on nähnyt tilastoista, mihin yhteiskunnan varat menevät. Rahaa kuluu, mutta apu ei silti tavoita kaikkia.

Airola on Kokkolassa nähnyt useita lasten huostaanottoja. Niihin päädytään yleensä, jos perheitä ei ole osattu tukea ajoissa. Huostaanotetun lapsen laitoshoito voi maksaa yli 400 euroa vuorokaudessa. Yhden syrjään jäävän ihmisen kustannukset yhteiskunnalle nousevat jopa miljoonaan euroon.

Meillä jokainen saa aloittaa alusta.

Huostaanotoista voi kaikista ponnisteluista huolimatta seurata kärsimystä. Airola puhuu ylisukupolvisesta syrjään jäämisestä. Kuten köyhyys ja osattomuus, myös työttömyys ja jopa vankilakierre periytyvät.

”Me emme kysele työtoimintaan haluavien ihmisten taustoista. Meillä jokainen saa aloittaa alusta.”

Airola kertoo monen ihmisen pääsevän työtoiminnan kautta arkirytmiin ja yhteisöön. Sellainen nostaa itsetuntoa. Moni on myöhemmin jatkanut palkkatöihin ja perustanut yrityksiä, ryhtynyt kirvesmieheksi tai kalastajaksi.

Paremmin voivat ihmiset ovat turvallista seuraa myös muille. Outi Airolasta on luonnollista, että Ykspihlajan rakennuksia kohtaan ei ole tehty ilkivaltaa. Ihmisethän ovat olleet niitä itse rakentamassa.