Elin suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani 1990-luvulla, ja näin jälkikäteen tuntuu, etten tehnyt paljon muuta kuin juhlin.

Oli omia, siskojen ja luokkakaverien synttäreitä, serkkujen rippijuhlia ja perhetuttujen ylioppilasjuhlia. Oli musiikkikoulun kevät- ja joulukonsertit ja urheilukauden päättäjäiset. Jopa kaksi viikkoa kestänyt kesäuimakoulu päättyi juhlaan, ”promootioon”.

Päälle tulivat tietysti vielä vuodenkiertoon kuuluvat juhlapyhät sekä ristiäiset, hautajaiset ja häät.

Juhlat olivat vakava asia. Kun kutsu tuli, juhliin myös osallistuttiin. Jos järjesti pippalot itse, tarjoilua piti olla mieluummin liikaa kuin liian vähän – ja niille harvoille, jotka eivät päässeet paikalle, järjestettiin myöhemmin ”rääppiäiset”.

En ole enää yhdeksänvuotias, joten on ymmärrettävää, ettei kalenterissani ole kaverisynttäreitä tai uimakoulun päättäjäisiä. Mutta jokin tuntuu silti muuttuneen.

Osaammeko ylipäätään enää juhlia, irrottautua arjesta? Onko juhlilla meille yhteisönä mitään merkitystä?

Tämä kysymys on noussut viime vuosina mieleeni useammankin kerran.

Joulun alla mediassa annetaan vinkkejä siitä, miten selvitä ärsyttävien läheisten läsnäolosta.

Kuulen enää harvoin ihmisten juhlivan vaikkapa ammattiin valmistumista, uutta kotia tai pyöreitä vuosia. Asiasta ei haluta tehdä numeroa tai sitten juhlitaan vain pienessä piirissä.

Havaintoani ei tietenkään voi yleistää, sillä jokaisella meistä on oma kuplansa – ja minulla se on varsin pieni.

Toisaalta julkinen keskustelukin antaa ymmärtää, että juhliminen on jotakin ikävää, vaivalloista ja rasittavaa.

Joulun alla mediassa annetaan vinkkejä siitä, miten selvitä ärsyttävien läheisten läsnäolosta. Keväisin huolenaiheena on, mikä on ”sopiva” lahjasumma valmistuvalle – sillä olisihan se nyt hirveää, jos summa olisi väärä. Fyysisiä lahjoja taas pidetään jotenkin noloina.

Lasten synttärit aiheuttavat vanhemmille niin valtavasti stressiä, että nekin pitää järjestää teemapuistoissa.

Silloin, kun joku vielä jaksaa järjestää juhlat, niihin ei haluta osallistua. Sekä Helsingin Sanomat että Ylioppilaslehti ovat hiljattain kirjoittaneet oharikulttuurin yleistymisestä: ihmiset lupaavat tulla juhliin mutta jäävät viime hetkellä pois koska heitä ei huvita tai he eivät jaksa.

Itse asiassa ihmiset eivät vaivaudu nykyään edes hautajaisiin. Esimerkiksi Yle on kertonut, että ruumissäilöt ruuhkautuvat, koska hautajaisjärjestelyt viivästyvät. Vieraiden kalentereissa on muuta menoa.

Enää ei tarvitse ilmoittaa suullisesti, että ei olekaan tulossa. WhatsApp-viesti riittää.

Mitä oikein on tapahtunut? Kysytään sitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistotutkijalta Juha Nirkolta, joka on erikoistunut juhlaperinteisiin.

Hän pitää havaintojani oikeansuuntaisina: juhliminen vaikuttaa tosiaan vähentyneen. Nirkko muistaa, että samanlaista oli 1970-luvulla. Juppiaikana 1980-luvulla alettiin taas juhlia näyttävästi.

Nykyaikaa leimaa paitsi heikko taloustilanne, myös kulttuurin pirstaloituminen ja yksilöllistyminen. Juhlia ei ole enää pakko viettää tietyllä tavalla, joten ainakin näyttävä juhlien viettäminen on vähentynyt, Nirkko arvelee.

Oharikulttuuria selittää hänen mukaansa ainakin teknologian kehitys. Enää ei tarvitse ilmoittaa suullisesti, että ei olekaan tulossa. WhatsApp-viesti riittää.

Vapaa-ajalla treenataan mieluummin triathlonille kuin vietetään aikaa läheisten kanssa.

Nirkko intoutuu pohtimaan myös sitä, mikä oikeastaan on juhla. 150 vuotta sitten elänyt ihminen todennäköisesti pitäisi arkeamme juhlana, hän huomauttaa. Lihaa on saatavilla joka päivä, ja työ on varsin kevyttä.

On totta, että yltäkylläisen elämän keskellä on vaikea keksiä jotain vielä kohottavampaa. En silti usko, että se selittää juhlimisen vähentymistä ainakaan kokonaan. Vaikka elintasomme on noussut, harvoin kuulee kenenkään ylistävän sitä, miten helppoa oma arki tai työ on.

Sen sijaan koulutettu keskiluokka suorastaan ylpeilee mahdottomilla aikatauluillaan ja burnouteillaan.

Vapaa-ajalla treenataan mieluummin triathlonille kuin vietetään aikaa läheisten kanssa. Rentoutua saa vain, jos sen merkitsee kalenteriin mindfulness-harjoituksena. Juhlimisen tehokkuutta ei voi mitata, joten se jätetään mieluummin väliin.

”Ehkä kyse on siitä, että elämä on suoritus. Suoritamme omaa hyvinvointiamme ja itsemme toteuttamista. Yhteisöllisyydestäkin alettiin puhua vasta sitten, kun se oli jo kadotettu, ja sillä tarkoitetaan jotakin kivaa, joka ilahduttaa minua muiden ihmisten taholta”, Nirkkokin pohtii.

Jos keskitymme vain oman kiireisen arkemme suorittamiseen ja hyvinvointimme kuulostelemiseen, meistä tulee yksinäisiä ja itsekkäitä.

On hyvä, että pakkopullajuhlista on luovuttu – ei kenenkään tarvitse juhlia hampaat irvessä puolituntemattomien kanssa vain siksi, että jokin näkymätön sääntö niin määrää.

Mutta mitä tapahtuu yhteisölle, joka kokee arkensa niin raskaaksi, ettei jaksa sen päälle juhlia koskaan?

Pelkään, että jos keskitymme vain oman kiireisen arkemme suorittamiseen ja hyvinvointimme kuulostelemiseen, meistä tulee yksinäisiä ja itsekkäitäkin.

Juhliminen voi tuntua turhalta, kun niskassa on muita kiireitä, mutta se on myös oiva tapa kokea yhteyttä muihin ihmisiin ja osoittaa välittävänsä heistä.

Nirkon mukaan ei ole olemassa yhteisöä, joka ei juhlisi. Ihminen tarvitsee elämäänsä rytmiä. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei juhlan tarvitse olla mitään ihmeellistä. Tärkeintä on, että kaikki ei ole arkea.

Olen samaa mieltä. Kaikkien ei tarvitse järjestää valtavia bakkanaaleja, vaan pääasia on, että arkeen tulee katkos. Elämä ei ole suoritus – eikä sitä pidä olla juhlienkaan.

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden tuottaja, jonka mielestä tärkein juhlajuoma on kotikalja.